Vanha soturi
Vanha soturi. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Saimaassa saar’ on; maalle sen
- muut aivan harvoin kulkee
- kuin lokit järven myrskyisen,
- jok’ aalloillaan sen sulkee.
- Niemellä siellä törröttää
- petäjä käyrä, sammalpää.
- Siin’ istui alla petäjän
- mies muinaisaikalainen,
- soturin hattu päässähän
- ja parta hopeainen,
- sininen takki, taljavyö:
- ei lasta varten tehty työ.
- Kyynelten vaon huomasi
- kasvoissa kuihtuneissa,
- ja valju viima huokuili
- hiuksissa harvenneissa.
- Hän aaltoon nyt loi katsehen,
- nyt suruhymyin taivaasen.
- Jok’ ehtoo monet vuodet hän
- siin’ istui iltamassa,
- samainen puku yllähän,
- samassa asemassa,
- kuin haamu muinaismaailman
- mielestä merenkulkijan.
- Vaan kuulkaa, Suomen neitoset,
- ukon elämäkerta,
- vesissä silmät suloiset
- ja sydän vuotain verta!
- Hän hellän muiston saakohon;
- jo tuskista hän päässyt on.
- * * *
- «Mies Kaarlon olen viimeisin;»
- – nuo sanat lausumalla
- hän nousi uhkein katsehin; –
- «viimeinen ilman alla,
- mi Kaarlon näin». – Tuon nimen vaan
- kun lausui, nosti hattuaan.
- «En muotoaan ja katsettaan
- mä saa unohdetuksi.
- Kas pipliaa, mi mainitaan
- nyt Kaarlon raamatuksi!
- Kuvansa siinä, kas, on tää...
- Ah! multa näkö hämärtää.
- Hän asultaan kuin minäkin:
- tällainen vyö ja nuttu.
- Vaan sodassa kun seistihin,
- hän sankar’ oli tuttu;
- suur’ voitettuna, voittaissaan,
- vaan suurin kenties kuoltuaan.
- Viel’ Norjaa vastaan syöstihin,
- vaikk’ uhkas moni valta.
- Viimeinen joukko Suomenkin,
- haalittu kaikkialta,
- lens sinne kanssa sankarin
- vuorille kuoloon lumihin.
- Mä tulin joukkoon herrani,
- kun nuori olin vasta,
- ja kuulin laukauksen, mi
- vei Kaarlon maailmasta.
- Näin kaatui Ruotsin uljuuskin.
- Mä kaatua myös halusin.
- Vaan maata, kuningastakin
- puolustin pelkäämättä.
- Kun Pommerista palasin,
- vain yhtä kannoin kättä.
- Luutnantin arvon palkaks sain
- ja eläkkeeksi – nälkää vain.
- Vaan enemmän mua iloitti
- kuin kenraalian’ nauha,
- ett’ täss’ sain oman turpeeni,
- kun maahan tuli rauha:
- sain perinnöks tän saareni,
- täss’ itse olen herrani.
- Mun Herra sitte siunaskin
- runsailla lahjoillansa.
- Yks tytär: kuva enkelin
- Evankelistan kanssa!
- Häll’ oli muoto sellainen,
- lukeissaan Sanaa minullen.
- Hän hallitsi mun huoneessain.
- Riens aika, häneen luottain.
- Kun kuoli äiti, elin vain
- hänelle, ynnä vuottain,
- ett’ urosaika entinen
- taas Kaarlon koittais Ruotsillen.
- Illalla kerran tyttöäin
- talutti vieras kotiin.
- Seinältä, tuota nähdessäin,
- mä pistolini otin.
- Viettelijän kaataa rampana
- mull’ olis ollut rohkeutta.
- Vaan kun hän astui tupahan,
- näin kunnon miehen aivan.
- Noin patriarkan majahan
- myös astui vieras taivaan.
- Hän lausui: «Kaarlo taisteli:
- Suursaaren nimi säilyypi».
- Nyt, Herra! huudahdin, nyt saan
- jo rauhaan luokses tulla.
- »Ei», virkkoi hän; «viel’ elä vaan
- todistajana mulla,
- kuink’ onnen tyttös mulle luo,
- kun minut voitto tänne tuo».
- Takana järven hänellen
- tuo talo kuului tuolla.
- Hän kauneutta luonnon sen
- viisaalla lisäs huolla;
- mun sinne kutsui ijäksi:
- varroimme häntä sulhoksi.
- Jo joutui hänen aikansa,
- jot’ tyttöni niin vuotti.
- Jo Ruotsinsalmen voitosta
- hän sanan meille tuotti.
- Mä Herraa kiitin polvillain,
- häät, vihittävät unhottain.
- Puvussaan istui morsian,
- ja juhla aloitettiin.
- Toi lokki myrskyn sanoman,
- vaan sulhast’ odotettiin.
- Kuin haudasta nyt vinkuen
- nous Herran ilma raivoten.
- Juoks morsian nyt katsomaan
- – kasvoille kirpos tukka –,
- näk’ akkunasta – järven vaan
- ja kuuli – tuulen, rukka;
- huus riemuin, vaan taas tuskasta:
- ol’ luultu purje – vaahtoa.
- Vaan nyt, vaan nyt! – »Yks luovi vain,
- niin pääset armaas luoksi». –
- Taivaasen katseen kohottain,
- hän vastaan rantaan juoksi,
- kun vene kaatui niemellen.
- Myös maahan vaipui silloin hän.
- Vaan sievään nous hän näkemään
- kätensä armahansa
- aallosta nostavan ja pään,
- mi keinui aallon kanssa.
- Hän lensi viime louhellen,
- kurotti kättä sulhollen.
- Sen sulho sieppas tuskassaan,
- vei kanssaan tyttösenkin
- – niin, nuorukainen, itke vaan! –
- jäi järveen kumpainenkin.
- Käsikkäin heidät löydettiin
- ja yhteen haudattiin myös niin.
- Koht’ olen satavuotinen,
- vaan tyynen’ istun tässä;
- mut isänmaani jälkeen en
- viihtyisi elämässä». –
- Näin kertoi hän, ja niemellään
- sittemmin hänt’ ei nähtykään.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.