Varastettu sotilassalaisuus

Varastettu sotilassalaisuus (Bruce-Partington piirustukset) Kirjoittanut Arthur Conan Doyle

Suomentanut Eero Alpi.

I.

Marraskuun lopulla v. 1895 levisi keltaisen harmaa päivä yli Lontoon. Maanantaina ja tiistaina oli mahdotonta meidän asunnostamme Bakerstreetin varrella erottaa taloa kadun toisella puolella.

– Onko lehdissä mitään luettavaa, Watson? kysyi Holmes.

Minä tiesin hyvin, että ”luettavalla” tarkotti Holmes rikosasioita. Lehdissä oli jotain vallankumouksesta ja mahdollisesti syntyvästä sodasta sekä odotettavissa olevasta hallituksenmuutoksesta; mutta sellaisesta hän ei välittänyt.

– Lontoon rikokselliset ovat tyhmeliinejä. Katsopas ulos ikkunasta, Watson! Ihmiset näkyvät hyvin epäselvästi, ja siinä samassa he myös katoavat näkyvistä. Ihana ilma rikoksien tekemistä varten.

– Onkin tapahtunut joukko pikku varkauksia, sanoin minä.

Holmes vihelsi ylenkatseellisesti.

– Tämä ilma on sopiva suuremmille teoille. On siunaus ihmiskunnalle, ettei minusta ole tullut rikoksentekijää. Mutta tuollahan, jumalan kiitos, saapuu jotain, mikä tuottaa vaihtelua tähän kuolettavaan yksinäisyyteen.

Se oli palvelijatar, joka toi sähkösanoman. Holmes repi sen auki, luki ja hymyili.

– Kas, kas! Ja minkävuoksi, virkkoi hän, veli Mycroft saapuu tänne?

– No, entä sitten? sanoin minä.

– Entä sitten? Se on samaa kuin näkisi äkkiä maalaistiellä raitiovaunun. Asuntonsa Pall Mallissa ja Diopenesklubi, Vhitchall – ne ovat hänen maailmansa. Yhden ainoan kerran hän on käynyt täällä. Mitä maailmassa hänelle on mahtanut tapahtuakaan?

– Eikö hän mainitse mitään siitä? Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

”Puhuisin kanssasi Cadogan Westistä. Tulen pian. Mycroft.”

– Cadogan West? Olen kuullut sen nimen.

– Sillä ei ole mitään vastakaikua minun muistissani. Mutta että Mycroft on poikennut tavoistaan! Yhtä hyvin saattaisi aurinko muuttaa rataa. Tiedätkö, mikä Mycroft nykyisin on?

– Muistelen sinun kerran maininneen, että hänellä on joku pieni virka hallituksessa.

Holmes hymyili.

– En tuntenut sinua vielä hyvin siihen aikaan. Täytyy olla salaperäinen valtioasioista puhuttaessa. Aivan oikein, hänellä on virka hallituksessa. Eikä olisi niin kovin väärin sanoa, että hän on itse hallitus.

– Mutta Holmes!

– Niin, tiesin hyvin, että sinä hämmästyisit. Mycroft ei tosin ole korkeessa virassa ja ansaitseekin vain neljäsataaviisikymmentä puntaa vuodessa; hän ei ole ollenkaan kunnianhimoinen, hän ei himoitse kultaa eikä kunniaa, mutta on kuitenkin välttämätön mies valtakunnassa.

– Kuinka niin?

– Hänellä on eräs varsin poikkeuksellinen virka. Milloinkaan el kellään ole ollut sellaista virkaa eikä kukaan halua sellaista saada. Hän on hyvin teräväpäinen ja omaa mainion vaiston tosiseikkoihin – samallainen ominaisuus, jota minä käytän rikoksien selville saamiseksi. Kaikki departementin päätökset menevät hänen kauttansa, – hän on The Clearinghouse^[1]), joka selvittää asiat. Hänen erikoisalansa on kaikkitietäväisyys. Otaksukaamme, että joku ministeri tarvitsee tietoja Flanderista, Intiasta tai Kanadasta; hän voi saada erikoistietoja asianomaisista osastoista, mutta Mycroft on se, jolla etukäteen on yleissilmäys kaikesta, ja hän tietää, mitenkä se ja se on verrattuna toiseen. Hänen suuret aivonsa toimivat hyvin nopeasti, ja tulokset sieltä tulevat silmänräpäyksessä. Kerran toisensa perästä on hänen sanansa vaikuttanut valtakunnan politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta, paitsi jos minä pyydän häneltä pikkuista apua jonkun probleemini ratkaisussa. Mutta nyt tänään astuu Jupiter alas. Mitä Herran nimessä lieneekään tapahtunut? Kuka on Cadogan West ja mitä hänellä on tekemistä Mycroftin kanssa?

– Minä tiedän! huudahdin minä, käännellen sanomalehteä sohvalla. Kas, tässä! Cadogan West on se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistaiaamuna.

Holmes keskeytti.

– Se mahtaa olla vakava juttu, Watson. Kuolemantapaus, joka aiheuttaa veljeni vastoin tapojaan matkustamaan, se on jotain se. Mitähän maailmassa hänellä on tekemistä sen kanssa? Tapauksella ei ollut mitään erikoista luonnetta. Tuo nuori mies on kaikesta päättäen pudonnut junasta ja kuollut siihen paikkaan. Häntä ei oltu ryövätty, eikä mikään seikka viitannut siihen, että kysymyksessä olisi ollut päällekarkaus. Eikö niin?

– Tutkimus on saattanut ilmi joukon tosiseikkoja, joiden nojalla tapahtuma, kun sitä katselee tarkemmin, näyttää kyllä merkilliseltä.

– Siitä päättäen, miten se on vaikuttanut veljeeni, tuntuu se todellakin merkilliseltä.

Holmes vaipui nojatuoliinsa.

– No, Watson, mitkä sitten ovat ne tosiseikat?

– Miehen nimi on Arthur Cadogan West. Hän oli 27 vuoden ikäinen, naimaton, sekä toimi konttoristina Woolvich Arsenalessa.

– Siis valtion virassa, samoin kuin veljeni Mycroft.

– Äkkiä hän katosi. Se tapahtui maanantai-iltana. Viimeksi nähtiin hänet morsiamensa, neiti Violet Westburyn seurassa, jonka hän kuitenkin pian jätti ja katosi klo 7,30 illalla. Heillä ei ollut mitään epäsopua keskenään ja morsian ei voi keksiä pienintäkään syytä hänen katoamiseensa. Hänestä ei sitten ole kuultu muuta kuin että hänen ruumiinsa löydettiin radalta Navn Masonissa Aldgaten aseman läheltä Lontoon maanalaisella rautatiellä.

– No?

– Ruumis löydettiin klo 6 tiistai-aamuna kiskojen vasemmalta puolen. Se oli kaukana kiskoilta, radan vasemmalla puolen itäänpäin mennessä, siinä paikassa, missä siihen yhtyy tunnelista tuleva linja. Pää oli melkein muserruksissa. Ruumis olisi kuitenkin voinut jäädä linjalle, kuten tavallisesti. Jos jotkut ihmiset olisivat kantaneet sen pois radalta, olisi se tapahtunut ratapuomin kautta, missä aina on maksun kantaja. Se tuntuu minusta selvältä.

– Aivan oikein, se on selvää. Mies on joko elävänä tai kuolleena pudonnut tai heitetty junasta. Niin tuntuu minusta. Edelleen!

– Se juna, joka kulkee niillä kiskoilla, mistä ruumis löydettiin, menee lännestä itäänpäin, on joko yksinkertainen tai vain paikallisjuna, muut ovat kauttakulkujunia. On varmaa, että tämä nuori mies saadessaan kuolemansa matkusti tähän suuntaan hyvin myöhään yöllä, mutta miltä asemalta hän astui junaan, sitä on vaikeata sanoa.

– Sen saa selville hänen piletistään.

– Hänellä ei ollut pilettiä lompakossaan.

– Eikö hänellä ollut pilettiä? Rakas Watson, se on merkillistä. Sikäli kuin kokemuksesta tiedän, ei asemasillalle pääse piletittä paikallisjunan lähtiessä. Niin mahtoi olla tuon nuoren miehenkin laita. Ehkä piletti on otettu pois, jotta voitaisiin salata miltä asemalta hän on noussut junaan? Se on mahdollista. Tai onko hän kadottanut sen vaunussa? Voidaan niinkin otaksua. Mutta mikään ei viittaa siihen, että kysymyksessä olisi ollut ryöväys?

