Vast on mieleni matala

Vast on mieleni matala.
(Lähetetty).
Kirjoittanut Rietrik Polén


Nukuin nurmelle suvena,
Käänin pääni päivän alle:
Suuntihin sulovi aika,
Vetehen venyvi päivä;
Levosta lepäsi sydän,
Unelmihin uipi mieli. –
Tuop’ on uni jo toria,
Maanta mustia mureita.
Uuvuin outonen unesta,
Seisahtien yösialta,
Nurmelta nukahtamasta;
Nousin on neropajuille,
Istuin jo ilskivelle:
Aian annoin askareille,
Uutteruudelle uutimeni;
Käänin silmäni selälle,
Ulapalle aukealle,
Loin loitolle lahen taakse,
Tuone poikki pohjatuulta,
Halki salmien satojen,
Saarille sanottomille;
Tuolta siintävi sininen,
Kajahtavi kaunis karva,
Paistavi ruiki punanen,
Välkkyvi sulan näköinen:
Muu muuane matavi,
Huoli kauaksi katovi;
Ilolleni täysi tyyntö,
Toivolleni onnen arpa.
Katseliin ja katsahtelin,
Loin silmäni loitommalle;
Eip’ oo armasta apua,
Ilosta ikihyveä!
Vast on mieleni matala,
Murehita muoto täynä!
Mist’ on mieleni matala,
Sydämeni syttä täynä?
Mitä aivo aattelevi
Kuta kurjanen kutovi?
Kultvako kutsuilevi,
Kadonnutta kaipailevi,
Mitä mure muistuttavi,
Kuta huoleni hokevi?
Onneako orpanalle,
Iloa alinomaista,
Rakkaudesta rajusta,
Lemmen liehuvan sisästä.
Kehen käänyn, kuta kutsun?
Armahata kotimaata?
Vaiko vilusta värisen?
Sanonenko; saanenkohan:
Huvitusta huolilleni,
Suruhille sointosuutta?
”Kedot kuohuvat kukista,
Lammit läikkyvät simoa,
Mettä virrat virtoavat,
Metsät paisuvat paloista,
Kankaat kaikki karisevat,
Vainiot vanuttelevat,
Siemeniä sisuksille,
Ravintoa ruumihille;
Ken eläisi ei ilossa,
Muisteleisi riemuhia!”
Noin nuo muutamat sanovat,
Laativat lapset Lapista.
En taida toki, katala,
Viserellä vielä vieno?
Henki lepävi lehoissa,
Matelevi maiden alla;
Ei oo monta kuulemassa,
Kymmentä kyselemässä,
Tuskia tulisevia,
Pahaksi jo paisuvua;
Liekö kymenenkylässä,
Saata saarien vesillä?
Huoleni alas alennan,
Maahan painanen pakohon,
Toistaseksi tuuvittelen,
Vuosiksi vaivani lasken,
Mureheni muille maille,
Vieras kansoja katastan;
Ihmiskunnalle iloksin,
Muhoelen muille vielä;
Riemuelen ehkä toiste,
Hypin Kantelon keralla,
Kotimaani kukkuloilla,
Väinön vuorien tasalla,
Sulaneelle Suomen maalle,
Kansahalle kasvaneelle.
Jot’ ei huoleni hopussa,
Mureheni muutukkana!
Toivossa toki elelen,
Tulevalle tointa poimin;
Kultaseni kunnahille,
Katalaisen kainaloihin,
Kukkumaan käköset käsken,
Laulamaan lintuset laitan,
Visertämähän vienoisten,
Täyttöä tykittämähän,
Apua anelemahan –
Kultarintanen: kukutko?
Kajahdatko kaunis karva?
Kultaseni: kasva kasva!
Omani odottaessa!
Köyhä, vaan et, vieno, kylmä,
Nuori, tok et nuntununna,
Onneasi vielä uota!
Iloa ikihyveä!
Sulle syntyvi sydänkin,
Tyyntä, täyttö, kaikki kasvu,
Rakkaudelta rajulta,
Lemmen liehuvan tulesta. –

O. P. [Rietrik Polén]


Lähde: Suomettaren vuosikerta 1848, 1. syyskuuta s. 1–2. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 26.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Suomettaren vuosikerta 1848. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/smtr/smtr1848_rdf.xml.