Valtiosalaisuus

Valtiosalaisuus. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle

Olin melkein ajatellut, että ”Seikkailu Abbey Grange’ssa” jäisi ystäväni Sherlock Holmes’in monista urotöistä viimeiseksi, jonka minä tulisin julkaisemaan yleisölle. Tämä päätelmäni ei johtunut aineksien puutteesta, sillä minulla on muistiinpanoja sadoista tapauksista, joista en ole koskaan maininnut, eikä myöskään lukijoitteni osoittama mielenkiinto tämän merkillisen miehen persoonallisuuteen ja erikoislaatuisiin menettelytapoihin ollut laimentunut. Ainoana syynä oli herra Holmes’in oma vastenmielisyys kokemuksiensa jatkuvaa julkaisemista kohtaan. Niin kauan kuin hän toimi asiantuntijana ammatissaan, saattoi kertomuksilla hänen menestyksestään olla jonkunlaista positiivista arvoa hänelle, mutta hyljättyään Lontoon toden teolla ja antauduttuaan tutkielmiin ja mehiläisviljelykseen Sussex’in hiekkasärkillä, on hän alkanut suorastaan inhota huomatuksitulemista ja vaatinut, että hänen toivomuksiaan tässä kohden noudatettaisiin. Vasta sitten kun muistutin häntä siitä, että olin luvannut saattaa ”Valtiosalaisuuden” aikanaan yleisön tietoon, ja kun huomautin hänelle, että se oli oikein ja kohtuullista, ja että tämä pitkä tapausjakso oli huippuna tärkeimmässä kansainvälisessä jutussa, jota häntä milloinkaan oli pyydetty käsittelemään, minun viimein onnistui saada hänen suostumuksensa tapaustenkulun tarkan kuvauksen julkaisemiseen. Jos minä nyt käydessäni kertomaan juttua tuntuisin hiukan pidättyvältä eräitten yksityisseikkojen suhteen, niin ymmärtää arvoisa yleisö kyllä, että tähän vaiteliaisuuteen on hyvin perustellut syyt.

En mainitse vuotta, en sano edes mikä vuosisadan kymmenluku oli menossa, kun eräänä tiistaiaamuna vastaanotimme kaksi eurooppalaista kuuluisuutta vaatimattomassa huoneessamme Baker Street’in varrella. Toinen heistä, hiukan töykeän näköinen, koukkunenäinen mies läpitunkevine katseineen ja käskevine olemuksineen, ei ollut kukaan muu kuin kuuluisa lordi Bellinger, joka oli kaksi kertaa ollut Ison Britannian pääministerinä. Toinen, tumma, hienopiirteinen, siroryhtinen ja nuorenpuoleinen, runsaslahjainen sekä sielun että ruumiin puolesta, oli ylhäissyntyinen Trelawney Hope, maan Euroopan asiain ministeri ja etevin nuoremmista valtiomiehistämme. He istuivat vierekkäin paperipinkoilla kuormitetussa sohvassamme, ja oli helppoa nähdä heidän levottomista ja huolestuneista kasvoistaan, että mitä tärkeimmät asiat olivat tuoneet heidät tänne. Pääministerin hoikat, sinisuoniset kädet puristivat tiukasti hänen sateenvarjonsa norsunluunuppia, ja hänen laihat, askeettiset kasvonsa synkkine silmineen kääntyivät milloin Holmes’iin, milloin minuun päin. Euroopan asiain ministeri sormieli hermostuneesti milloin viiksiään, milloin sinettiä, joka riippui hänen kellonvitjoissaan.

– Huomattuani varkauden, joka tapahtui tänään kello kahdeksan aamulla, ilmoitin ensiksi pääministerille, sanoi hän Holmes’ille. Hänen ehdotuksestaan lähdimme tänne.

– Oletteko ilmoittanut poliisille?

– En, herrani, vastasi pääministeri lyhyellä, varmalla tavalla, mikä oli hänelle ominaista. Sitä emme ole tehneet emmekä mitenkään voikaan. Poliisille ilmoittaminen merkitsee ennemmin tai myöhemmin aivan samaa kuin yleisölle ilmoittaminen, ja juuri sitä tahdomme kaikin mokomin välttää.

– Miksi niin, teidän ylhäisyytenne?

– Koska kysymyksessäoleva asiakirja on niin äärettömän tärkeä, että sen julkiseksisaattaminen johtaisi mahdollisesti, ellemme sanoisi luultavasti, mitä arveluttavimpiin selkkauksiin Euroopassa. Ei ole liikaa sanoa, että sota tai rauha saattaisi riippua siitä. Ellei sen takaisinhankkiminen voi tapahtua syvimmässä salaisuudessa, on samantekevää, saadaanko sitä ollenkaan takaisin, sillä asiakirjan ryöstäjien tarkoitus on aivan yksinkertaisesti tehdä sen sisältö yleisesti tunnetuksi.

– Ymmärrän. Nyt, herra Trelawney Hope, olisin teille hyvin kiitollinen, jos tarkkaan kertoisitte minulle, millaisissa olosuhteissa tämä asiakirja on kadonnut.

– Se käy päinsä muutamin sanoin, herra Holmes. Kirje – sillä se oli kirje eräältä ulkomaalaiselta mahtimieheltä – saapui kuusi päivää sitten. Se oli niin tärkeä, etten koskaan jättänyt sitä kassakaappiini, vaan vein sen joka ilta mukanani kotiin Whitehall Terracen varrella olevaan asuntooni ja säilytin sitä talletuslippaassa makuuhuoneessani. Se oli siellä eilen illalla, sen tiedän varmasti, sillä avasin lippaan ollessani pukeutumassa päivällistä varten ja näin sen silloin. Tänä aamuna se oli kadonnut. Lipas oli pukeutumispöytäni peilin vieressä koko yön. Minä olen hyvin herkkäuninen samoinkuin vaimonikin. Voimme molemmat vannoa, ettei huoneeseen tullut ketään yöllä. Ja kuitenkin, toistan sen, on paperi poissa.

– Milloin söitte päivällistä?

– Kello puoli kahdeksan.

– Kuinka pitkä aika kului senjälkeen, ennenkuin menitte levolle?

– Vaimoni oli teatterissa, ja minä istuin valveilla ja odotin häntä. Kello oli puoli kaksitoista, kun menimme makuuhuoneeseemme.

– Talletuslipas oli siis vartioimatta neljä tuntia?

– Kellään ei ole lupaa mennä huoneeseen lukuunottamatta siivoojatarta aamulla ja minun kamaripalvelijaani ja vaimoni kamarineitiä päivän kuluessa. He ovat täysin luotettavia ja palvelleet luonamme hyvin kauan. Muuten oli heidän mahdotonta tietää, että laatikko sisälsi mitään tärkeäarvoisempaa kuin tavalliset departementtiin kuuluvat asiakirjat.

– Kuka sitten oli selvillä kirjeen olemassaolosta?

– Ei kukaan koko talossa.

– Kaiketi olitte puhunut siitä vaimollenne?

– Ei, herrani. En ollut sanonut vaimolleni mitään, ennenkuin kaipasin paperia tänä aamuna.

Pääministeri ilmaisi hyväksymisensä nyökäten.

– Olen kauan tuntenut teidän ylevän käsityksenne julkisuuden miehen velvollisuuksista, sanoi hän. Olen vakuutettu siitä, että kun on kyseessä niin tärkeä salaisuus kuin tämä, niin on se hellimpienkin perhesiteiden vaikutusvallan ulkopuolella.

Ulkoasiainministeri kumarsi.

– Olette minulle enemmän kuin oikeudenmukainen, sir. Ennen tätä aamua en ole kuitenkaan sanonut sanaakaan asiasta vaimolleni.

– Eikö hän saattanut arvata sitä?

– Ei, herra Holmes, ei hän eikä kukaan muukaan ole saattanut arvata sitä.

– Oletteko ennen kadottanut mittaan papereita?

– En, herrani.

– Kutka Englannissa tiesivät, että tämä kirje oli olemassa?

– Kaikille hallituksen jäsenille ilmoitettiin siitä eilen, mutta sitä vaitiololupausta, joka seuraa jokaista kokousta, kovensivat lisäksi pääministerin juhlalliset varoitussanat. Kauheata ajatella, että minä itse muutamia tunteja senjälkeen kadotin tämän kirjeen! Hänen kauniit kasvonsa vääntyivät tuskasta, ja hän repi hiuksiaan. Saimme nähdä vilaukselta hänen olemuksensa sellaisena kuin se oli luonnostaan – kiivaana, herkkäsydämisenä ja äärimmäisyyteen asti arkatuntoisena. Seuraavalla minuutilla oli hän taas saanut aristokraattisen naamarin kasvoilleen, ja ääni oli jälleen lempeä. Paitsi hallituksen jäseniä on departementissa kaksi tai korkeintaan kolme miestä, joilla on tietoa kirjeestä. Ei ketään muita Englannissa, sen vakuutan teille.

– Entä ulkomailla?

– Luulen ettei ulkomailla kukaan muu paitsi mies, joka kirjoitti kirjeen, ole nähnyt sitä. Olen täysin vakuutettu siitä, että hänen ministerinsä – että tavallisia virallisia teitä ei ole käytetty.

Holmes mietti asiaa hetken.

