Vanamot

Kirjoittanut Antti Rytkönen


Kuin rippilapset,
neidot nuoret
temppeliss’ ylväässä
seisovat ääressä
alttarin pyhän,
puhtahin povin
valansa vannovat
Taatolle Taivahan,
suurelle, ylhälle,
hänelle elää,
hänelle kuolla,
niin myös seisovat
ruusunhohtoiset
vanamot nuoret
temppelissänsä
ylhässä, jolla
kattona taivahan
on sinikaari,
alttarinansa
korkean korven
kukkea rinne,
alttarin pappina
metisen metsän
laulava lintu.
Siellä ne seisovat
vanamot nuoret,
suvisten herkkien
hetkien lapset,
valansa vannovat
povensa puhtahan
avata yksin
taivahan kaarelle,
kastehelmille,
säteille päivän,
näin ne vannovat
edessä suuren
ikivoimaisen,
ikihehkuisen
auringon ylhän.
Elävät sitten
maaemon parmailla
valkean, herkän
kesäisen hetken,
paistetta päivän,
kastehelmien
hohtoa juovat,
kunnes hetki
se hellä ja armas
jo jäänyt on taakse.
Umppunsa sulkien
yöltä he silloin
ennen tuloa
vinhojen viimojen,
synkeän syksyn,
harmajan hallan
päänsä jo painavat
viimeisen kerran
mättähän juureen
uskoen valoon,
kesähän uuteen
auringon ikivoimaan.


Lähde: Rytkönen, Antti 1930: Yksinäisyyden sävel: runoja. Otava, Helsinki.