– Ei silminnähtävästi kaikissa suhteissa. Tässä on luettelo häneltä löydetyistä esineistä. Hänen kukkarossaan oli rahaa kaksi puntaa ja viisitoista sterlingiä. Hänellä oli myöskin shekkikirja Woolvich-pankin haaraosastoihin pääkaupungissa ja maaseudulla. Sen avulla juuri saatiin selville, kuka hän on. Vielä löydettiin häneltä permantopiletti Woolvich-teatteriin samaksi illaksi sekä paketti, joka sisälsi teknillisiä papereita.

– No, siinäpä se! huudahti Holmes. Hallitus – Voolvich Arsenal – papereita – veli Mycroft. Ketju on täydellinen. Mutta ellen erehdy, tulee hän tuossa ja kertoo meille tarkemmin.

Samassa silmänräpäyksessä näkyi ovella hra Mycroftin kookas, komea vartalo. Hän on tukeva ja suurijäseninen, melkeinpä kömpelön näköinen, mutta komea otsa ja viisaat, syvät, teräsharmaat silmät ja varma katse tekivät päinvastaisen vaikutuksen.

Aivan kuin hänen varjossaan astui sisään vanha ystävämme Lestrad poliisilaitoksella – laiha ja juhlallinen. Vakavuus heidän kasvoillaan osoitti, että kysymyksessä oli jotain epätavallista. Veljekset tervehtivät toisiaan lausumatta sanaakaan. Mycroft Holmes riisui yltään palttoon ja istuutui nojatuoliin.

– Varsin merkillinen juttu, Sherlock, sanoi hän. Sinä tiedät hyvin, että minä harvoin poikkean tavoistani, mutta tämä juttu on nyt saanut sen aikaan. Siamissa nykyisin vallitsevien olosuhteiden aikana on varsin vaikeata olla poissa konttorista. En ole koskaan nähnyt pääministeriä niin huonolla tuulella kuin nykyisin. Mitä merikomennuskuntaan tulee, surisee se kuin mehiläiset pesässään. Oletko lukenut tapauksesta?

– Aivan juuri. Mitä papereita hänellä oli mukanaan?

– Siinäpä se. Onneksi sitä ei vielä ole kerrottu. Sanomalehdet tahtoivat takertua vallan raivoisina kiinni siihen. Paperit, jotka tuolla poikasella olivat mukanaan, olivat Bruce-Partingtonin vedenalaisen laivan piirustukset.

Mycroft Holmes puhui äänellä, josta huomasi, miten tärkeä tämä asia oli. Veljensä ja minä katselimme häntä odottavina.

– Olethan kuullut noista piirustuksista? Arvelen kaikkien kuulleen niistä.

– Vain nimeltä.

– Bruce-Partington-piirustusten arvoa ei koskaan voida asettaa liian suureksi. Se on ollut tärkein kaikista valtiosalaisuuksista. Katsos, Bruce-Partington-veneet tekevät mahdottomaksi hyökätä meidän kimppuumme meren puolelta. Vuosi sitten uhrattiin suuri summa tämän patentin käyttämiseksi. On edistytty mitä varovaisimmin, jotta salaisuus säilyisi. Piirustuksia, jotka ovat erinomaisen tarkasti suoritetut ja käsittävät useita eri patentteja, joista jokaisella on tärkeä merkityksensä suuressa kokonaisuudessa, on säilytetty vartavasten valmistetussa varmuuskaapissa konttorissa Arsenalessa. On pidetty mahdottomana, että piirustukset voitaisiin sieltä varastaa. Kun laivaveistämön päällikkö tahtoi nähdä niitä, täytyi hänen kääntyä Voolvichin konttorin puoleen. Ja nyt nuo piirustukset löydetään kuolleen nuoren konttoristin lompakosta keskeltä Lontoota. Hallitusnäkökannalta katsoen on se suorastaan kauheata.

– Mutta onhan ne saatu takaisin?

– Ei, Sherlock, ei! Siinäpä se juuri on! Niitä ei ole saatu takaisin. Kymmenen paperia varastettiin Woolvichista; Cadogan Westin lompakosta löydettiin vain seitsemän. Kolme tärkeintä on – varastettu. Voit nyt jättää kaikki omat hommasi, Sherlock! Anna tavallisten pikku asioittesi levätä. Sinun tehtävänäsi on nyt pelastaa valtiosalaisuus. Miksikä otti Cadogan West nuo paperit, missä on nuo kolme tärkeintä paperia, kuinka hän sai kuolemansa, kuinka ruumis oli joutunut sinne ja miten on onnettomuudesta pelastuttava? Ota selvä kaikesta tästä, niin sinä teet isänmaallesi suuren palveluksen.

II.

– Miksi et ratkaise arvotusta itse, Mycroft? Sinä olet siihen yhtä kelvokas kuin minäkin.

– Voi olla mahdollista, Sherlock. Mutta on joukko seikkoja, joista minun on saatava selvä. Kun olen päässyt niiden perille, voin tässä nojatuolissa istuen antaa sinulle selvityksen asiasta. Mutta juosta sinne ja tänne, pitää ristikuulusteluja rautatiehenkilöiden kanssa ja vatsallaan leväten tutkia suurennuslasilla – ne eivät kuulu minun tehtäviini. Ei, sinä olet siinä mies paikallaan. Jos sinulla on halua nähdä nimesi ensi komennuslistalla, niin –

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

– Toimin vain työn itsensä vuoksi. Asialla on erinäisiä mieltäkiinnittäviä puolia ja minulle on ilo koettaa saada selvä niistä. Ole hyvä ja kerro vielä joitakin asian yhteydessä olevia seikkoja.

– Olen merkinnyt ne tälle paperille, samoin kuin myöskin muutamia osotteita, joista sinulla voi olla hyötyä. Hän, jolla tällä hetkellä on suurin edesvastuu noista papereista, on merikonsuli, kunnioitettu sir James Walters, jonka arvonimet täyttävät kaksi sivua valtiokalenterissa. Hän on harmaantunut virassaan, hän on kunnioitusta nauttiva mies, on tervetullut kaikissa ylhäisemmissä perheissä, sekä ennen kaikkea henkilö, jonka isänmaanrakkautta ei kenkään voi epäillä. Hän on toinen niistä kahdesta, joilla on avaimet tuohon kaappiin. Voin muuten lisätä, että paperit aivan varmaan olivat kaapissa konttoriaikana maanantaina, ja että sir James matkusti Lontooseen noin kello 3 ja vei avaimet mukanaan.

– Voidaanko se todistaa?

– Voidaan. Hänen veljensä, eversti Valentin Walters voi todistaa, että hän lähti Voolvichistä mainitulla kellonlyönnillä, ja amiraali Sinclair taas voi todistaa sen, että hän saapui Lontooseen. Siinä kaikki, mitä sir Jamesilla on tekemistä mainitun asian kanssa.

– Kuka on tuo toinen, jolla on avaimet?

– Vanhin konttorivaltuutettu Sidney Johnson. Hän on neljännelläkymmenellä oleva mies, nainut ja viiden lapsen isä. Hän on merkillinen persoona mutta saa päälliköltään erinomaisia lausuntoja. Hän ei ole ollenkaan virkaveljensä tapainen, mutta ankara mies ahertamaan. Niinkuin hän itse on sanonut – ja sen voi hänen vaimonsa todistaa – hän oli kotona koko maanantai-illan, ja hänen avaimensa eivät olleet silmänräpäystäkään poissa kellonperistä, joihin ne olivat kiinnitetyt.

– Kerropa minulle Cadogan Westistä?

– Hän on ollut virassa kymmenen vuotta ja oli terävä poika. Mikään erityinen nero hän ei ollut, mutta järjestyksen mies ja kunniantuntoinen. Meillä kenelläkään ei ollut mitään häntä vastaan. Hän oli konttorissa Sidney Johnsonia lähin. Virkatehtävissään tuli hän joka päivä käsitelleeksi noita papereita. Kukaan muu ei hommaillut niiden kanssa niin paljon kuin juuri hän.

– Kuka lukitsi piirustukset kaappiin sinä iltana?

– Sidney Johnson, vanhin valtuutettu.

– No, sittenhän on selvää, kuka ne on ottanut. Nehän löydettiin tuon konttoristin, Cadogan Westin, lompakosta. Eikö asia siis ole selvä?

– Siltä näyttää, mutta eipäs kuitenkaan, Sherlock. Ensiksikin: miksi hän ne otti?

– Otaksun, että ne olivat erittäin paljon arvoiset.