– Nyt, herrani, täytyy minun hiukan lähemmin kysyä teiltä, mitä laatua tämä asiakirja on ja miksi sen katoamisesta voisi olla niin kohtalokkaita seurauksia?

Molemmat valtiomiehet vaihtoivat nopean katseen, ja pääministerin kulmakarvat vetäytyivät yhteen.

– Herra Holmes, käärö on pitkä ja ohut ja väriltään vaaleansininen. Punaiseen sinettiin on kuvattu kyyristynyt leijona. Osoite on kirjoitettu suurella, voimakkaalla käsialalla –

– Minä pelkään, sir, puuttui Holmes puheeseen, että kuinka mielenkiintoisia ja todella suuriarvoisia nuo seikat lienevätkään, niin täytyy minun tutkintani käydä suoremmin asian ytimeen. Mitä kirje sisälsi?

– Se on mitä tärkein valtiosalaisuus ja pelkään, etten voi sanoa sitä teille, eikä se näytä minusta välttämättömältäkään. Jos te käyttämällä sitä kykyä, mikä teillä väitetään olevan, voitte löytää kuvaamani käärön sen sisältämine kirjeineen, niin teette ansiokkaan työn maalle ja saatte samalla suurimman palkinnon, mikä meidän vallassamme on antaa.

Sherlock Holmes nousi hymyillen.

– Te molemmat, hyvät herrat, olette maamme toimeliaimpia ja innokkaimmin työskenteleviä miehiä, ja myöskin minä vähässä määrässäni voin sanoa, että aikani on hyvin vähissä. Valitan suuresti, etten voi auttaa teitä tässä asiassa, ja tämän keskustelun jatkaminen olisi vain ajan hukkaamista.

Pääministeri ponnahti seisomaan paikaltaan sohvasta, ja hänen syvällä olevista silmistään loisti säde sitä tulta, jonka edessä hallitus oli vavissut.

– Hyvä herra, en ole tottunut – alkoi hän, mutta sitten hän hillitsi vihansa ja istuutui jälleen. Enemmän kuin minuutin ajan olimme kaikki vaiti. Mutta sitten kohautti vanha valtiomies olkapäitään ja sanoi:

– Meidän täytyy kai suostua ehtoihinne, herra Holmes. Te olette luonnollisesti oikeassa, ja on järjetöntä meidän puoleltamme vaatia teitä toimimaan ilman täydellistä luottamustamme.

– Olen samaa mieltä, lisäsi nuorempi valtiomies.

– Silloin kerron kaikki luottaen teidän ja virkaveljenne, tohtori Watsonin, kunniaan. Vetoan myöskin isänmaanrakkauteenne, sillä en voi ajatella suurempaa onnettomuutta maalle kuin tämän tunnetuksituleminen.

– Voitte olla täysin huoleton.

– Silloin sanon teille, että kirjeen on kirjoittanut eräs ulkomaalainen mahtimies, joka on tuntenut epämiellyttävää kiihtymystä muutamien siirtomaatoimenpiteiden johdosta, joihin äskettäin olemme ryhtyneet. Se on kiireessä kirjoitettu ja yksinomaan hänen omalla vastuullaan. Tutkimukset ovat osoittaneet, että ministereillä ei ole mitään tietoa siitä. Samalla se on laadittu niin onnettomalla tavalla, että eräät sanamuodot ovat siinä määrin otteluun haastavaa laatua, että kirjeen julkaiseminen aiheuttaisi varmasti hyvin vaarallisen mielialan valtakunnassa. Kiihtymys tulisi niin voimakkaaksi, etten epäröi sanoessani, että maamme viikko senjälkeen kun asiakirja on tullut yleisön tietoon olisi joutunut suureen sotaan.

Holmes kirjoitti nimen paperilapulle, jonka hän ojensi ministerille.

– Aivan oikein. Se oli hän. Ja tuo kirje – tuo kirje, joka voi aiheuttaa miljoonien markkojen menot ja satojen tuhansien ihmisten kuoleman – on hävinnyt niin selittämättömällä tavalla.

– Oletteko ilmoittanut lähettäjälle?

– Olen, salakirjainsähkösanomalla.

– Ehkä hän toivoo kirjeen tulevan julkisuuteen.

– Ei, herrani, päinvastoin on meillä syytä uskoa, että hän jo huomaa menetelleensä varomattomasti ja hätäisesti. Olisi kaikesta huolimatta pahempi hänelle ja hänen maalleen kuin meille, jos tämä kirje julkaistaisiin.

– Jos asianlaita on siten, kenelle on hyötyä sen tunnetuksi tulemisesta? Miksi tahtoisi joku varastaa tai julkaista sen?

– Nyt, herra Holmes, joudumme kansainvälisen politiikan korkeammille aloille. Jos tutkitte Euroopan asemaa, huomaatte helposti vaikuttimen. Koko Eurooppa on varustettu leiri. On olemassa kaksi liittoa, joiden kesken sotilasvoima jakaantuu melkein tasan. Iso Britannia pitää vaakaa kädessään. Jos Englanti pakotettaisiin sotaan toisen puolueen kanssa, varmistuisi siten toisen ylivalta, joutuipa se sotaan tai ei. Ymmärrättekö minua?

– Täydellisesti. Kirjeen julkaiseminen hyödyttäisi siis tämän mahtimiehen vihollisia ja aikaansaisi epäsovun hänen maansa ja meidän maamme välillä.

– Niin, totisesti.

– Ja mihin tämä kirje lähetettäisiin, jos se joutuisi vihollisen käsiin?

– Eurooppaan, johonkin suureen kanslerinvirastoon. Luultavasti se on nyt pikajunassa matkalla sinne.

Herra Trelawney Hopen pää painui rintaa vasten; hän valitti ääneen. Pääministeri pani ystävällisesti kätensä hänen olkapäälleen.

– Ystäväni, se oli onnettomuus, josta ei kukaan voi moittia teitä. Te ette ole laiminlyönyt yhtään varovaisuustoimenpidettä, johon on voinut ryhtyä. Ja nyt, herra Holmes, tiedätte asiasta kaikki tosiseikat. Mitä arvelette sopivaksi tehdä?

Holmes pudisti päätään ja näytti synkältä.

– Te luulette, sanoi hän, että tulee sota ellei asiakirjaa saada takaisin?

– Pidän sitä hyvin todennäköisenä.

– Olkaa sitten valmis ottamaan vastaan sota, sir.

– Kovia sanoja nuo, herra Holmes.

– Olkaa hyvä ja ottakaa huomioon seuraava, sir. Ei ole mahdollista, että varkaus on tapahtunut jälkeen kello puoli kahdentoista yöllä, sillä herra Hope ja hänen vaimonsa olivat huoneessa siitä hetkestä siihen, jolloin menetys huomattiin. Kirje ryöstettiin siis eilen illalla, kello puoli kahdeksan ja puoli kahdentoista välillä. Luultavasti lähempänä varhaisempaa tuntimäärää, koska se, joka sen otti, tiesi sen olevan siellä ja oli luonnollisesti halukas saamaan sen käsiinsä niin pian kuin mahdollista. Jos näin tärkeä asiakirja otettiin silloin, missähän se mahtaakaan olla nyt? Kellään ei ole syytä pitää sitä omaan laskuunsa. Se on kiireellisesti lähetetty niille, joille voisi olla hyötyä siitä. Kuinka voisimme saavuttaa sen tai päästä edes sen jäljille? Se ei ole meidän tehtävissämme.

Pääministeri nousi sohvalta.

– Päättelynne on täysin johdonmukainen, herra Holmes. Asia on joutunut pois meidän toimintapiiristämme.

– Olettakaamme vain huvin vuoksi, että asiakirjan on ottanut kamarineiti tai kamaripalvelija.

– He ovat molemmat koeteltuja, uskollisia palvelijoita.

– Luulin teidän maininneen, että huoneenne sijaitsee toisessa kerroksessa, ettei mikään käytävä johda sinne ulkoa sekä ettei kukaan ihminen voisi tulla sinne huomaamatta sisätietä, s. o. suuria portaita myöten. Siis jonkun talossaolijan on täytynyt ottaa se. Kenellehän varas on mahtanut viedä sen? Jollekin niistä lukuisista kansainvälisistä urkkijoista ja salaisista asiamiehistä, joiden nimet hyvin tunnen. On varsinkin kolme, joita voidaan kutsua ammatin päämiehiksi. Alan tiedusteluni tekemällä kierroksen nähdäkseni, ovatko he kaikki paikallaan. Jos joku on poissa, jos hän on lisäksi kadonnut eilen illalla, niin saamme yhden viittauksen sille tielle, jolle asiakirja on joutunut.

– Minkätähden hän olisi poissa? kysyi ulkoministeri, hänhän on voinut asiaa kirjeen jollekin lähettiläälle täällä Lontoossa.

– En usko sitä. Nuo asiamiehet toimivat aivan itsenäisesti ja ovat usein kireissä väleissä lähettiläiden kanssa.

Pääministeri nyökkäsi. Holmes oli oikeassa.

