Vanha laulu

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Se vanha laulu mennyt
taas iltaan hiljaa soi..
Sen kauniin sävelen nyt
mi kumma korvaan toi?
Kuin muinoin kuulen sen nyt,
niin selvään kuulen sen nyt –
se nauraa, vaikeroi..
On siinä talven lunta
ja pirtin hämärää
ja illan puoliunta
ja rukin pyörintää
ja lapsen haaveksunta,
valoisa valtakunta.
säveltä, säilyttää.
Sen luulin lakastuneen
ja kuolleen yksinään.
Nyt soinnut unhoittuneen
helähtää elämään,
soi vielä talven uneen,
soi illan valve-uneen
suloista säveltään..
On tuvan ruutu jäinen,
sen läpi kuultaa kuu..
On pirtti hämäräinen,
hyräilee äidin suu.
lyö tahdit yksinäinen,
säestää tähtipäinen
se pihan pihlapuu..
Lie laulu aina soinut
etäällä jossakin,
iloinnut, vaikeroinut –
sen luota loittonin,
en kuulla sitä voinut..
Lien kaukaa haparoinut
tien pitkän takaisin..
Tään hämyyn talviehtoon
soi äänes, äiti, taas..
Mun nukutat taas kehtoon,
taas uinun tuudintaas..
Saa kevät, riennän lehtoon,
kun kevät saa, käyn lehtoon
tuon vuokot ikkunaas..


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.