– Hän saattoi helposti ansaita niillä tuhansia.

– Voitko sanoa minulle mitään syytä siihen, miksi hän otti paperit mukaansa Lontooseen ilman tarkotusta myydä ne?

– En, sitä en voi sanoa.

– Ottakaamme siis se lähtökohdaksi. Miten West sai paperit käsiinsä? Ainoastaan käyttämällä väärää avainta.

– Käyttämällä useita vääriä avaimia. Hänellä on pitänyt olla avaimet myös itse huoneistoon ja konttoriin.

– Hänellä oli siis useita vääriä avaimia. Hän otti paperit mukaansa Lontooseen myydäkseen tuon salaisuuden. Paperit aikoi hän panna takaisin kaappiin seuraavana aamuna ennenkuin niitä ehdittäisiin kaivata. Mutta hän kuolikin samana iltana Lontoossa.

– Mitenkä?

– Otaksukaamme, että hän oli parhaillaan paluumatkalla Woolvichiin, kun hänet murhattiin ja heitettiin ulos rautatievaunusta.

– Aldgate, mistä ruumis löydettiin, on kylläkin varsin kaukana London Bridgen asemalta, josta hän on voinut poiketa Voolvichiin.

– On mahtanut olla monta seikkaa vaikuttamassa, siihen että hän on matkustanut London Bridgen aseman ohi. Lienee ollut vaunussa joku, jonka kanssa hän on ollut innokkaassa keskustelussa. Tämä keskustelu aiheutti kiivaan kohtauksen, jonka kestäessä hänet murhattiin. Ehkä koetti hän päästä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli. Toinen oli lukinnut oven. Oli usvainen päivä, joten ei voinut nähdä paljon mitään.

– Niin, parempaa selvitystä ei kyllä voi antaa asian nykyisillään ollessa. Mutta ajattelehan, Sherlock, miten paljon vielä on hämärän peitossa. Menkäämme nyt ensiksikin siihen että Cadogan West todellakin aikoi myydä nuo paperit. Hän on siis kai ollut tapaamassa jotain ulkomaalaista asiamiestä ja viettänyt illan hänen seurassaan. Hän osti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan sinne puolen matkaa ja hävisi yhtäkkiä.

– Se on luonnollisesti ollut joku päähänpisto, sanoi Lestrad, joka oli rauhattomana kuunnellut keskustelua.

– Joka tapauksessa merkillinen päähänpisto. Otaksukaamme, että hän saapuu Lontooseen ja tapaa tuon ulkomaalaisen asiamiehen. Hän aikoo panna paperit takaisin aamuksi, muuten tulisi heti ilmi, että ne ovat poissa. Hän otti kymmenen. Mutta hänen lompakostaan löydettiin vain seitsemän. Missä ovat puuttuvat kolme. Ehkei ulkomaalainen asiamies tahtonut antaa niitä takaisin hyvällä. Ja niin – mikä oli hänen palkintonsa petoksestaan? Olisi muuten odottanut löytävän suurehkon summan rahaa hänen lompakostaan.

– Minusta tuntuu kaikki varsin selvältä, virkkoi Lestrad. Hän otti paperit myydäkseen ne. Mutta hän ja asiamies eivät päässeet yksimielisyyteen hinnasta. Hän tahtoi matkustaa takaisin, mutta asiamies seurasi häntä. Junassa murhasi asiamies hänet, otti papereista tärkeimmät ja heitti ruumiin ulos vaunusta.

– Miksi hänellä ei ollut pilettiä?

– Piletti olisi osottanut, mikä asema on asiamiehen asuntoa lähinnä. Senvuoksi otti hän piletin pois uhrinsa lompakosta.

– Erinomaista, Lestrad, sanoi Holmes. Teidän arvelunne tuntuu paikkansa pitävältä. Mutta jos niin on, on asia selvä. Ensinnäkin on petturi menettänyt henkensä. Toisekseenkin ovat Bruce-Partington-piirustukset nyt mannermaalla. Mikä siis jää tehtäväksemme?

– Toimia, Sherlock, toimia! huudahti Mycroft hypähtäen ylös. Kaikki vaistoni sanovat, että tämä ratkaisu on päin mäntyä. Pane kykysi liikkeelle! Mene murhapaikalle! Puhuttele rautatieläisiä! Tutki jokainen kivi! Konsanaan ei sinulla ole ollut parempaa tilaisuutta tehdä palvelusta isänmaallesi.

– Niinpä kyllä, virkkoi Holmes ja kohautti olkapäitään. Tule, Watson! Ja te, Lestrad, tahdotteko tehdä meille sen palveluksen, että seuraatte mukana tunnin tai pari? Alotamme käymällä Aldgaten asemalla. Hyvästi, Mycroft! Saatpahan jo iltaan mennessä jotain tietoja. Mutta varotan jo edeltäkäsin sinua odottamasta mitään erikoisia tuloksia.

III.

Tuntia myöhemmin olimme Holmes, Lestrad ja minä sillä paikalla, mistä Vestin ruumis oli löydetty. Kookas, punatukkainen, vanha mies edusti rautatieläisiä.

– Niin, tästä me hänet löysimme, virkkoi hän, osottaen erästä paikkaa noin kolmen askeleen päässä radalta. Se ei ole voinut vieriä tänne, sillä tässä ei ole mitään aukkoa, niinkuin huomaatte. Senvuoksi on se täydytty heittää junasta – nähtävästäkin siitä, joka kulki tästä ohi maanantai-iltana keskiyön aikana.

– Onko tarkastettu vaunut ja onko huomattu minkäänlaisia jälkiä ottelusta?

– Emme ole mitään sellaisia havainneet, eikä mitään pilettiä ole löytynyt.

– Eikö vaunun ovi ollut jäänyt auki?

– Ei.

– Aamulla ilmotettiin meille, sanoi Lestrad, että muuan henkilö joka matkusti Aldgaten ohi paikallisjunalla 11,40 maanantai-yönä, oli kuullut sellaisen äänen kuin jotain olisi pudonnut maahan – nim. silloin kun juna saapui asemalle. Oli kuitenkin niin samea päivä, ettei voinut nähdä mitään. Mutta mitä maailmassa nuo tuossa ovat, hra Holmes?

Ystäväni seisoi ja tirkisteli mitä suurimmalla kiintymyksellä raiteita siinä, missä ne kääntyvät tunnelista. Aldgate on risteys ja siinä muodostavat raiteet kokonaisen verkon. Niihin oli nyt hänen silmänsä kiintyneet.

– Vaihderaiteet, mutisi hän, vaihderaiteet. –

– No, mitä niissä? Mitä tarkotatte?

– Eihän vaihderatoja ole niin montaa tällä linjalla?

– Ei, niitä ei ole montaa.

– Ja myöskin mutka. Vaihderaiteet ja mutka. Jupiterin nimessä!

– Mitä se on, hra Holmes? Oletteko huomannut jotain?

– Ei, iski vain päähäni muuan ajatus, ei muuta. Mutta asiahan tulee mieltäkiinnittäväksi. Minä en näe ollenkaan veren jälkiä radalla.

– Ei, tuskin ollenkaan verta.

– Mutta sikäli kuin käsitän, on haava hyvin paha.

– Molemmat jalat ovat murskaantuneet; muuten ei huomattu minkäänlaisia ulkonaisia väkivallanmerkkejä.

– Kuitenkin täytyy otaksua, että verta on vuotanut. Olisikohan aihetta minunkin tarkastaa se juna, mistä tuo mainittu matkustaja oli kuullut putoamisen.

– Enpä luule, hra Holmes. Veturi on päästetty jo irralleen ja vaunut ovat vaihdetut eri paikkoihin. Voin sitäpaitsi vakuuttaa teille, hra Holmes, että jokainen vaunu on tutkittu mitä tarkimmin. Tein sen itse.

Ystäväni suurimpia heikkouksia oli se, että hän oli kärsimätön sellaisten henkilöiden keskuudessa, jotka olivat lahjattomampia kuin hän.

– Uskon sen mielelläni, virkkoi hän ja siirtyi syrjään. Voi olla, etten tahtoisi tutkia juuri vaunuja. Watson, olemme valmiit. Emme tahdo vaivata teitä enää, hra Lestrad. Luulen että me nyt menemme Woolvichiin.

London Bridgessä kirjoitti Holmes veljelleen sähkösanoman. Se kuului:

”Näkyy vähän valoa pimeydessä, mutta mahdollisesti se sammuu. Toimita meille Bakerstreetille täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista ja kansainvälisistä asiamiehistä Englannissa sekä heidän osotteensa. Sherlock.”