– Arvelen samoin kuin te, herra Holmes, sanoi hän. Hän tahtoisi kyllä omin käsin luovuttaa niin arvokkaan saaliin kaikkein korkeimpaan paikkaan. Mielestäni tapa, jota aiotte käyttää, on erinomainen. Kuitenkaan emme, Hope, voi laiminlyödä muita velvollisuuksiamme tämän onnettomuustapauksen takia. Jos päivän kuluessa tapahtuu jotakin, joka on yhteydessä tämän asian kanssa, annamme siitä teille tiedon, herra Holmes, ja te ilmoitatte meille epäilemättä tutkimuksienne tuloksen.

Molemmat valtiomiehet kumarsivat ja lähtivät huoneesta vakavina ja alakuloisina.

Kun ylhäiset asiakkaamme olivat poistuneet, sytytti Holmes piippunsa hiljaisuuden vallitessa ja istui hetkeä ajatuksiinsa vaipuneena. Minä olin ottanut erään aamulehden ja syventynyt lukemaan huomiotaherättävästä murhasta, joka edellisenä iltana oli tapahtunut Lontoossa, kun ystäväni huudahti kiivaasti, hypähti seisomaan ja pani piippunsa uuninreunustalle.

– Hyvä, sanoi hän, ei ole muuta keinoa käydä asiaan käsiksi. Tilanne on vaikea, vaikkakaan ei toivoton. Jos vain tietäisimme, kuka sen on ottanut, niin voisi kyllä olla mahdollista, että se on vielä hänellä. Muuten noille vekkuleille on rahakysymys aina ratkaiseva, ja minullahan on Britannian aarrekammio käytettävänäni. Jos asiakirja on ostettavissa, niin minä ostan sen, vaikkapa siitä seuraisi verojen lisäys. On mahdollista että varas säilyttää sitä huostassaan jonkun aikaa nähdäkseen kuinka paljon tällä puolella tarjotaan, ennenkuin koettaa onneaan toisella taholla. On vain kolme, jotka kykenevät antautumaan niin rohkeaan peliin. Nämä kolme ovat Oberstein, La Rothier ja Eduardo Lucas. Käyn tervehtimässä heitä kaikkia. Katselin aamulehteäni.

– Tarkoitatko Eduardo Lucasia Godolphin Street’iltä?

– Tarkoitan.

– Häntä et voi käydä tapaamassa.

– Miksi en?

– Siksi, että hänet murhattiin kotonaan viime yönä.

Ystäväni oli yhteisten seikkailujemme aikana niin usein hämmästyttänyt minua, että tarkkasin nyt eräänlaisella tyydytyksellä, missä määrin minä olin nyt hämmästyttänyt häntä. Hän tuijotti aivan ällistyneenä minuun ja tempasi sitten sanomalehden kädestäni. Tällainen oli uutinen, jota luin silloin, kun hän hypähti tuoliltaan:

Murha Westminsterissä.

Salaperäinen rikos tehtiin viime yönä Godolphin Street n:o 16:ssa, joka kuuluu erääseen vanhanaikaiseen ja erillään olevaan taloriviin, jollaisia tapaa virran ja Westminster Abbey’n välillä, melkein parlamenttirakennusten suurten tornien varjossa. Tämän pienen, mutta erinomaisen kauniin talon on useita vuosia omistanut herra Eduardo Lucas, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä sekä rakastettavasta olemuksestaan että oikeutetusta maineestaan maan parhaimpina amatööritenoreina. Herra Lucas oli 34-vuotias, naimaton mies ja talon palveluskunnan muodostavat muutoin rouva Pringle, vanhempi taloudenhoitajatar ja Mitton, palvelija. Taloudenhoitajatar menee varhain levolle, ja hänen makuuhuoneensa on ullakolla. Palvelija oli illalla ulkona tervehtimässä Hammersmith’issä asuvaa ystäväänsä. Kello kymmenen illalla jäi herra Lucas yksin. Mitä silloin tapahtui ei tiedetä, mutta neljännestä vailla kaksitoista huomasi poliisikonstaapeli Barret kulkiessaan pitkin Godolphin Street’iä, että n:o 16:n portti oli raollaan. Hän koputti, mutta kukaan ei vastannut. Kun hän näki valon palavan kadullepäin olevassa huoneessa, meni hän sisään käytävästä ja koputti vielä kerran, mutta nytkin turhaan. Hän työnsi silloin oven auki ja astui sisään. Huone oli kauheassa epäjärjestyksessä, kaikki huonekalut sysätty toiselle puolelle ja keskellä lattiaa oli kumoonpaiskattu tuoli. Sen vieressä makasi talon onneton omistaja pitäen vielä lujasti kiinni tuolin jalasta. Hän oli saanut iskun sydämeensä ja kuollut tietysti silmänräpäyksessä. Rikokseen käytetty ase oli käyrä tikari, mikä oli siepattu itämaalaisesta asekokoelmasta, joka koristi erästä seinää. Ryöstäminen ei näytä olleen rikoksen tarkoituksena, sillä ei oltu tehty mitään yritystä huoneessa olevien arvokkaiden esineiden poiskuljettamiseksi. Herra Eduardo Lucas oli niin tunnettu ja suosittu, että hänen väkivaltainen ja salaperäinen loppunsa on herättävä tuskallista huomiota ja harrasta surkuttelua hänen lukuisassa ystäväpiirissään!

– No, rakas Watson, mitä sanot tästä? kysyi Holmes pitkän väliajan kuluttua.

– Sangen merkillinen tapahtumien yhteensattuma.

– Tapahtumien yhteensattuma! Hän on yksi niistä kolmesta miehestä, joiden olemme arvelleet mahdollisesti näyttelevän jotakin osaa tässä draamassa, ja hänet kohtaa väkivaltainen kuolema juuri niinä tunteina, jolloin tiedämme sen näytellyksi. On sangen todennäköistä, että tämä ei ole satunnainen yhteensattuma. Uskaltaisin sata yhtä vastaan, että niin ei ole laita. Ei, rakas Watson, näillä tapahtumilla on yhteyttä – niillä täytyy olla yhteyttä keskenään. Millä tavalla, siitä on meidän otettava selvä.

– Mutta kenties poliisilla on kaikki tiedossaan?

– Ei suinkaan. Poliisi tietää sen, minkä se on nähnyt Godolphin Street’iliä. Se ei tiedä eikä saa koskaan tietääkään mitään Whitehall Terrace’sta. Vain me tunnemme kummankin tapahtuman ja voimme havaita yhdyssiteen niiden välillä. On erittäinkin eräs seikka, mikä joka tapauksessa olisi johtanut epäilykseni Lucas’iin. Godolphin Street Westminsterissä sijaitsee muutamien minuuttien matkan päässä Whitehall Terrace’sta. Muut salaiset asiamiehet, jotka mainitsin, asuvat Westend’in laitapuolella. Siis Lucas’ille oli helpompaa kuin noille toisille asettua kosketukseen ulkoasiainministerin talon kanssa tai saada sana sieltä – tyhjänpäiväinen asia suorastaan, mutta kun tapahtuma-aika on rajoitettu muutamiin harvoihin tunteihin, ei se ehkä ole niin mitätön. Halloo! Mistä nyt on kysymys?

Rouva Hudson oli tullut sisään tuoden käyntikorttia hopealautasella. Holmes katsahti korttiin, kohotti kulmakarvojaan ja ojensi sen minulle.

– Pyytäkää lady Hilda Trelawney Hopea olemaan hyvä ja astumaan sisään, sanoi hän.

Pian senjälkeen sai vaatimaton vastaanottohuoneemme, jossa jo oli ollut niin huomattavia vieraita tänä aamupäivänä, lisäksi kunnian ottaa vastaan Lontoon kauneimman naisen. Olin usein kuullut sanottavan, että Belminsterin herttuan nuorin tytär oli hyvin ihana. Ei mikään hänen kauneutensa kuvaus eivätkä mitkään värittömät valokuvat olleet kuitenkaan valmistaneet minua siihen hienoon, kiehtovaan sulouteen ja niihin valioväreihin, jotka olivat tämän ihastuttavan pään tunnusmerkkejä. Mutta kun näimme sen tuona syyspäivänä, ei kasvojen kauneus vaikuttanut meihin voimakkaimmin. Posket olivat hienot, mutta liikutuksesta kalpeat; silmät säteilivät, mutta kuumehehkuisina. Tuntehikas suu oli kokoonpuristettu ikäänkuin hän olisi koettanut hillitä itseään. Kauhu – ei kauneus – pisti silmäämme, kun kaunis nainen seisoi sekunnin ajan oviaukossa.

– Onko mieheni ollut täällä, herra Holmes?

– Kyllä, rouva, hän on ollut täällä.

– Herra Holmes, minä pyydän, älkää kertoko hänelle, että minäkin olen käynyt täällä.

Holmes kumarsi kylmästi ja pyysi lady Trelawney Hopea istuutumaan.

– Armollisin rouva, saatatte minut vaikeaan asemaan. Olkaa hyvä ja rauhoittukaa ja sanokaa minulle, mitä toivotte. Pelkään etten voi antaa mitään ehdotonta lupausta.

Lady kulki huoneen poikki ja istuutui selkä ikkunaan päin. Hän oli todellakin kuin kuningatar – pitkä, kunnioitusta herättävä, kuvaamattoman naisellinen.

