Vangin kevät.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Paistoi kerran päiväkulta,
heloitti heleä pouta
läpi ruutujen rumien,
särörautojen raoitse.
Tanssi säihkyvät sätehet,
leikki lapset päiväkullan
sellin seinällä hämärän.
Aloin siitä arvaella
talven vallan taittuneeksi,
tietää tuostapa osasin
kevään kohta kerkeävän.
Itse nousin ikkunahan
kiipesin lasin lähelle.
Taakse tankojen tähysin:
joko armas aurinkoinen
on lumen sulaksi saanut?
Joko nousee nurmen nukka,
kohoo kukkanen korea.
Onko saanut Suomehemme
kiurunen koreakieli,
Hitain taivosen tasolla
siniaukeeta sipuen,
nousten kohti korkeutta,
soitellen sulosäveltä.
Noita huomata halasin
töitä kerkeän keväimen.
Katsoin ristikon raosta;
lumen näinpä lähteneeksi
pois jo vankilan pihalta.
Siitä ei silmälle iloa.
Rujatunkiot törötti
siinä alla akkunani.
Tuosta katsoin kauvemmaksi,
sivu muurin silmäelin.
Eipä koreaa kohannut
sielläkään ei silmä nähnyt
nurmikkoa nousevaksi,
kukkaista kohoavaksi.
Paistoi kirkas päiväkulta,
heloitti heleä pouta
paljahille paatosille,
kaljun kallion kylelle.
Enpä kuullut kiurun ääntä,
leivon laulua iloista.
Liiaksikin lintusia
muurin päälle kun pälysin,
vakavat varikset siinä
haaskalinnut haastelivat
kesän tuumien tulosta.
Aina lensihe lähelle
tuiskahteli tunkiolle,
etsi einehen paloja,
ruuan tähteitä tähysi.
Siitä siiville kohovi,
yläilmoihin yleni,
raakkuen hyvät hyvästit.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.