– Se voi olla meille hyödyksi, Watson, virkkoi hän astuessamme Woolvichiin vievään junaan. Olemme todellakin kiitollisuudenvelassa Mycroftille, joka on antanut meille näin äärettömän mieltäkiinnittävää toimitettavaa. Huomasin hänen jännittyneistä, tarmokkuutta osottavista kasvonpiirteistään, että hänen aivoissaan liikkui jotain erityistä. Tässä jutussa on ainehistoa. Ensin se tuntui hyvin epäselvältä. Olinkin aika pöllöpää käsittämään mitään.

– Minä en vieläkään käsitä mitään.

– Mikä tulee tulokseksi, sitä en minäkään vielä tiedä. Mutta toimintasuunnitelma minulla jo on. Mies kuoli muualla ja hänen ruumiinsa oli pantu vaunun katolle.

– Katolleko?

– Niin, eikö ole harvinaista? Mutta tutkikaamme lähemmin asiaa. Onhan kylläkin merkillistä, että se löydettiin siltä paikalta, missä juna tekee kierroksen, samalla siirtyessään toisille raiteille. Eikö juuri tällaisella paikalla junan päällä ollut esine putoa maahan? Ja ottakaamme myöskin huomioon, että tällä paikalla ei ollut verta. Luonnollisesti ei sitä ollut, koska veri oli valunut siitä jo muualle. Jokaisella näillä tosiasioilla on itsessään suuri merkitys. Yhteensä ne muodostavat kokonaisuuden.

– Entä piletti! huudahdin minä.

– Juuri niin. Me emme voineet ymmärtää sitä, ettei mitään pilettiä löydetty. Sepä sen selittääkin. Kaikki sopii yhteen.

– Mutta joskin kaikki tämä on oikein, emme sittenkään voi ymmärtää hänen kuolemaansa. Se ei ole tullut tästä sen käsitettävämmäksi, pikemmin vielä sekavammaksi.

– Ehkä, sanoi Holmes miettiväisenä.

Hän vaipui syviin mietteisiin ja pysyi niissä siihen asti kuin juna vihdoin oli saapunut Woolvichin asemalle. Siellä hän otti vaunut ja veti esille Mycroftin paperit lompakostaan.

– Meidän on tehtävä iltapäivällä muutamia vierailuita, virkkoi hän, ja olen tuuminut, että ensin menisimme sir James Waltersin luo.

Hän asui hienossa huvilassa, joka oli aina Themsiin asti ulottuvien alueiden ympäröimä. Kun pääsimme perille, hälveni usva ja heikko auringonvälke pääsi valaisemaan ympäristöä. Palvelija avasi portin.

– Sir James kuoli tänä aamuna, herra, virkkoi palvelija juhlallisella äänellä.

– Hyvä jumala! huudahti Holmes kauhistuneena. Miten hän kuoli?

– Ehkä tahdotte mennä sisälle, sir, tervehtimään hänen veljeään, eversti Valentinia?

– On kai parasta, että teemme sen.

Meidät vietiin puolipimeään tupaan, missä tapasimme hyvin korkeakasvuisen, kauniin miehen, noin viidenkymmenen vuotiaan, vainajan nuoremman veljen. Hänen sekava katseensa, kuumeiset posket ja harjaamaton tukkansa – kaikki puhuivat äkillisestä iskusta, joka oli perhettä kohdannut. Hän puhui sekavin sanoin asiasta.

– Syy oli tuossa hirveässä skandaalissa, sanoi hän. Veljeni, sir James, oli hyvin arka kunniastaan, siksi hän ei voinut kestää tällaista juttua. Se musersi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä konttoristaan – tämä oli julma isku.

– Olimme toivoneet, että hän antaisi meille joitakin viittauksia, jotka edistäisivät asian selville saamista.

– Vakuutan teille, että asia oli hänelle yhtä salaperäinen kuin kaikille muille. Hän oli ilmoittanut poliisille kaikki, mitä tiesi. Tietysti hän ei epäillyt Cadogan Westin syyllisyyttä. Mutta muuten oli asia hänelle hämärä.

– Ja tekään ette voi antaa mitään valaistusta juttuun?

– En tiedä muuta, kuin mitä olen lukenut ja kuullut. En suinkaan tahdo olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta te ymmärrätte, että olemme nykyään kovasti kuohuksissa, ja pyydän senvuoksi, ettette jatkaisi keskustelua.

– Tämä oli tosiaankin odottamaton tapaus, virkkoi ystäväni, palattuamme jälleen ajoneuvoihin. Lieneekö hän kuollut luonnollisen kuoleman, vai oliko tuo vanha kujeilija tehnyt itsemurhan? Jos asia on jälkimäisellä tavalla, lienee se merkki siitä, että äijällä oli jotain katumista, ettei hän ole täyttänyt velvollisuuksiaan? Tätä kysymystä saamme tulevaisuudessa pohtia. Nyt on meidän mentävä Cadogan Westin asuntoon.

IV.

Cadogan Westin asunto oli pieni, hyvässä kunnossa oleva talo sivukaupungilla. Tapasimme hänen äitirukkansa, joka oli niin surun ja kauhistuksen vallassa, ettei hyödyttänyt mitään jutella hänen kanssaan. Mutta siellä oli nainen, jonka kasvot olivat liidun valkoiset. Hän esitteli itsensä neiti Violet Vestburyksi, kuolleen miehen morsiameksi. Hän oli se, joka oli viimeksi nähnyt hänet tuona onnettomana yönä.

– En voi selittää sitä, hra Holmes, sanoi hän. En ole voinut nukkua silmänräpäystäkään sen jälkeen – olen vain ajatellut, ajatellut, ajatellut, mitenkä tuo kaikki on mahdollista. Arthur oli rehellisin, ritarillisin ja eniten isänmaataan rakastava mies koko maailmassa. Mieluimmin hän olisi hakannut poikki oikean kätensä kuin myynyt jonkun valtiosalaisuuden. Ei kukaan, joka hänet tunsi, voi uskoa, että hän on pettänyt maansa.

– Mutta kaikki selvillekäyneet tosiseikat, neiti Vestbury?

– Sanoinhan, että minun on mahdoton selittää tuota kaikkea.

– Oliko hän rahapulassa?

– Ei. Hän tarvitsi hyvin vähän ja palkkansa oli varsin riittävä. Hän oli säästänyt muutamia satoja ja aikomuksemme oli mennä naimisiin uutenavuotena.

– Oliko koskaan huomattu hänessä minkäänlaisia mielisairauden merkkejä? Kuulkaa nyt, neiti Westbury, teidän täytyy olla aivan suora minua kohtaan.

Ystäväni terävä silmä oli huomannut, että tuo nainen värähti viimeiset sanat kuullessaan. Hän punastui ja ajatteli.

– Niin, sanoi hän lopuksi, minulla oli kyllä viime aikoina aavistus siitä, että hänellä oli jotain sydämellään.

– Kauanko aikaa?

– Ainoastaan viime viikon ajan. Hän oli sanaton ja umpimielinen. Hän pelkäsi jotain, mikä koski hänen virkaansa konttorissa. ”Mutta se on aivan liian vakavaa voidakseni puhua siitä sinulle.” Niin hän sanoi. Enempää en saanut häneltä tietää.

Holmes näytti totiselta.

– Edelleen, neiti! Puhukaa sittenkin, vaikka teidän pitäisi puhua häntä vastaan.

– En tiedä mitään muuta. Erään kerran tuntui minusta kuin hän olisi ollut melkein sanomaisillaan sen minulle. Hän mainitsi usein, kuinka tärkeä tuo salaisuus oli, ja muistelen hänen virkanneen, että ulkomaalaiset vakoojat tahtoisivat suorittaa hänelle hyvän hinnan, jos saisivat sen.

Ystäväni kasvot synkistyivät synkistymistään.

– Entä sitten?

– Hän virkkoi, että tuollaisissa asioissa luonne höltyy ja että petturin on helppo anastaa nuo piirustukset.

– Milloin hän sen sanoi?

– Aivan äskettäin.

– Kertokaa minulle, mitä tapahtui viimeisenä iltana.

– Olimme aikoneet mennä teatteriin. Päivä oli sumuinen. Lähdimme ja ajoimme konttorin ohi. Äkkiä hän katosi.

– Sanomatta mitään?

