Valon Impi.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Ootko kuullut kertomusta
Kemijoen rannalta,
Kuinka siellä Pohjan Neito
Soitti syys-yön kannelta;
Yksin istui kaihamielin,
Kannel kaikui sulokielin.
Kyynel-helmi silmästänsä
Kielill’ laski kantelon;
Siks’ entistä laimeampi
Kantelossa ääni on,
Valittavat sävelensä,
Vitkalliset kääntehensä.
Mitä merkitsee tuo soitto,
Mitä Neiden kyynele?
Surenneeko sulhastansa? –
Sulhoaan ei muistele;
Vaan hän muistaa köyhän maansa,
Sääli painaa rintoansa.
Muistaa, miten valon henki
Harvoin Pohjaa suutelee,
Miten turhaan Pohjan kansa
Valkeutta huutelee,
Tuohuksilla tuohustellen,
Korpi teitä matkaellen.
Miten pimeyden koitto
Maansa köyhän hämärtää,
Kuinka heikko valon soitto
Siellä, täällä pilkistää;
Soittaissaan hän muistaa tuota,
Siksi kyyneleensä vuotaa.
Kanteletta säestääpi
Koski pauhinallahan.
Neiti näkee pohjan puolla
Iltatähden tuikkavan;
Kyllä huomaa: on jo myöhä,
Vaan on unetonna silmä.
Kohta yöki joutuu tuosta,
Kello kaksitoista lyö.
Lepäilevät luonnon lapset,
Neidellä vaan sam’ on työ.
Poiss’on rauha kolmen toisen:
Tähden, kosken, kanteloisen,
Vuorokauden ensi tunti
Ain’ on aika henkien.
Mikä ihme! –: Hengen näky
Ilmestyi myös Neidellen.
Taukos kanteloisen pauhu,
Neiden valtas pelko, kauhu.
Impi nousi aallokosta
Valkoviittaa kantaen.
Silmä hohti, kasvot loisti.
Tul’ hän Neiden vierehen,
Kauhun poisti sulollansa,
Kuiske kuului huuliltansa:
”Nytkö saavut Pohjan tyttö,
Nytkö, kauvan kaivattu!
Tässä olen; valon henki
Ota, Herran siunattu!
Kätke rintaan lämpösehen,
Kanna kansasi etenen!” –
”Ken sa olet henki vieno?
Missä kuulu kotisi? –”
”Olen valon Jumalatar –
Ihmisrinta suojani.
Ken sen avajaapi mulle,
Valkeata loiden hälle.
Usein on tuo suoja ahdas,
Täynnä kylmää huurua,
Harvoin lämmin vieras-maja.
Siks’pä tää on suloista
Saada rinnall’ avatulle!
Neiti, ollos suoja mulle!” –
”Halpa oon ma suojaksesi,
Tyttö köyhän Pohjolan,
Rinta kylmä, heikko, arka
Sulle, Impi taivahan.
Talvi pitkä rinnan hyytää,
Kesä ei saa ve’eksi jäätä”.
”Jos ei pohjan päivä voisi
Lämmittää sun rintaasi,
Niin mä voin!” Noin lausui Impi,
Neiden syliin lankesi,
Siskon lailla innokkaasti
Huulet suuteloilla kasti.
Sitte näytti hiljaksensa
Neiden rintaan vaipuvan,
Kunnes kokonaan on poissa –
Neiden kasvot hohtavan
Nähtiin vaan; ei kyynel’ sillen
Noussut silmill’ loistavillen. –
Nyt on Jumalatar valon
Kinnas Pohjan Neitosen;
Siksi viemään valmistaikse
Sitä kansan etehen. –
Silloin hellin harput soivat,
Neitoset kun soittaa voivat!


Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.