– Herra Holmes, sanoi hän, ja hänen valkohansikkaiset kätensä avautuivat ja sulkeutuivat hermostuneesti hänen puhuessaan – tahdon puhua teille avoimesti toivoen, että se saa teidät puhumaan yhtä avoimesti minulle. Minun ja mieheni välillä vallitsee täydellinen luottamus lukuunottamatta yhtä ainoata poikkeusta. Tarkoitan politiikkaa. Politiikan suhteen ovat hänen huulensa kuin sinetöidyt. Hän ei kerro mitään minulle. Nyt tiedän, että hyvin surkuteltava tapaus sattui luonamme eilen illalla. Tiedän erään paperin kadonneen. Sen johdosta, että asia on poliittinen, kieltäytyy mieheni uskomasta sitä minulle. Mutta nyt on mitä tärkeintä – uskokaa minua, mitä tärkeintä – että minä saan oikean selon siitä. Te olette näitä politikkoja lukuunottamatta ainoa, joka tuntee nuo tosiasiat. Pyydän sentähden teitä, herra Holmes, suoraan sanomaan minulle, mitä on tapahtunut ja mihin se voi johtaa. Kertokaa kaikki minulle, herra Holmes. Älkää antako minkään arkaluontoisuuden asiakkaanne harrastusten suhteen velvoittaa teitä vaitioloon, sillä vakuutan, että hänen harrastuksilleen olisi, jos hän vain uskoisi sen, edullisinta, että hän täydellisesti luottaisi minuun. Mikä tuo varastettu paperi oli?

– Hyvä rouva, minun on aivan mahdoton täyttää pyyntöänne.

Lady huokasi peittäen kasvonsa käsillään.

– Teidän täytyy huomata se itsekin, armollinen rouva. Jos miehenne katsoo sopivaksi olla selittämättä teille tätä asiaa, tuleeko ehkä minun, jolle oikea asiantila on kerrottu virkasalaisuutena, ilmaista teille, mitä hän on salannut? Ei ole oikein pyytää sitä. Teidän tulee kysyä häneltä.

– Olen kysynyt häneltä. Teidän puoleenne kääntyminen on viimeinen keinoni. Mutta kertomatta mitään erikoista, herra Holmes, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos selittäisitte erään asian.

– Ja se on?

– Onko todennäköistä, että mieheni poliittinen ura tulee kärsimään vauriota tämän tapahtuman johdosta?

– Ellei asiaa voida auttaa ja korjata, on kyllä luultavaa, että siitä on ikäviä seurauksia.

– Niinkö! Hän hengitti kiivaasti, ja saatoimme huomata, että sitä hän oli melkein aavistanut.

– Vielä muuan kysymys, herra Holmes. Päättäen eräistä sanoista, jotka mieheni ensi kauhussa tuli lausuneeksi tapahtuman johdosta, näytti siltä kuin asiakirjan menetyksestä voisi olla vaarallisia poliittisia seurauksia.

– Jos hän on sanonut niin, en minä voi tietenkään sitä kieltää.

– Mitä laatua nämä seuraukset ovat?

– Taaskin, hyvä rouva, kysytte sellaista, johon minun on mahdotonta vastata.

– Silloin en kuluta aikaanne kauempaa. En moiti teitä suinkaan, herra Holmes, siitä että olette kieltäytynyt puhumasta avomielisemmin kanssani ettekä tekään puolestanne, olen varma siitä, ole ajatteleva pahaa minusta sentähden että vastoin mieheni tahtoakin toivon saavani jakaa hänen huolensa. Vielä kerran pyydän teitä jättämään käyntini mainitsematta. Hän katsahti meihin mennessään ovesta, ja minä näin viimeisen vilauksen kauniista, levottomista kasvoista, pelokkaista silmistä ja tuskaa ilmaisevasta suusta. Ja sitten hän oli poissa.

– No, Watson, sanoi Holmes hymyillen, kun hameitten kahina oli lakannut kuulumasta ja portti paukahtanut kiinni, kaunis sukupuoli kuuluu sinun alaasi. Mihin tuo kaunis nainen tähtäsi? Mitä hän oikeastaan tahtoi?

– Sanoihan hän sen aivan selvästi, ja oli hyvin luonnollista, että hän oli huolissaan.

– Hm! Ajattelepas hänen kasvonilmeitään, Watson – hänen käytöstään, hänen pidätettyä mielentiikutustaan, hänen levottomuuttaan, hänen hellittämätöntä kyselyään. Muista, että hän kuuluu luokkaan, jonka tapana ei ole näyttää tunteitaan.

– Hän oli kylläkin hyvin kiihtynyt.

– Ajattele myös, miten kummallisen vakavasti hän vakuutti, että hänen miehelleen olisi parasta, että hän saisi tietää kaikki. Mitä hän mahtoi sillä tarkoittaa? Ja panit kai merkille, Watson, kuinka hän menetteli saadakseen päivänvalon selkänsä taakse. Hän ei tahtonut, että me huomaisimme hänen kasvonilmeitään.

– Niin, hän valitsi juuri tuon ikkunan luona olevan tuolin.

– Ja onhan kuitenkin totta, että on vaikea käsittää naisten vaikuttimia. Muistat kai tuon Margate’n naisen, jota epäilin samasta syystä. Hänellä ei ollut puuteria nenällään – se oli oikea selitys. Ei kelpaa rakentaa niin löyhille perustuksille. Heidän jokapäiväisimmät tekonsa voivat merkitä ennenkuulumattomia, heidän omituisin käyttäytymisensä saattaa johtua hiusneulasta tai käherryspihdeistä. Hyvästi, Watson.

– Menetkö sinä?

– Menen, aion viettää aamupäivän Godolphin Street’illä virkakuntaan kuuluvien ystäviemme seurassa. Eduardo Lucas’iin liittyy arvoituksen ratkaisu, vaikkakin myönnän, ettei minulla ole aavistustakaan, minkä muodon se saa. On perinpohjainen erehdys muodostaa teoria, ennenkuin on oppinut tuntemaan tosiseikat. Pysy sinä täällä vahdissa ja ota vastaan vierailut. Tulen kotiin lunchille, jos voin.

Koko sen päivän ja kaksi seuraavaa oli Holmes tuulella, jota hänen ystävänsä olisivat kutsuneet harvapuheisuudeksi, moittijansa taas ärtyisyydeksi. Hän käväisi vähän päästä ulkona, tupakoi yhtämittaa, soitteli pieniä laulunpätkiä viulullaan, vaipui unelmiin, hotaisi voileipiä ihmeellisin ajoin ja vastasi tuskin, jos satuin kysymään häneltä jotain. Ymmärsin sangen hyvin, että hänen puuhansa eivät onnistuneet ja että hänen etsintänsä olivat turhia. Hän ei sanonut mitään itse asiasta, ja vain sanomalehdistä sain selon tutkimuksessa ilmenneistä seikoista, ja että kuolleen palvelija, John Mitton oli vangittu ja jälleen vapautettu. Juryn päätös kuului ”tahallinen murha”, mutta olosuhteet olivat ja pysyivät tuntemattomina. Mitään vaikutinta ei osoitettu. Huone oli ollut täynnä kalleuksia, mutta mitään ei oltu otettu. Vainajan paperien havaittiin olevan asianmukaisessa kunnossa. Ne tutkittiin tarkoin, ja niistä kävi ilmi, että hän oli innokkaasti tutkinut kansainvälistä politiikkaa, että juorut olivat huvittaneet häntä, että hän oli taitava kielissä ja väsymätön kirjeittenkirjoittaja. Hän oli ollut likeisessä suhteessa useitten maitten poliittisiin johtomiehiin. Mutta mitään huomiota herättävää ei voitu havaita niissä asiakirjoissa, jotka täyttivät hänen laatikkonsa. Mitä tulee hänen naissuhteisiinsa, niin näyttivät ne olevan lukuisia, mutta sangen pintapuolisia. Hänellä oli monta naistuttavaa, mutta hyvin harvoja lähempiä ystäviä eikä ollenkaan rakastettua. Hänen tapansa olijat säännöllisiä, käyttäytymisensä moitteetonta. Hänen kuolemansa oli täydellinen mysteerio ja luultavasti jäisikin siksi.

Mitä tulee palvelija John Mittonin vangitsemiseen, niin se oli toimenpide, johon ryhdyttiin paremman puutteessa. Mutta mitään ei voitu todistaa häntä vastaan. Hän oli ollut sinä iltana vierailemassa muutamien ystäviensä luona Hammersmith’issä. Hänen alibinsa oli täysin tyydyttävä. On totta että hän lähti Hammersmith’istä sellaiseen aikaan, että hän tavallisen laskun mukaan olisi saattanut olla Westminsterissä ennenkuin rikos huomattiin, mutta hänen oma selityksensä, että hän oli kulkenut osan tietä jalkaisin, tuntui todenmukaiselta, sillä ilta oli ollut kaunis. Hän oli tullut kotiin klo 12 ja näyttänyt aivan menehtyneeltä siitä murhenäytelmästä, mikä oli täällä niin odottamatta näytelty. Hän oli aina ollut hyvissä suhteissa isäntäänsä. Erinäisiä esineitä, mitkä olivat kuuluneet vainajalle – m. m. pieni partaveitsikotelo – oli löydetty palvelijan arkusta, mutta hän sanoi saaneensa ne lahjaksi vainajalta, minkä seikan taloudenhoitajatarkin saattoi todistaa oikeaksi. Mitton oli ollut kolme vuotta herra Lucas’in palveluksessa. Oli kummallinen seikka, ettei Lucas koskaan ottanut Mittonia mukaansa matkustaessaan ulkomaille. Välistä hän oleskeli kolmekin kuukautta Pariisissa, mutta silloin sai Mitton jäädä kotiin ja pitää silmällä taloa Godolphin Street’illä. Mitä tulee taloudenhoitajattareen, ei hän ollut kuullut mitään sinä yönä, jolloin murha tehtiin. Jos joku oli tullut hänen isäntänsä luo, oli isäntä itse päästänyt tulijan sisään.