– Jotain hän huusi. Minä odotin häntä, mutta hän ei palannut. Seuraavana aamuna saimme tiedon konttorista. Niin, kello yhdentoista ajoissa kuulimme tuon kamalan uutisen. Voi, herra Holmes, jospa voisitte pelastaa hänen kunniansa! Se merkitsisi paljon!

Holmes pudisti päätään.

– Tule, Watson, sanoi hän, menkäämme konttoriin, missä paperit olivat.

– Tuon nuoren miehen avioliitto on syynä hänen tekoonsa, virkkoi Holmes ajaessamme pois. Hän ajatteli tietystikin rahoja. Tuuma oli kypsynyt hänessä senjälkeen kun hänelle oli puhuttu asiasta. Hän on voinut tehdä tuon tytön kanssarikolliseksi kertomalla hänelle suunnitelmistaan. Ush, se on likainen juttu!

– Mutta, Holmes, miehen luonteelle on myös jotain arvoa annettava. Miksi hän olisi juossut tytön luota keskellä katua mennessään tekemään rikoksensa?

– Niinpä niin, se kyllä on seikka, joka puhuu vastaan.

– Asian ilmaiseminen käy tytölle vaikeaksi.

Herra Sidney Johnson, vanhin konttorivaltuutettu, otti meidät vastaan sillä kohteliaisuudella, jonka ystäväni nimikortti aina saa aikaan. Hän oli laiha mies, keski-ikäinen, nenällään silmälasit. Hänen kätensä vapisivat paperien katoamisesta johtuneesta mielenliikutuksesta.

– Tämä on kauheata, herra Holmes, kerrassaan kauheata! Oletteko kuullut, että päällikkö on kuollut?

– Tulemme juuri hänen luotaan.

– Konttorissa on kaikki ylösalasin. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperit varastetut. Herra jumala, sitä on kauheata ajatella! Että West saattoikin tehdä moisen työn!

– Onko sitten niin varmaa, että hän on rikoksellinen?

– En voi muutakaan ymmärtää. Ja kuitenkin luotin minä häneen yhtä paljon kuin itseeni.

– Milloin suljettiin konttori maanantaina?

– Kello 5.

– Tekö suljitte?

– Olen aina viimeinen mies.

– Missä olivat piirustukset?

– Rautakaapissa. Panin ne sinne itse.

– Onko rakennuksessa mitään vahtia?

– On, mutta hänen tulee vartioida muitakin osastoja. Hän on entinen sotamies ja ehdottomasti luotettava. Hän ei huomannut mitään erikoista sinä iltana. Päivä olikin hyvin sumuinen.

– Otaksukaamme, että jos Cadogan West tuli sisään rakennukseen konttoriajan jälkeen, piti hänellä olla kolme eri avainta päästäkseen kaappiin – eikö niin?

– Aivan niin. Avain ulko-oveen, avain konttoriin ja avain kaappiin.

– Sir James Walters ja te olitte ainoat, joilla oli nuo avaimet?

– Minulla ei ollut avaimia oviin, vain kaappiin.

– Oliko sir James luotettava toimissaan?

– Luulen, että hän oli. Joka tapauksessa tiedän, että nuo kolme avainta olivat hänellä erityisessä renkaassa.

– Oliko tuo rengas hänellä mukanaan matkustaessaan Lontooseen?

– Niin hän sanoi.

– Entäs teidän avaimenne, eikö se ole ollut silmänräpäystäkään poissa teiltä?

– Ei koskaan!

– Silloin on Westillä, jos hän kerran on syyllinen, täytynyt olla väärä avain. Häneltä ei kuitenkaan ole sellaista löydetty. Ja toiselta puolen: jos joku konttorin virkailijoista olisi aikonut myydä piirustukset, eikö siinä tapauksessa hänen olisi ollut viisainta jäljentää ne kuin ottaa alkuperäiset?

– Sellaisten jäljentäminen vaatii paljon teknillistä kykyä.

– Eikö sir Jamesilla, teillä tai Westillä ollut niin paljon sellaista taitoa!

– Olipa kyllä! Mutta minä pyydän, herra Holmes, älkää sekottako minua juttuun! Mitä hyötyä siitä on – löydettiinhän paperit Westiltä!

– Eipä niinkään, mutta se juuri on merkillistä, että hän olisi ottanut piirustukset, kun hän kerran olisi voinut ne jäljentää.

– Niin, se on merkillistä, mutta joka tapauksessa on hän sen tehnyt.

– Tähän juttuun liittyy joukko selittämättömiä seikkoja. Kolmea jäljennöstähän kaivataan vielä. Ne ovat tärkeimmät, eikö niin?

– Niin.

– Arveletteko, että se, jolla on hallussaan nuo kolme paperia, voi niistä täydellisesti suunnitella Bruce-Partingtonin vedenalaisen laivan?

– En ole varma siitä. Ne paperit, joissa on kahdenkertaisten ilmavaihdosten ja itsetoimivien ovien piirustukset, ovat eräässä niistä papereista, jotka on saatu takaisin. Muuan ulkomaalainen teki ennen nämä samat keksinnöt, mutta ei osannut rakentaa venettä. Se nyt tahdottaisiin oppia.

– Siis ovat nuo kolme poissaolevaa paperia tärkeimmät?

– Epäilemättä.

– Luvallanne tarkastelen vähäsen täällä konttorissa.

Holmes tutki kaapin lukon, konttorin oven ja ikkunaraudoituksen. Mutta vasta kun hän oli tullut pihalle huomasin, että hän oli tehnyt jonkun mieltäkiinnittävän havainnon. Ikkunan edessä kasvoi laakeripuu ja sen oksat olivat jonkun verran taipuneet ja reveltyneet. Hän tutki niitä hyvin tarkasti, samoinkuin myös melkein näkymättömiä jälkiä maassa sen lähellä. Lopuksi pyysi hän ensimäisen konttorivaltuutetun sulkemaan ikkunan rautatangot, ja Holmes osotti minulle, miten niiden välistä saattoi selvästi nähdä, mitä konttorissa tapahtui.

– Jäljet ovat jo vanhat, joten niistä on vaikea eroittaa mitään. Ne voivat tai eivät voi merkitä jotain. No niin, Watson, luulenpa, ettei meillä ole enää mitään tekemistä täällä Woolvichissä. Täällä emme ole erikoisempaa hyötyneet. Katsotaanpa, olemmeko onnellisempia Lontoossa.

Vähän ennenkuin lähdimme asemalta, saimme tietää jotain lisää. Pilettikonttorin virkamies, joka tunsi Cadogan Westin ulkonäöltä, kertoi nähneensä hänet maanantai-iltana ja tiesi, että hän matkusti Lontooseen 8,15. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan piletin London Bridgeen. Kertojamme oli huomannut hänen olleen hyvin hermostuneen. Maksaessaan piletin vapisivat hänen kätensä huomattavasti. Aikataulusta saimme selville, että juna 8,15 oli ensimäinen, jolla West oli saattanut matkustaa, erottuaan morsiamestaan klo 7,30.

– En muista, Watson, virkkoi Holmes, hetken mietittyään, että meillä moneen vuoteen on ollut tutkittavanamme jotain näin vaikeata asiaa. Joka askeleella tapaamme vastuksia. Mutta kuitenkin olemme joka tapauksessa edistyneet.

Tutkimuksemme Woolvichissa ovat pääasiallisesti tuottaneet tuloksia, jotka ovat Cadogan Westiä vastaan. Havaintoni ikkunasta johdattavat minut kuitenkin toisiin ajatuksiin. Otaksukaammepa esimerkiksi, että joku ulkomaalainen asiamies on lähennellyt häntä. Se on voinut tapahtua sellaisella tavalla, ettei hän ole voinut puhua siitä, mutta joka tapauksessa on se johdattanut hänen ajatuksensa siihen suuntaan, mitä hän on lausunut morsiamelleen. Otaksukaamme sitten, että kun hän oli matkalla teatteriin tuon nuoren naisen kanssa, huomasi hän äkkiä samaisen asiamiehen, joka kulki merikomennuskunnan taloa kohti. Hän oli tarmokas, päättäväinen ja velvollisuuden poika. Hän seurasi miestä, saapui ikkunan luo ja nähtyään, että paperit varastettiin, alkoi hän ajaa varasta takaa. Tällä tavalla selvitämme sen, ettei kenkään voinut ottaa alkuperäisiä papereita, kun hän kerran osasi ne jäljentää.

– Entäs sitten?

