Varjojen saari.

Kirjoittanut K. A. Tavaststjerna


Kun ilta on armas ja suurena kuu,
Ja tyyni jo laskevi veille,
Sinut purteeni saan, ja se ajautuu
Päin saarta, mi viittovi meille.
Se meitä jo vuottavi viitoineen,
Min varjoissa oikut ilkkuu,
Mut rastas laulavi siimekseen,
Ja varjoista tähdet vilkkuu.
Mut sentään, jos varjoja kammoksuin
Et kuule helkettä rastaan,
Niin airoin ma lepään ja viihtävin suin
Sua painan ma rintaani vastaan.
Ei vuottava saaremme kauhuja tuo,
Sa vain sitä säikyt vielä,
Siell’ onni hiljaisin silmuja luo,
Ja kotimme meillä on siellä.
Mitä mailma ja kitsas jumala sen
Vei orvoilta rakkahilta,
Sen saamme suomana siimesten,
Miss’ arkana viipyy ilta.
Sydän jaloin ja kainoisin onni jää
Pois räikeistä riemuista arkaan: –
Vain rahvaan ne turuille kiidättää
Ja purppuran, laakerin varkaan!
Mitä pelkäät, laps, – tule maihin näin!
Ne on tuttuja, varjojen häivät,
Ja ne nyökkivät meille suopein päin,
Kun mailman aavikot jäivät.
On tyyni, jo yökin jo unelmoi,
On varjoissa äänetön tenho,
Kun keväällä värjyvät murheemme toi
Jo varjojen saareen venho.
Halu meillä on varjojen saarehen,
Se meidän yhtyä antaa
Maill’ unhon tähtien tuikkesen,
Ja henkäyksemme se kantaa
Yön tuoksuhun, kukkien kasteesen,
Kunis haivumme tyhjiin sen rantaan.
Tääll’, lapsi, kun kuolemme hymyillen,
Ei peitytä aavikon santaan.


Lähde: Tavaststjerna, Karl August 1904: Valikoima runoelmia. Suomentanut Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.