Vangin kevät
Vangin kevät. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Paistoi kerran päiväkulta,
- heloitti heleä pouta
- läpi ruutujen rumien,
- särörautojen raoitse.
- Tanssi säihkyvät sätehet,
- leikki lapset päiväkullan
- sellin seinällä hämärän.
- Aloin siitä arvaella
- talven vallan taittuneeksi,
- tietää tuostapa osasin
- kevään kohta kerkeävän.
- Itse nousin ikkunahan
- kiipesin lasin lähelle.
- Taakse tankojen tähysin:
- joko armas aurinkoinen
- on lumen sulaksi saanut?
- Joko nousee nurmen nukka,
- kohoo kukkanen korea.
- Onko saanut Suomehemme
- kiurunen koreakieli,
- Hitain taivosen tasolla
- siniaukeeta sipuen,
- nousten kohti korkeutta,
- soitellen sulosäveltä.
- Noita huomata halasin
- töitä kerkeän keväimen.
- Katsoin ristikon raosta;
- lumen näinpä lähteneeksi
- pois jo vankilan pihalta.
- Siitä ei silmälle iloa.
- Rujatunkiot törötti
- siinä alla akkunani.
- Tuosta katsoin kauvemmaksi,
- sivu muurin silmäelin.
- Eipä koreaa kohannut
- sielläkään ei silmä nähnyt
- nurmikkoa nousevaksi,
- kukkaista kohoavaksi.
- Paistoi kirkas päiväkulta,
- heloitti heleä pouta
- paljahille paatosille,
- kaljun kallion kylelle.
- Enpä kuullut kiurun ääntä,
- leivon laulua iloista.
- Liiaksikin lintusia
- muurin päälle kun pälysin,
- vakavat varikset siinä
- haaskalinnut haastelivat
- kesän tuumien tulosta.
- Aina lensihe lähelle
- tuiskahteli tunkiolle,
- etsi einehen paloja,
- ruuan tähteitä tähysi.
- Siitä siiville kohovi,
- yläilmoihin yleni,
- raakkuen hyvät hyvästit.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.