– Olisi luullut, että Cadogan West olisi tehnyt hälyytyksen, jotta varas olisi saatu kiinni. Miksi hän ei nostanut melua? Olisiko se voinut olla joku hänen päälliköistään konttorissa, joka otti paperit? Se selittäisi Cadogan Westin toimintatavan. Tai ehkä oli varas päässyt Westiltä pakoon junaan, ja West oli rynnännyt Lontooseen tavatakseen hänet hänen omassa asunnossaan, tietäen nimittäin, missä varas asui. Voi siis selittää, miksi hän niin yht’äkkiä karkasi morsiamensa luota. Nyt löydämme sitten Westin ruumiin, taskussaan noista papereista seitsemän. Sitä emme vielä osaa selittää. Aikomukseni on nyt alottaa tutkimukseni toiselta suunnalta. Jos vain Mycroft oli lähettänyt meille osoteluettelon, voimme sieltä valita miehen ja alkaa seurata jälkiä...

– – –

Aivan oikein, luettelo on meitä odottamassa Baker Stretillä. Muuan departementin lähetti oli sen tuonut tulisella kiireellä. Holmes katsoi sitä ja heitti sen sitten minulle.

– Siinä on joukko poikasia, mutta harvoja voi ottaa lukuun, kun on kyseessä näin vaikea asia. Ainoat, joita voi hiukan ajatella, ovat: Adolph Meyer, Great George Street 13, Vestminister, Louis La Rothiere, Campden Mansions, Notting Hill sekä Hugo Oberstein, Gaulfield Gardens 13, Kesington. Sähkösanoman loppu kuului seuraavasti: ”Viimeksimainitusta tiedämme, että hän oli kaupungissa maanantaina. Samoin on saatu tietää, että hän on matkustanut pois. Iloisena siitä, että edes hieman valoa on tullut juttuun, odottaa hallitus tietoja sinun toiminnastasi. Korkeimmalta taholta on tehty huomattavia esityksiä. Kuningasvalta ja hallitus ovat sinun palveluksessasi, jos niitä tarvitset. – Mycroft.”

– Luulenpa, virkkoi Holmes, etteivät kaikki kuningattaren hevoset ja hänen sotilaansa voi auttaa minua hituistakaan työssäni.

Hän oli levittänyt eteensä suuren Lontoon kartan ja kumartunut tutkimaan sitä.

– Katsopas vain, sanoi hän, tyytyväisenä, onni alkaa olla lopuksikin meille myötäinen. Toivon, että sittenkin selviydymme kaikesta.

Hän löi minua olalle äkkinäisessä hullunkurisuuden puuskassa.

– Minä menen nyt ulos. Toimitan hieman tiedusteluja. En tahdo kuitenkaan toimia mitään ilman uskollista toveriani. Jää sinä nyt kotiin, minä olen täällä takaisin tunnin kuluttua. Jos aika tuntuu sinusta pitkältä, niin ota esille kynä ja mustetta ja ala kuvauksesi siitä, miten pelastimme isänmaamme.

V.

Koetin tehdä johtopäätöksiä hänen menettelystään, sillä minä tiesin hyvin, että hänen iloisuuteensa olivat täydet syyt. Koko pitkän marraskuun illan odotin kärsimättömänä hänen paluutaan. Viimeinkin kello vähän yli yhdeksän tuotiin minulle kirjelappu, joka sisälsi seuraavaa:

”Syön päivällistä Golduisin ravintolassa, Gloucester Road, Kensington. Tule tänne pian. Ota mukaasi murtorauta, tiiriikka, salalyhty ja revolveri. S. H.”

Sepä vasta oli kaunis kokoelma kapistuksia kunniallisen porvarin kannettavaksi. Pistin ne kaikki nutun taskuun, otti ajurin ja ajoin määrättyyn paikkaan. Siellä, kauniisti sisustetussa italialaisessa ravintolassa istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä.

– Oletko jo aterioinut? Vai olet, no, juo sitten kanssani kahvia ja likööriä. Muistapa myös isännän sikaareita. Ne eivät ole niinkään huonoja! Onko sinulla muassasi pyytämäni esineet?

– Ne ovat taskussani.

– Mainiota! Annapa minun nyt muutamin sanoin tutustuttaa sinut siihen, mitä on tekeillä. Olemmehan päässeet selville siitä, Watson, että tuon nuoren miehen ruumis oli pantu vaunun katolle. Olin siitä seikasta varma heti kun tein sen johtopäätöksen, että ruumis oli pudonnut katolta eikä vaunusta.

– Eikö se olisi voinut pudota sillalta?

– En usko sitä. Jos lähemmin tarkastelet kattoa, huomaat, että se on hieman kupera eikä sivuilla ole mitään suojustimia. Senvuoksi voimme varmasti otaksua, että nuori Cadogan West oli pantu sinne.

– Missä hän sitten olisi sinne pantu?

– Sepä meidän juuri pitää saada tietää. Se on saattanut tapahtua vain yhdellä tavalla. Tiedäthän, että maanalainen rautatie tulee tunnelista eräässä yksinäisessä paikassa Westendissä. Muistelen hämärästi, että erään talon ikkunat olivat vain muutaman askeleen vaunuja korkeammalla. Voi olla varsin mahdollista, että ruumis on heitetty vaunun katolle juuri tuon talon ikkunasta.

– Se ei tunnu laisinkaan todenmukaiselta.

– Epätodenmukainen on useinkin todellisuus. Kun sain tietää, että kansainvälinen johtava asiamies, joka on poistunut Lontoosta, asui eräässä talossa tuon rautatien vieressä, ilostuin niin että – – sinä varmaankin hämmästyit riemukkuuttani!

– Vai niin, siis siitä syystä!

– Niin. Henkilö on Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13. Alotin tutkimukseni Gloucester-Roadin asemalta, missä lähdin erään apumiehen kera käymään pitkin linjaa. Tulin tyytyväiseksi huomatessani, että Caulfield Gardenin talojen taka-ikkunat ovat radallepäin vielä sitä suuremmalla syyllä kun kuulin, että maanalaisen radan junat usein seisovat siinä muutaman minuutin, odottaen vastaantulevaa, suurempaa junaa.

– Suuremmoista, Holmes! Sinulla on siis kaikki selvillä.

– Niin, sitä myöten. Edistymme, mutta päämaalia ei silti vielä ole saavutettu. No niin, kun olin nähnyt talon takapuolen, kävelin ympäri nähdäkseni myöskin fasaadin. Tulin vakuutetuksi siitä, että lintu on lentänyt pois. Se oli suuri talo, joka ei suinkaan täyttänyt erityisempiä kauneusvaatimuksia. Oberstein asui siellä yhden ainoan palvelijan kanssa, joka kaikesta päättäen on hänen liittolaisensa ja uskottunsa. Oberstein on matkustanut Europan puolelle viemään saalista – mutta pakenemisaikomusta hänellä ei ole, sillä hänen ei tarvitse pelätä tulla vangituksi, eikä hän ole voinut ottaa huomioon, että joku amatööri panisi toimeen kotitarkastuksen. Mutta mepäs panemmekin toimeen salaisen kotitarkastuksen.

– Emmekö voisi hankkia itsellemme valtuutta tunkeutua sinne sisään vapaasti.

– Tuskin.

– Mitä meillä muuten on siellä tekemistä?

– Mistä voi tietää, minkälaisia kirjeitä sieltä löydämme.

– Tämä ei minusta tunnu oikein hyvältä.

– Hyvä ystävä, sinä voit vaikka jäädä vain vahtimaan puutarhaan, jos niin tahdot. Meillä ei ole aikaa viivytellä. Ajattele vain Mycroftia, korkeita virastoja, hallitusta ja sitä korkeata henkilöä, joka odottaa saavansa meiltä tietoja. Meidän on välttämätöntä lähteä nyt.

Vastaukseksi minä nousin pöydästä.

– Sinä olet oikeassa, Holmes, menkäämme!

Holmes nousi ja puristi kättäni.

– Tiesin kyllä, ettet sinä peräytyisi, virkkoi hän, ja minä näin hänen silmissään ilmeen, jota melkein voi kutsua helläksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jälleen sama rautainen, käytännöllinen mies kuin ennenkin.

– Sinne on melkein puolen peninkulmaa. Astukaamme sinne. Älä hukkaa työkalujamme! Jos sinä nyt pidätettäisiin epäiltävänä henkilönä, olisi se suuri onnettomuus.

Caulfield Gardens oli rivi pilarifasaadeilla varustettuja taloja, joka on niin tavallista Lontoon Westendissä Victorian hallituskauden keskivaiheilla. Jossain talossa oleskeli lapsilauma, kuulimme kauas lasten helakkaa naurua ja pianon rämpyttämistä. Päivä oli sumuinen, ja näin ollen suojeli se meitä ystävällisesti. Holmes oli sytyttänyt lyhdyn ja valaisi sillä talon suurta ovea.