Kolmena päivänä luin aamulehdet huomaamatta mitään valaistusta tähän salaperäiseen tapahtumaan. Jos Holmes tiesi jotain, niin hän salasi sen, mutta hän sanoi minulle kuitenkin, että poliisitarkastaja Lestrade luotti häneen, mikä merkitsi, että hän sai tarkan selon kaikesta. Neljäntenä päivänä julkaistiin pitkä, Pariisista saapunut sähkösanoma, joka näytti ratkaisevan koko arvoituksen.

”Pariisin poliisi”, kirjoitti Daily Telegraph,” on tehnyt havainnon, joka kohottaa sitä verhoa, mikä on levännyt herra Eduardo Lucas’in surullisen kohtalon yllä. Lukijamme muistanevat, että hän sai väkivaltaisella tavalla surmansa viime maanantain jälkeisenä yönä. Hänet tavattiin makaamassa tikari sydämessään kotonaan Godolphin Street’in varrella Westminsterissä, ja murhaan syylliseksi epäiltiin hänen palvelijaansa, jonka kuitenkin onnistui näyttää toteen, että hän oli ollut murhan tapahtuessa muualla. Eilen ilmoitettiin, että eräs nainen, joka on tunnettu M:me Henri Fournaye’n nimellä ja asuu pienessä huvilassa Rue Austerlitzin varrella, oli tullut mielenvikaiseksi. Ilmoituksen tekivät M:me Fournayen palvelijat, ja tutkittaessa kävi ilmi, että madame sairasti hyvin vaarallista maniaa. Poliisi sai selville, että hän oli viime tiistaina palannut Lontoonmatkalta, ja että on aihetta uskoa tämän matkan olevan yhteydessä Westminsterissä tapahtuneen rikoksen kanssa. Vertaamalla valokuvia on näytetty toteen, että monsieur Henri Fournaye ja Eduardo Lucas olivat sama henkilö, ja että vainaja oli jostakin syystä esiintynyt eri nimillä Lontoossa ja Pariisissa. M:me Fournaye, joka on kreolilaista syntyperää, on hyvin kiivasluontoinen ja hänellä on usein ollut hulluutta lähenteleviä mustasukkaisuudenpuuskia. Arvellaan, että hän sellaisessa puuskassa teki sen kauhean rikoksen, joka on saanut niin suurta huomiota osakseen Lontoossa. Mitä hän on puuhannut maanantai-iltana, ei ole vielä onnistunut saada selville, mutta tiedetään, että eräs nainen, vastaten kuvausta hänestä, oli kiivaalla esiintymisellään ja rajuilla eleillään herättänyt huomiota Charing Cross asemalla tiistaiaamuna. On sentähden todennäköistä, että murha on tehty joko mielenhäiriössä tai on onneton nainen menettänyt järkensä heti senjälkeen. Tällä kertaa hän ei voi antaa mitään yhtenäistä selostusta viime ajoista, ja lääkärit ovat epätietoisia, tuleeko hän enää koskaan täysin järkiinsä. Maanantai-iltana huomattiin erään naisen – mahdollisesti hän oli M:me Fournaye – kiertelevän kysymyksessäolevaa taloa Godolphin Street’illä.”

– Mitä sanot siitä, Holmes? kysyin minä luettuani sähkösanoman hänelle, hänen lopetellessaan aamiaistaan.

– Rakas Watson, sanoi hän noustessaan pöydästä ja alkaessaan kävellä edestakaisin huoneessa, olet tosiaankin ihailtavan kärsivällinen, mutta puhumattomuuteni näinä kolmena päivänä on johtunut siitä ettei minulla ole ollut mitään puhumista. Ei edes tuo Pariisista saapunut raportti auta meitä paljoa.

– Kyllähän se näyttää olevan ratkaiseva tuon miehen kuolemaan nähden.

– Tuon miehen kuolema on sivuseikka – mitätön välikohtaus – verrattuna varsinaiseen tehtäväämme, joka on etsiä asiakirja ja estää Euroopan onnettomuus. Vain yksi tärkeä asia on tapahtunut kolmena viime päivänä, ja se on, ettei mitään ole tapahtunut. Melkein joka tunti saan raportin hallitukselta, ja varmaa on, ettei missään paikassa Euroopassa havaita mitään epäilyttävää. Jos nyt tämä kirje olisi julkaistu – mitä ei selvästikään ole tehty – missä se silloin olisi? Kenellä se on? Miksei sitä päästetä julkisuuteen? Se kysymys takoo kuin vasara aivoissani. Oliko ehkä sattuma, että Lucas murhattiin samana yönä, jolloin kirje katosi? Oliko se koskaan hänen käsissään? Jos se oli, niin miksei sitä löydetty hänen paperiensa joukosta? Mahtoikohan hänen mielipuoli vaimonsa viedä sen mukanaan? Siinä tapauksessa – onko se hänen kotonaan Pariisissa? Kuinka voisin etsiä sitä sieltä herättämättä ranskalaisen poliisin epäluuloa? Siinä on meillä tapaus, parahin Watson, jossa lain edustajat ovat meille yhtä vaarallisia kuin itse rikolliset. Kaikilla on käsi kohotettuna meitä vastaan ja kuitenkin ovat pelin edut suunnattomat. Jos minun onnistuu saada tämä asia päättymään suotuisasti, niin siitä tulee menestykseni huippukohta. Kas tässä on viimeinen ilmoitus rintamalta! Hän loi silmäyksen tiedonantoon, mikä oli lähetetty hänelle. Todellakin! Lestrade näyttää huomanneen jotain mielenkiintoista. Pane hattu päähäsi, Watson, niin lähdemme pienelle kävelylle Westminsteriin.

Se oli ensimäinen käyntini rikoksen näyttämöllä – korkea, synkkä talo, jyrkkä, valtavasti vaikuttava kuin se vuosisata, jolla se oli rakennettu. Lestraden verikoirannaama katsahti meihin keskimmäisestä ikkunasta, ja hän otti meidät sydämellisesti vastaan kookkaan poliisikonstaapelin avattua meille portin ja päästettyä meidät sisään. Huone, jossa nyt olimme, oli juuri se, missä rikos oli tehty, mutta viimemainitusta ei ollut jäljellä muuta kuin ruma, säännötön läikkä matolla. Kysymyksessäoleva matto oli neliskulmainen kappale silkinsekaista villakangasta, joka oli levitetty keskelle permantoa, ja mattoa ympäröi leveä, kaunis, vanhanaikainen lattiapinta kirkkaiksi kiillotettuina ruutuina. Tulisijan yläpuolella riippui komeita aseita, ja yhtä näistä oli käytetty tuona kauheana yönä. Ikkunan luona oli loistelias kirjoituspöytä, ja kaikki huoneessa, taulut, nahat, verhot todistivat miltei naisellista ylellisyyshalua.

– Oletteko nähneet Pariisin uutisia? kysyi Lestrade.

Holmes nyökkäsi.

– Ranskalaiset ystävämme näyttävät tällä kertaa osuneen naulan kantaan. Asia on kyllä aivan siten kuin he sanovat. Nainen koputti portille – tuli luultavasti odottamatta, sillä miehen elämä täällä ja Pariisissa pidettiin tarkoin erossa toisistaan. Mies päästi hänet sisään – eihän hän voinut antaa hänen seisoa kadulla. Nainen sanoi hänelle, kuinka oli päässyt hänen jäljilleen, soimasi häntä, sanat johtivat tekoon – tikari oli lähettyvillä, ja niin teki nainen lopun miehestä. Niin kovin helposti se ei kai kuitenkaan käynyt, sillä kaikki tuolit olivat tuossa yhdessä kasassa ja mies piti vielä kiinni tuolista, jolla hän kaiketi oli koettanut puolustaa itseään. Se on meille niin selvää kuin olisimme omin silmin nähneet sen.

Holmes kohotti silmäkulmiaan.

– Ja kuitenkin lähetitte hakemaan minua?

– Niin kyllä, niin – se oli muusta syystä – pikkuasia, mutta sellainen, joka huvittaa teitä – ihmeellinen, niin, oikein sitä voisi kutsua eriskummalliseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä pääasian kanssa – ei voi olla, se on aivan selvä.

– No, mikä se sitten on?

– Niin, kun tällainen rikos on tehty, olemme hyvin tarkkoja siinä, ettei mitään saa liikutella pois paikaltaan. Eikä täällä mitään ole muuteltukaan. Poliisi on vartioinut täällä yötä päivää. Tänä aamuna senjälkeen kun mies oli haudattu ja tutkimus pidetty – tässä huoneessa, tarkoitan – niin arvelimme, että voisimme hiukan siivota. Tämä matto ei ole, kuten näette, kiinninaulattu, vaan aivan irti! Nostimme sitä. – Me huomasimme –

– Vai niin. Te huomasitte –

Holmesin kasvot kuvastivat mitä suurinta jännitystä.

