Vanhan emännän lähtö

Vanhan emännän lähtö.

Kirjoittanut Eero Eerola


Oli keskikesän juhla,
mittymaari, kukkain tuttu,
tuli pursun tuoksut suolta,
puilla oli juhlanuttu.
Koivut seisoi valkein varsin
pitkin pihapolun laitaa,
kuiski tuuli piilipuissa:
itkun juhla tulla taitaa.
Ei nyt tuoksu kullervoiset
niinkuin ennen lemmenjuhlaa,
niukemmin kuin koskaan muulloin
tuoksujansa yrtit tuhlaa.
Tuntuu oudot aavistukset
haavanlehväin havinassa,
on kuin oisi kalman käsi
kukkain yli kulkemassa.
Näin ne kuiski lehdet, oksat
nyökki päätä toisillensa,
kulki saunaan talon väki
naurain, kesätoiveinensa.
Miehet katsoi rukiin tähkää,
kun ne heilui heilimöiden,
heitti nuoret neidot arpaa
salaa kesken iltatöiden.
Talon vanha valtiatar
astui aittatietä yksin,
niinkuin astunut on kauan,
kauan, vuosikymmenyksin.
Muisti talon suuren joukon,
valmisteli juhlaa sille,
katsoi viilit, voit ja rieskat,
pikkuleivät nuoremmille.
Siunas kaikki, kiitti Luojaa,
joka taaskin päästi kesään,
joka jälleen pääskylinnut
johti omaan räystäspesään.
Näin hän astui mielin lempein,
hymy kaunis poskipäillä,
siunaten näin oli käynyt
aina polkuteillä näillä.
Kuului vielä käen kukku...
miks niin pitkään lehmät ammuu...
miksei enää jalka nouse,
miksi kokkotulet sammuu...
Ei se nouse vanha enää,
kaatui aittapolun päähän,
seisattui jo lämmin sydän,
jäykistyivät silmät jäähän...
Löysi muorin talon väki,
itki naiset aitan puolla,
kuiski yrtit, pihakoivut:
kaunis päivänjuhlaan kuolla –


Lähde: Eerola, Eero 1916: Lauluja ja runoja. Arvi A. Karisto, Hämeenlinna.