– Tämä ei käy helpolla, sanoi hän. Oven takana on varmaankin vahva puomi. Luulen, että pääsemme paremmin sisään pihan puolelta.

Minuutti sen jälkeen olimme pihamaalla. Juuri kun olimme päässeet piiloon, kuulimme poliisin askeleita. Kun ne olivat häipyneet, alkoi Holmes työskennellä alimmaisen oven kanssa. Huomasin, mitenkä hän ponnisti kaikki voimansa. Viimein ovi aukesikin, päästäen terävän kirahduksen. Astuimme pitkin pimeätä käytävää ja menimme ylös ylisten rappusia. Hänen pieni lamppunsa valaisi erään ikkunan.

– Katsokaamme nyt, Watson!

Hän avasi ikkunan, ja me kuulimme junan kaukaista kohinaa, joka läheni.

– Tästä ne ovat heittäneet ruumiin. Mutta mitä tuolla on? Ei ole epäilystäkään etteivät nuo olisi veripilkkuja.

Holmes osotti muutamia pikkusia pilkkuja ikkunan laudalla.

– Niitä on myös kivirappusissa. Näyte on täydellinen. Odottakaamme tässä siksi kuin juna menee ohi.

Meidän ei tarvinnut odottaa kauvan. Juna tuli kohisten ja pysähtyi juuri ikkunan alle. Ei ollut kuin noin neljä jalkaa ikkunasta vaunun katolle. Holmes sulki hiljaa ikkunan.

– Näin pitkällä me nyt olemme, Watson. Mitä sinä arvelet?

– Tämä on mestarinäyte. Milloinkaan sinä et ole tehnyt mitään näin suuremmoista.

– En ole kanssasi yhtä mieltä siitä. Siinä silmänräpäyksessä kun tein sen havainnon, että ruumis on pantu vaunun katolle, seurasi kaikki itsestään. Suurimmat vaikeudet kuitenkin ovat vielä edessä. Mutta ehkä löydämme täältä jotain, mikä auttaa meitä.

Menimme kyökin portaita toiseen kerrokseen. Ruokasalissa ja makuuhuoneessa ei ollut mitään merkillistä. Kolmannessa sen sijaan oli jotakin, jota ystäväni alkoi tarkkaan tutkia. Siellä oli paljon kirjoja ja papereita, ja oli huone nähtävästi ollut työhuoneena. Lokero lokerolta, kaappi kaapilta tarkasti Holmes johdonmukaisesti ja järjestyksessä huoneen, mutta ei kertaakaan voinut hänen vakavilla kasvoillaan huomata mitään erikoisempaa ilmettä. Tunnin kuluttua emme olleet vielä asiassamme pitemmällä kuin tullessammekaan.

– Se viekas koira on peittänyt kaikki jälkensä, sanoi hän. Hän ei ole jättänyt jälkeensä mitään, josta voisi päästä hänen kimppuunsa. Hänelle vaarallisen kirjevaihtonsa on hän hävittänyt tahi vienyt pois.

Hän otti kirjoituspöydältä pienen arkkusen ja avasi sen. Siinä oli kaikenlaisia papereita, joissa oli kuvioita ja laskuja, mutta niistä ei päässyt selville, mitä niillä tarkoitettiin. Usein toistetut sanat, kuten ”seinänpaine” ja muut sellaiset, viittasivat siihen, että kysymyksessä olivat vedenalaiset laitokset. Kärsimättömästi heitti Holmes ne syrjään. Sitten hän löysi pienen paperikäärön, jossa oli sanomalehtileikkeleitä. Hän levitti ne pöydälle ja samalla näin hänen kasvonilmeensä kirkastuvan.

– Mitähän tämä on Watson? – Ja tämä? Kokoelma ilmoituksia ja vastauksia. ”Daily Telegraph’in” hakukuulutuksia aluksi. Tämä lienee ensimäkien:

”Toivon kuulevani jotakin pian. Olkoon menneeksi hintaan nähden. Kirjoita perinpohjin kirjeessä tulevalla osotteella. – Pierrot.”

Seuraava: ”Liian monimutkaista kerrottavaksi. Täytyy saada täysin selväksi. Rahat saatavana tavaroita vastaan. – Pierrot.”

Ja näin: ”Alkaa olla kiire. Ottakoon tarjouksensa takaisin, ellei sopimusta noudateta sanasta sanaan. Sopimus kirjeellisesti. Vahvistan sen ilmotuksessa – Pierrot.”

Lopuksi: ”Maanantai-iltana yhdeksän jälkeen. Kaksi lyöntiä. Ainoastaan me itse. Älkää olko niin epäluuloinen. Maksu kilisevässä kullassa tavaroita vastaan. – Pierrot.”

– Selvä ja täydellinen todistus, Watson! Nyt on vain mies saatava kiinni!

Hän vaipui syviin mietteisiin ja rummutteli sormillaan pöytään. Äkkiä hypähti hän ylös.

– Kentiesi se ei olekaan niin vaikeata. Meillä ei ole enää täällä mitään tekemistä, Watson. Käykäämme sen sijaan läpi ”Daily Telegraph” ja lopettakaamme hyvin käytetty päivämme.

– – –

Seuraavana päivänä saapuivat Mycroft Holmes ja Lestrade sopimuksen mukaan aamiaisen jälkeen, ja Sherlock Holmes kertoi edellisen päivän toimista. Poliisimies pudisti päätänsä ja oli hämmästyneen näköinen. – Sellaista me emme voi tehdä poliisilaitoksessa, herra Holmes, sanoi hän. Eihän se ole harvinaista, että saavutatte parempia tuloksia kuin me. Mutta kerran menette liian pitkälle, nähkääs, ja silloin joudutte ystävinenne vaikeaan asemaan.

– Englannin, vaimojemme ja lapsiemme tähden, Watson – mitä? Marttyyrejä isänmaan alttarilla. Mutta mitä arvelet asiasta, Mycroft?

– Erinomaista, Sherlock! Oivallista! Mutta miten käytät sitä hyödyksesi?

Holmes otti pöydältä ”Daily Telegraph’in”.

– Oletko nähnyt Pierrot’in tämänpäiväisen ilmotuksen?

– Mitä? Onko taas sellainen ilmoitus?

– Täällä se on: ”Tänä iltana. Samalla kellonlyömällä. Sama paikka. Kaksi lyöntiä. Äärimmäisen tärkeätä. Oma turvallisuutemme vaarassa. – Pierrot.”

– Mutta, sanoi Lestrade. Jos hän vastaa, että me olemme ottaneet hänet vastaan!

– Tarkotukseni juuri oli panna ilmotus lehteen siihen vastaukseksi. Luullaksemme voimme saada arvotuksen ratkaistuksi, jos molemmilla herroilla on aikaa tulla meitä tapaamaan kahdeksan aikaan Caulfield Gardeniin.

VI.

Eräs Sherlock Holmesin merkillisimpiä ominaisuuksia on hänen taitonsa antaa palttua jollekin jatkuvalle työlle joksikin aikaa ja askarrella muissa, keveimmissä hommissa, silloin kun häntä haluttaa ja kun hän on väsynyt. Minä en sitä voi ja päivä tuntuikin loppumattoman pitkältä. Tulin sen vuoksi varsin tyytyväiseksi, kun me vihdoinkin kevyen päivällisen jälkeen läksimme toimittamaan tehtäväämme. Lestrade ja Mycroft odottivat meitä sopimuksen mukaan Gloucester Roadin aseman edustalla. Ja kello 9 istuimme kaikki Caulfield Gardensin työhuoneessa odottamassa miestä saapuvaksi.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Lestrade ja Mycroft katsoivat kelloaan pari kertaa minuutissa. Holmes istui vaiti ja ajatuksissaan alaspainunein silmäluomin, mutta joka hermo jännityksessä. Vihdoinkin kohotti hän päätään.

– Nyt hän tulee, virkkoi Holmes.