– Niin, kas sitä ette voisi arvata, vaikka koettaisitte sata kertaa. Te näette tämän tahran matossa? Sen läpi on täytynyt tihkua verta aika paljon, eikö niin?

– Kyllä, se on aivan varma.

– Eikö ole hämmästyttävää, ettei valkeassa puussa maton alla ole minkäänlaista tahraa?

– Ei tahraa? Mutta täytyy –

– Niin, niin te sanotte, mutta siinä ei todellakaan ole tahraa.

Hän tarttui maton kulmaan nostaen sitä – ja asia oli kuten hän oli sanonut.

– Mutta nurja puoli on yhtä tahrainen kuin oikea. Joku merkki sen on täytynyt jättää.

Lestrade ei voinut peittää ihastustaan aiheutettuaan päänvaivaa tälle kuuluisalle asiantuntijalle.

– Nyt selitän teille, sanoi hän. On todellakin vielä yksi tahra, mutta se on aivan toisessa paikassa. Saatte itse katsoa. Näin sanoessaan hän käänsi ylös toisen osan mattoa, ja vanhanaikaisen lattian valkealla ruudulla oli todellakin suuri, punainen tahra. Miten selitätte tämän, herra Holmes?

– Se on hyvin yksinkertaista. Molemmat tahrat olivat tietysti vastakkain, mutta mattoa on siirretty. Kun se on neliskulmainen ja irti permannosta, kävi se helposti päinsä.

– Poliisi ymmärtää kyllä teiltä kysymättäkin, herra Holmes, että mattoa on siirretty. Se on aivan selvää, sillä tahrat peittävät toisensa kun ne asetetaan päällekkäin. Sitävastoin haluaisin tietää, kuka siirsi maton ja miksi hän sen teki.

Minä näin Holmes’in ankarasta ilmeestä, että hän oli hyvin jännittynyt.

– Kuulkaapas, Lestrade, sanoi hän, onko tuo käytävässä oleva konstaapeli ollut täällä vahdissa koko ajan?

– On.

– Noudattakaa silloin neuvoani ja kuulustelkaa häntä tarkoin. Ei meidän läsnäollessamme. Me jäämme tänne. Viekää hänet pihan puoleiseen huoneeseen. Voitte saada hänet jotenkin helposti tunnustamaan, jos olette yksin hänen kanssaan. Kysykää häneltä, kuinka hän uskalsi päästää ihmisiä sisään ja jättää heidät yksin tähän huoneeseen. Älkää kysykö, onko hän tehnyt niin. Pitäkää sitä aivan selvänä. Sanokaa hänelle tietävänne, että joku on ollut täällä. Pankaa hänet lujille. Sanokaa hänelle, että täydellinen tunnustus on ainoa keino, joka voi hankkia anteeksiannon. Tehkää nyt niinkuin olen sanonut.

– Totta tosiaan, minä pakotan hänet puhumaan, mitä hän tietää! selitti Lestrade. Hän ryntäsi halliin, ja hetkisen kuluttua kuulimme hänen huutavan ja ärjyvän talon takasivulle viettävässä huoneessa.

– Nyt on tosi edessä, Watson, juuri nyt! puhkesi Holmes puhumaan fanaattisella innolla. Miehen miltei demooninen, jäykän pinnan alla piilevä voima purkautui äkkiä hyvin rajusti. Hän riuhtaisi maton lattialta, ja seuraavana hetkenä hän ryömi nelinkontin permannolla tutkien niitä puuruutuja, jotka matto oli peittänyt. Yksi niistä liikkui, kun hän pani kätensä sen reunaa vasten. Sen saattoi avata kuin laatikon kannen. Sen alla oli pienoinen syvennys. Holmes pisti innokkaasti kätensä siihen, mutta päästi pian senjälkeen valloille suuttumuksensa ja suuren pettymyksensä. Kun hän veti pois kätensä, oli se tyhjä.

– Joudu, Watson! Laittakaamme kaikki taas paikoilleen! Puukansi laskettiin alas ja olimme töin tuskin ennättäneet levittää maton kohdalleen, kun Lestrade’n ääni kuului käytävästä. Kun hän tuli sisään, huomasi hän Holmesin nojaavan uunia vasten, alistuvaisena ja kärsivällisenä, koettaen salata haukotustaan.

– Pyydän anteeksi, että olen antanut teidän odottaa, herra Holmes, sanoi hän. Teillä on ollut ikävä, sen huomaan, ja olette kyllästynyt koko tähän juttuun. Hän on kuitenkin tunnustanut. Tulkaa sisään, Mac Pherson, ja kertokaa nyt herroille, kuinka anteeksiantamattomasti olette käyttäytynyt.

Kookas konstaapeli astui huoneeseen korvat kuumottaen ja katuvaisena.

– Tarkoitukseni ei ollut tehdä mitään väärää, sen vakuutan, sanoi hän. Nuori nainen koputti portille eilen illalla – sanoi erehtyneensä rakennuksesta. Ja sitten aloimme jutella. Sanonpa vain, että tuntuu hiukan yksinäiseltä kulkea ja paimentaa täällä kaiken päivää.

– No, mitä sitten tapahtui?

– Hän tahtoi nähdä, missä murha oli tehty – väitti lukeneensa siitä sanomalehdistä. Hän oli hyvin kohtelias ja kelpo ihminen, ja minä arvelin, ettei ollut väärin antaa hänen kurkistaa huoneeseen. Kun hän huomasi tahran matolla, kaatui hän lattialle ja makasi siinä kuin kuollut. Juoksin hakemaan vettä, mutta en saanut henkeä häneen. Silloin menin kadunkulman ohi Murattiin hakemaan konjakkia, mutta ennenkuin olin tullut takaisin, oli naisraukka tullut jälleen tajuihinsa ja mennyt tiehensä. Hän häpesi kai, luulen minä, eikä kehdannut näyttää kasvojaan minulle.

– Mutta mistä johtuu, että mattoa on muutettu?

– Niin, se oli aivan sekaisin, kun tulin takaisin. Katsokaapas, hänhän kaatui sille ja lattia on niin liukas, eikä mikään pitänyt mattoa kiinni. Minä asetin sen paikoilleen jälkeenpäin.

– Tästä voitte oppia, konstaapeli Mac Pherson, ettei käy päinsä pettää minua, sanoi Lestrade arvokkaasti. Luulitte kai, ettei rikkomustanne koskaan huomattaisi. Mutta silmäys mattoon sai minut heti vakuutetuksi siitä, että joku oli käynyt huoneessa. On onni teille, ettei täältä puutu mitään. Muussa tapauksessa olisi teidän käynyt huonosti. Pyydän anteeksi, herra Holmes, että olen vaivannut teitä tällä tyhjänpäiväisellä asialla, mutta arvelin, että teitä mahdollisesti huvittaisi nähdä, että tahrat eivät peittäneet toisiaan.

– Se oli todellakin sangen mielenkiintoista. Eikö tuota naista ole näkynyt täällä sen kerran jälkeen, konstaapeli?

– Ei, herra Holmes, hän ei ole ollut täällä senjälkeen.

– Kuka hän oli?

– En tiedä hänen nimeään. Hän tuli jonkun konekirjoitusilmoituksen johdosta ja erehtyi talonumerosta – hyvin hauska ja soma nuori nainen, sen vakuutan.

– Oliko hän pitkä? Kaunis?

– Kyllä, kaikin mokomin, sir. Hän oli hyvin kookas ja hyvännäköinen. Kiltti konstaapeli, enkö minä saa katsoa huoneeseen? sanoi hän. Hänellä oli niin hauska ja kohtelias käytös, ja minä ajattelin, ettei siinä ole mitään pahaa, jos annan hänen kurkistaa ovesta.

~- Miten hän oli puettu?

– Siististi ja huolellisesti, sir. Hänellä oli yllään jalkoihin asti ulottuva vaippa.

– Mihin aikaan hän oli täällä?

– Silloin alkoi juuri hämärtää. Lyhtyjä sytytettiin parhaillaan, kun palasin konjakkia hakemasta.

– Hyvä on, sanoi Holmes. Tule nyt, Watson. Meillä on tärkeämpiä asioita toimitettavana toisella taholla.

Kun jätimme talon, jäi Lestrade huoneeseen, ja katuvainen konstaapeli avasi portin päästääkseen meidät ulos. Holmes kääntyi kynnyksellä ja piti jotakin koholla kädessään. Konstaapeli tuijotti siihen.

– Mitä ihmettä minä näenkään! puhkesi hän puhumaan äärettömän hämmästyksen kuvastuessa hänen kasvoistaan. Holmes pani sormen huulilleen, pisti taas kätensä liivintaskuun ja purskahti nauramaan, kun tulimme kadulle. Oivallista! sanoi hän. Usko minua, Watson ystäväni, pian nousee esirippu viimeisen näytöksen edestä. Sinua ilahduttanee kuulla, ettei tule mitään sotaa, ettei vapaasukuinen herra Trelawney Hope ole kärsivä mitään vauriota loistavalla urallaan, ettei harkitsematon hallitusmies saa rangaistusta varomattomuudestaan, ettei pääministeri saa mitään Euroopan selkkausta selviteltäväkseen, ja jos me vain käytämme pientä viisautta ja tahdikkuutta, niin ei kenellekään tule oikeastaan mitään pahaa tästä, joka osoittautui todellakin sangen rumaksi jutuksi.

Mieleni täytti ihailu tätä erinomaista miestä kohtaan.

– Olet ratkaissut arvoituksen! huudahdin.

– Se on liian paljon, Watson. Vielä on edessämme muutamia epäselviä kohtia. Mutta meidän on onnistunut päästä niin pitkälle, että on oma vikamme, ellemme saa selville myös jälelläolevaa. Nyt menemme suoraan Whitehall Terrace’iin ja saatamme asian huippukohtaansa.

Kun tulimme siihen taloon, missä Euroopan asiain ministerillä oli asuntonsa, kysyi Sherlock Holmes lady Hilda Trelawney’ta. Tämä pyysi meidät arkihuoneeseen.

– Herra Holmes! puhkesi talon valtiatar puhumaan ja punastui suuttumuksesta. Teette todellakin hyvin huonosti ja epäystävällisesti. Minä halusin, kuten nimenomaan sanoin teille, pitää salassa käyntini teidän luonanne, jottei mieheni saisi sitä käsitystä, että minä sekaannun hänen asioihinsa. Ja sitten te paljastatte minut tulemalla tänne ja siten avoimesti näyttämällä, että meillä on jotain tekemistä toistemme kanssa.

– Onnettomuudeksi ei minulla ollut muuta keinoa, hyvä rouva. Olen saanut tehtäväkseni hankkia takaisin tämän äärettömän tärkeän paperin. Minun täytyy siksi pyytää teitä, lady Hope, antamaan se minun käsiini.

Hän ponnahti ylös tuolilta ja kaikki väri katosi hänen kauniilta kasvoiltaan. Katse tuli lasimaiseksi, hän horjui – luulin, että hän pyörtyisi. Voimakkaalla ponnistuksella onnistui hänen kuitenkin voittaa kauhunsa, ja ääretön hämmästys ja suuttumus karkoittivat kaikki muut ilmeet hänen kasvoiltaan.

– Te – te loukkaatte minua, herra Holmes.

– Kas niin, hyvä rouva, se ei hyödytä mitään. Antakaa minulle kirje.

Lady syöksähti kellonnyörin luo.

– Hovimestari ajaa teidät ulos.

– Älkää soittako, lady Hilda. Jos sen teette, ovat kaikki ponnistukseni häväistysjutun välttämiseksi olleet hyödyttömiä. Antakaa minulle kirje, niin kaikki korjautuu jälleen. Jos tahdotte toimia minun kanssani, järjestän kaikki. Mutta jos toimitte minua vastaan, niin minun täytyy paljastaa teidät.

Ylpeänä kuin kuningatar ja uhmaten seisoi rouva siinä ja katseli Holmes’ia ikäänkuin lukeakseen hänen sisintään. Hänen kätensä piteli kellonnyöriä, mutta hän jätti soittamisen.

– Te koetatte pelottaa minua, sanoi hän. Ei ole miehekästä, herra Holmes, tulla tänne uhkaamaan naista. Te väitätte tietävänne jotain. Mitä tiedätte?

– Pyydän, hyvä rouva, istuutukaa. Loukkaisitte itsenne, jos nyt kaatuisitte. En sano sanaakaan, ennenkuin olette istuutunut. Kiitos.

– Annan teille viisi minuuttia, herra Holmes.

– Yksi riittää, lady Hilda. Minä tiedän, että kävitte Eduardo Lucas’in luona, että annoitte hänelle tuon asiakirjan, ja että teidän onnistui eilen illalla nokkelalla tavalla jälleen päästä huoneeseen. Tiedän edelleen, että silloin otitte kirjeen maton alta siitä paikasta, jonne se oli piilotettu.

Lady Hilda tuijotti häneen ja tuli aivan tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Hän nieli nielemistään, ennenkuin sai puhutuksi.

– Te olette hullu, herra Holmes – te olette hullu! huudahti hän viimein.

Holmes otti pahvipalan taskustaan. Se oli valokuvasta leikattu naisenpää.

– Olen kantanut tätä mukanani ajatellen että siitä voisi olla hyötyä, sanoi hän. Poliisikonstaapeli tunsi sen.

Rouva veti henkeä, ja hänen päänsä painui tuolin selkänojaa vasten.

– Kas niin, lady Hilda, teillähän on kirje. Asia voitanee vielä järjestää. En tahdo aiheuttaa teille mitään ikävyyksiä. Velvollisuuteni on täytetty, kun olen palauttanut kadonneen kirjeen miehellenne. Noudattakaa neuvoani ja olkaa suora minua kohtaan. Se on ainoa pelastusmahdollisuus.

Hänen rohkeutensa oli ihailtava. Hän piti vielä puoliaan.

– Sanon teille vielä kerran, herra Holmes, te olette jonkun merkillisen harhaluulon vallassa.

Holmes nousi tuoliltaan.

– Surkuttelen teitä, lady Hilda, sanoi hän. Olen tehnyt kaikkeni pelastaakseni teidät, mutta nyt näen, että se on ollut turhaa.

Hän soitti kelloa. Hovimestari tuli sisään.

– Onko herra Trelawney kotona?

– Hän tulee neljännestunnin kuluttua, sir.

Holmes katsoi kelloaan.

– Vai niin, se kestää neljännestunnin, sanoi hän. Hyvä. Minä odotan.

Hovimestari oli tuskin ehtinyt sulkea oven jälestään, kun lady Hilda heittäytyi polvilleen Holmes’in eteen, kädet ojennettuina ja kauniit, kyynelten kostuttamat kasvot häneen päin kääntyneinä.

– Armahtakaa minua, herra Holmes, armahtakaa minua! rukoili hän aivan suunniltaan. Älkää Jumalan tähden kertoko sitä hänelle. Minä rakastan häntä niin sydämellisesti. En tahdo luoda pienintäkään varjoa hänen elämäänsä, ja tiedän että tämä murtaisi hänen jalon sydämensä.

Holmes riensi nostamaan naisraukan pystyyn.

– Olen kiitollinen, hyvä rouva, sanoi hän, että olette malttanut mielenne, vaikka se onkin melkein myöhäistä. Meillä ei ole hetkeäkään hukattavissa. Missä kirje on?

Lady Hilda kiiruhti kirjoituslippaalleen, avasi sen ja otti esiin pitkän, sinisen käärön.

– Tässä se on, herra Holmes. Toivon etten olisi koskaan nähnyt sitä.

– Kuinka nyt palauttaisimme sen? mutisi Holmes. Nopeasti! Meidän täytyy keksiä jokin keino. Missä talletuslipas on?

– Se on makuuhuoneessa.

– Mikä harvinainen onni! Hakekaa joutuin se, hyvä rouva.

Hetken kuluttua tämä palasi kantaen litteätä, punaista laatikkoa kädessään.

– Kuinka saitte sen auki ensi kerralla? Teillä on luonnollisesti väärä avain. Sitä arvelinkin. Avatkaa laatikko!

Lady Hilda veti esiin pienen avaimen, jonka hän oli kätkenyt pukunsa miehustan alle. Kansi ponnahti auki! Lipas oli täynnä papereita. Holmes pisti sinisen käärön kasan keskelle, erään toisen asiakirjan lehtien väliin. Lipas suljettiin jälleen, lukittiin ja vietiin makuuhuoneeseen.

– Nyt hän saa tulla, koska haluaa, sanoi Holmes. Meillä on vielä aikaa kymmenen minuuttia. Olen tehnyt parhaani suojellakseni teitä, lady Hilda. Vastapalvelukseksi käyttänette tuon hetkisen kertomalla minulle tämän hyvin merkillisen jutun todellisen tarkoituksen.

– Herra Holmes, kerron teille kaikki, huudahti hän. Voi, herra Holmes, mieluummin hakkaisin oikean käteni poikki kuin aiheuttaisin hänelle hetkenkään surun. Koko Lontoossa ei ole toista naista, joka rakastaisi miestään niinkuin minä, mutta jos hän tietäisi, kuinka olen menetellyt – kuinka minun on täytynyt menetellä, ei hän antaisi minulle koskaan anteeksi. Hänen käsityksensä kunniasta on nimittäin sellainen, ettei hän koskaan unohtaisi tai antaisi anteeksi pienintäkään poikkeamista siltä tieltä. Auttakaa minua, herra Holmes! Minun onneni, hänen onnensa, niin, meidän elämämme on kyseessä!

– Joutukaa, hyvä rouva, meillä ei ole paljon aikaa!