Kuulimme askeleita ja sitten lyöntejä oveen. Holmes nousi, antaen meille merkin, että istuisimme rauhassa. Käytävässä paloi kaasu juuri sen verran, että saattoi vaivalla toisensa erottaa. Holmes avasi ulko-oven ja päästi sisään jonkun olennon. ”Tulkaa tänne!” kuulimme hänen sanovan ja silmänräpäys tämän jälkeen seisoi mies meidän edessämme. Holmes oli seurannut häntä aivan hänen jälessään ja – kun mies kääntyi takaisin, huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, otti Holmes häntä kauluksesta ja veti hänet takaisin. Vankimme huomasi, että ovi oli lukittu ja Holmes seisoi selin sitä vastaan. Mies katseli onnettomana ympärilleen ja kaatui tajuttomana lattialle. Hänen leveälierinen hattunsa putosi maahan, hänen huivinsa irtautui kaulasta ja me näimme pitkän parran sekä erotimme eversti Valentin Waltersin kauniit kasvonpiirteet.

Holmes hätkähti hämmästyneenä.

– Voit kirjottaa, Watson, virkkoi hän, että minä tällä kertaa olen ollut täysi aasi, ellei tuo vain ole se lintu, jota minä olen metsästänyt.

– Kuka hän on? kysyi Mycroft.

– Sir James Waltersin nuorin veli, vedenalaisen laivaosaston päällikkö.

Kannoimme hänet sohvalle. Vankimme kohottautui ylös, katseli ympärilleen pelokkain silmäyksin, painoi kädellään otsaansa ja näytti sellaiselta, joka ei tahdo uskoa omia havainnoltaan.

– Mitä tämä on? sanoi hän. Minä tulin tänne vierailulle herra Obersteinin luokse.

– Me tiedämme kaikki, eversti Walters, virkkoi Holmes. Minä en ymmärrä, mitenkä englantilainen gentlemanni on voinut käyttäytyä tuolla tavalla! Me tunnemme koko teidän kirjevaihtonne ja tuttavuutenne Obersteinin kanssa. Siis sillä tavoin kuoli nuori Cadogan West! Neuvon teitä rauhoittamaan omaatuntoamme kertomalla meille kaikki – on nimittäin muutamia meille vielä tuntemattomia yksityisseikkoja, jotka tahtoisimme saada kuulla teidän omasta suustanne.

Miekkonen painoi kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hänen suustaan ei lähtenyt sanaakaan.

– Vakuutan teille, sanoi Holmes, että me tunnemme jutun pääpiirteissään. Me tiedämme, että te tahdoitte saada rahaa, että te laitatitte itsellenne samallaiset avaimet kuin oli teidän veljellänne, että olitte kirjevaihdossa herra Obersteinin kanssa, joka vastasi teille ”Daily Telegraph’issa”. Me tiedämme, että te menitte konttoriin maanantai-iltana, ja että nuori Cadogan West, jolla henkilöllä oli syytä epäillä teitä, huomasi sen. Hän näki, että te varastitte paperit, mutta hän ei tahtonut tehdä hälyytystä, syystä, että hän luuli teidän ottaneen paperit veljellenne Lontoossa. Niinkuin vikkelä mies aina seurasi nuori West teitä junaan, seurasi siihen saakka kuin te tulitte tähän taloon. Täällä tunkeutui hän sisään ja peittääksenne rikoksenne teitte te toisen suuremman rikoksen: murhan.

– Sitä minä en ole tehnyt! Minä en sitä tehnyt. Jumalan kautta minä vannon, etten tehnyt sitä! huusi hän.

– Kertokaa sitten meille, miten Cadogan Vest kuoli ja kuinka hänen ruumiinsa pantiin junan katolle!

– Minä teen sen. Minä kerron teille totuuden. Sen toisen rikoksen minä olen tehnyt. Minä tunnustan sen. Asia on kuten te olette kuvannut. Minulla oli velkoja, jotka minun piti maksaa. Oberstein tarjosi minulle viisi tuhatta. Minä tarvitsin välttämättömästi rahoja. Tarjous oli sama kuin minun pelastukseni. Mutta murhaan minä olen viaton.

– Miten se tapahtui?

– Niinkuin sanoitte, epäili hän ja seurasi minua. Oli sumuinen päivä eikä voinut nähdä kolmea askelta eteenpäin. Minä koputin kaksi kertaa ovelle, ja Oberstein tuli itse aukasemaan. Nuori Cadogan West tahtoi tietää, mikä tulisi paperien kohtaloksi. Kun hän tunkeutui sisään, iski Oberstein häntä päähän. Viisi minuuttia sen perästä kuoli hän. Olimme aivan pyörryksissä siitä, miten nyt menettelisimme. Silloin Oberstein keksi ajatuksen heittää hänet ikkunan ulkopuolella seisahtavan junan katolle. Mutta ensin silmäsi hän niihin papereihin, jotka minä olin tuonut hänelle. Hän sanoi, että kolme niistä oli erittäin tärkeätä, ja että hän tahtoi ne pitää. ”Te ette saa niitä pitää, te ette saa niitä pitää”, sanoin minä. ”Ajatelkaa, mikä melu syntyy Woolvichissä, jos ne eivät ole takaisin aamulla.” ”Minä pidän ne, sillä ne ovat laadultaan niin vaikeat, että minun on vaikeata tehdä jäljennökset niistä.” ”Ne täytyy saada takaisin kaappiin”, sanoin minä. ”Kolme niistä tahdon minä pitää”, vastasi hän. ”Toiset panemme tuon miehen lompakkoon, niin lankeaa syy hänelle.” Minäkään en keksinyt muuta keinoa ja me teimme niin. Odotimme ylisillä puolen tuntia junan tuloa. Kuten sanottu, oli päivä sumuinen, joten meidän oli varsin helppoa heittää ruumis junan katolle. Siinä kaikki mitä minä tiedän.

– Entäs teidän veljenne?

– Hän ei sanonut mitään. Hän oli kerran tiedustellut minulta avaimia, joten minä arvelen, että hän epäili minua. Luin sen hänen silmistään. Te tiedätte, hän ei milloinkaan saanut tietää mitään enempää.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin virkkoi Mycroft Holmes;

– Ettekö voi millään tavalla parantaa tekoanne? Voisitte ehkä jotenkin lieventää tuomiotanne!

– Mitä minä voisin tehdä?

– Missä on Oberstein ja paperit?

– En tiedä.

– Eikö hän ilmottanut mitään osotetta?

– Hän sanoi, että Hotel du Loupreen osotetut kirjeet tulisivat perille hänelle.

– Teidän vallassanne on siis tehdä selvä asiasta, sanoi Holmes.

– Teen mitä voin. Tahdon tehdä mitä hyvänsä. Tuo mies on saattanut minut perikatoon.

– Tässä on kynä ja paperia. Istukaa pöydän ääreen ja kirjottakaa minun saneluni mukaan. Kirjottakaa ensin tuo mainittu osote: ”Hyvä herra, katsoen meidän asiaamme olette kai huomannut, että eräät paperit ovat jäljellä. Olen hankkinut ne ja te voitte ne saada. Se on tuottanut minulle erikoisia vaikeuksia, joten pyydän siitä korvausta viisi sataa puntaa. En luota postiin, jonka vuoksi en tahdo ottaa tuota summaa vastaan muuta kuin kullassa tai pankkiosotteena. Haluaisin matkustaa luoksenne, mutta se epäilemättä herättäisi huomiota. Siksi varron teitä Charingin Grofs-hotellissa kello 9 lauantaina. Otan vastaan joko kultaa tai englantilaisen pankkiosotteen.”

– Olenpa hämmästynyt, ellei hän mene tähän ansaan!

– – –

Ja hän meni. Hän saapui – ja sai istua viisi vuotta brittiläisessä vankilassa. Hänen salkustaan löydettiin nuo kadonneet Bruce-Partington-piirustukset, joita hän olisi kaupannut kaikille Europan laivastoille.

Eversti Walters kuoli vankilassa pari vuotta jälkeenpäin.

Kaikkien näiden tapahtumain perästä oli Holmes äärettömän hyvällä tuulella. Muutama viikko viimeksi kerrotun kohtauksen jälkeen saapui hän erään kerran kotiin mukanaan äärettömän komea, jalokivellä varustettu neula. Kun tiedustelin häneltä, mistä hän oli sen saanut, vastasi hän saaneensa sen eräältä hyvin korkeassa asemassa olevalta naiselta, jolleka hän kerran oli saanut tilaisuuden tehdä pienen palveluksen. Enempää hän ei sanonut, mutta minä olen varma, että tuo neula aina muistuttaa ystävääni Bruce-Partington-piirustuksista.

1. Suoritusosasto, missä pankkiirit selvittävät molemminpuolisia saataviaan.

Lähde: Doyle, A. Conan 1915: Varastettu sotilassalaisuus: (Bruce-Partington piirustukset). Suomentanut Eero Alpi. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.