– Oli eräs kirje, herra Holmes, eräs varomaton kirje, jollaisen ajattelematon, rakastava tyttö saattaa kirjoittaa. En tarkoittanut mitään pahaa, mutta mieheni olisi pitänyt sitä rikollisena. Jos hän olisi saanut lukea sen kirjeen, olisi hänen luottamuksensa minuun ollut ainaiseksi mennyttä. Siitä on vuosikausia, kun sen kirjoitin, ja olin unohtanut koko asian. Mutta sitten eräänä päivänä saan sanoman tuolta Lucas’ilta, joka ilmoittaa, että kirje on joutunut hänen käsiinsä ja että hän aikoo näyttää sen miehelleni. Rukoilin, ettei hän tekisi sitä, vetosin hänen sääliinsä. Hän vastasi, että saisin kirjeen takaisin, jos hankkisin hänelle erään asiakirjan, jonka hän tarkoin kuvasi ja joka oli mieheni talletuslippaassa. Hänellä oli departementissa joku urkkija, joka oli ilmoittanut hänelle asiakirjan olemassaolon. Hän vakuutti minulle, ettei sen luovuttaminen vahingoittaisi miestäni. Kuvitelkaa itseänne minun asemassani! Mitä minun tuli tehdä?

– Uskoutua miehellenne.

– En voinut sitä, herra Holmes, en voinut. Toisella puolen varma onnettomuus, toisella taas – kuinka pahalta saattoikin näyttää ottaa miehensä papereita – kuitenkin vain poliittinen seuraamus, jonka laajakantoisuus oli minulle tuntematon, samalla kun täysin käsitin, mitä kadotin menettäessäni mieheni rakkauden ja luottamuksen. Annoin vietellä itseni, herra Holmes. Otin vahajäljennöksen tuosta avaimesta, ja tuo Lucas hankki minulle kaksoiskappaleen. Avasin mieheni talletuslippaan, otin paperin ja vein sen Godolphin Street’ille.

– Mitä siellä tapahtui?

– Sopimuksemme mukaisesti koputin portille. Lucas tuli ja avasi. Seurasin häntä hänen huoneeseensa, mutta jätin hallin oven raolleen, sillä pelkäsin olla yksin miehen kanssa. Muistin nähneeni erään naisen talon lähellä sisään mennessäni. Asiamme oli pian suoritettu. Minun kirjeeni oli hänen kirjoituspöydällään. Luovutin hänelle asiakirjan, ja hän antoi minulle kirjeen. Silloin kuului melua portilta, askelia käytävästä. Lucas nosti kiireesti maton kulmaa, heitti asiakirjan lattiassa olevaan koloon ja pani maton taas paikoilleen.

Se mitä senjälkeen tapahtui, tuntuu minusta kauhealta unelta. Näin tummat, raivon vääristämät kasvot ja kuulin naisen äänen huutavan ranskaksi: ”En ole turhaan vakoillut. Viimeinkin tapaan sinut hänen seurassaan!” Syntyi raju taistelu. Näin miehellä tuolin iskuun kohotettuna, veitsi välkkyi naisen kädessä. Syöksyin pois noiden hurjien ihmisten luota, juoksin kadulle, ja vasta aamulla sain sanomalehdestä tietää, kuinka kauhealla tavalla tuo kohtaus oli päättynyt. Yöllä tunsin itseni onnelliseksi, sillä kirjeeni oli hallussani enkä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.

Vasta seuraavana aamuna selvisi minulle, että olin aivan yksinkertaisesti vaihtanut huoleni toiseen. Mieheni tuska tuon paperin menettämisen johdosta koski minuun syvästi. Vaivoin saatoin pidättäytyä heittäytymästä hänen jalkoihinsa ja kertomasta kaikkea. Mutta se olisi johtanut tuon menneen tunnustamiseen. Kävin luonanne sinä päivänä saadakseni oikean käsityksen rikkomukseni laajuudesta. Siitä lähtien kohdistui ponnistukseni tuon miehelleni niin tärkeän paperin takaisinhankkimiseen. Se oli varmasti vielä siellä, minne Lucas oli sen kätkenyt, ennenkuin tuo kauhea nainen tuli huoneeseen. Jollei hän olisi tullut, en olisi koskaan saanut tietää tuota kätköpaikkaa. Kuinka nyt pääsisin huoneeseen? Kaksi päivää pidin paikkaa silmällä, mutta portti oli aina suljettu. Eilen illalla tein viimeisen yrityksen. Miten menettelin ja kuinka onnistuin, sen tiedätte jo. Otin paperin mukaani ja ajattelin hävittää sen, sillä en ymmärtänyt, kuinka voisin panna sen takaisin tunnustamatta miehelleni, mitä olin tehnyt. Voi! Nyt kuulen varmasti hänen askeleensa portaista.

Euroopan asiain ministeri syöksyi kiivaasti huoneeseen.

– Onko teillä mitään ilmoitettavaa minulle, herra Holmes? huudahti hän innokkaasti.

– Minulla on todellakin hiukan toivoa.

– Jumalalle kiitos siitä! Huomasi, että hän tuli säteilevän iloiseksi. Pääministeri syö lunchin minun kanssani. Hän saa kai ottaa osaa toiveisiinne? Hänellä on teräksiset hermot, mutta tiedän, että hän on saanut tuskin unenhiventäkään silmiinsä tuon kauhean tapahtuman jälkeen. Jacobs, pyytäkää pääministeriä tulemaan tänne. – Mitä sinuun tulee, rakkaani, niin nyt on kysymys politiikasta. Muutamien minuuttien kuluttua tulemme luoksesi ruokasaliin.

Pääministerin käytös oli hillitympää, mutta hänen silmiensä loisteesta ja laihojen käsiensä hermostuneesta nykimisestä päätin, että hän otti osaa nuoren virkaveljensä jännitykseen.

– Oletan, että teillä on jotain ilmoitettavaa meille, herra Holmes? sanoi hän.

– Se on toistaiseksi suorastaan negatiivista laatua, vastasi ystäväni. Olen kysellyt joka taholta, missä mainittu asiakirja mahdollisesti voisi olla, ja olen varma siitä, ettei mitään ole pelättävissä.

– Mutta se ei riitä, herra Holmes. Emme voi alituisesti kulkea kuin tulivuoren huipulla. Meidän täytyy saada jotain varmaa, johon voimme turvautua.

– Toivon, että saamme. Sentähden olen juuri tullut tänne. Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varmempi olen siitä, että kirje ei ole ollenkaan lähtenyt tästä talosta.

– Herra Holmes!

– Jos se olisi otettu, niin kyllä se olisi tullut tunnetuksi tähän mennessä.

– Mutta miksi olisi joku ottanut sen ja kätkenyt tänne?

– En ole niin varma siitä, että kukaan on ottanutkaan sitä.

– Kuinka se silloin olisi voinut joutua pois talletuslippaasta?

– En ole niin varma siitä, että se on joutunut pois talletuslippaasta.

– Herra Holmes, leikinlaskunne ei ole paikallaan. Voin vakuuttaa teille, että se ei ole lippaassa.

– Oletteko tarkastanut sitä tiistaiaamun jälkeen?

– En, mitä se hyödyttäisi?

– Voisihan olla mahdollista, ettette sattunut huomaamaan tuota kirjettä.

– Mahdotonta.

– Mutta minä en tunne itseäni oikein vakuutetuksi. Sellaista voi sattua, sen tiedän. Lippaassahan on kai muitakin papereita. Se on voinut joutua niiden väliin.

– Se oli ylinnä.

– Mutta se on voinut pudota alas, jos joku on ravistanut lipasta.

– Ei, minähän tyhjensin koko laatikon.

– Siitä asiasta voimme pian ottaa selvän, Hope, sanoi pääministeri. Käskekää tuomaan lipas tänne.

Ulkoasiainministeri veti kellonnyöristä.

– Jacobs, hae talletuslipas. Sehän on kyllä ajan tuhlaamista, mutta koska niin haluatte, niin olkoon menneeksi. Kiitos, Jacobs. Pane se tuohon. Kannan aina avainta kellonvitjoissani. Kas, tässä ovat paperit. Lordi Merrow’in kirje, raportti sir Charles Hardy’lta, nootti Belgradista, venäläis-saksalaisten viljaverojen noteeraus, kirje Madridista, nootti lordi Flowers’ilta – ja – mitä minä näen? Mitä tämä on? Lordi Bellinger! Lordi Bellinger!

Pääministeri tempasi sinisen käärön hänen kädestään.

– Niin, – siinä se on – ja kirje on vahingoittumaton. Hope, onnittelen teitä.

– Kiitos, kiitos! Mikä taakka putosikaan sydämeltäni. Mutta tämä on aivan käsittämätöntä – mahdotonta. Herra Holmes, te olette ihmeittentekijä, taikuri. Kuinka saatoitte tietää, että se oli lippaassa?

– Koska tiesin, ettei sitä ollut missään muualla.

– En usko silmiäni! Hän syöksyi ovelle. Missä on vaimoni? Saan sanoa hänelle, että kaikki on jälleen hyvin. Hilda! Hilda! kuulimme hänen huutelevan portaissa.

Pääministeri katsoi Holmes’ia ja vilkutti silmiään.

– Kuulkaapa nyt, herra Holmes, sanoi hän, tässä on jotain takana. Kuinka kirje joutui takaisin lippaaseen?

Holmes käänsi hymyillen kasvonsa pois päin. Hän ei kestänyt noiden ihmeellisten silmien terävää katsetta.

– Myöskin meillä on omat diplomaattiset salaisuutemme, sanoi hän ottaessaan hattunsa ja mennessään ovelle.

Lähde: Doyle, A. Conan 1927: Valtiosalaisuus: ynnä muita salapoliisikertomuksia. Suomennos. Carl Geislerin kustannustoimisto, Helsinki.