Valokuvaus matkoilla

Valokuvaus matkoilla Kirjoittanut I. K. Inha

Valokuvain ottaminen ja valmistaminen on tätä nykyä niin yksinkertaista, että siihen vähällä harjoituksella oppii ken hyvänsä. Siihen kuuluvain koneiden ja tarpeiden hinnat ovat samalla käyneet niin halvoiksi, että ne eivät kysy kovin suuria rahallisia uhrauksia. Kummako siis, että tämä sportti tai huvitus, miksi sitä sanoisi, on käynyt niin suosituksi ja yleiseksi.

Kesällä on monellakin joutilasta aikaa tämmöiseen kokeilemiseen ja valokuvauskone on käynyt tavalliseksi seuralaiseksi turistimatkoilla. Mikä onkaan hauskempaa, kuin sillä tavalla panna muistoon, mitä kaunista tai mieltä kiinnittävää on matkalla nähnyt. Onnistuneet otokset tuottavat kauan mielihyvää laatijalleen, ja huonommatkin ovat jäljestäpäin tehokkaana apuna muistille, verestäen siihen painuneita kuvia.

Mutta näiden harrastajain työstä on myös yleistä hyötyä, se kun laajentaa tietoja kotimaasta. Kuinka suurta arvoa siihen pannaan tieteellisissäkin piireissä, sitä todistaa valokuvain keräys, jonka on pannut toimeen Suomen maantieteellinen seura. Taiteellisessa suhteessa taas lukuisain harrastajain valokuvaileminen kehittää heidän ja samalla suuremmankin yleisön taideaistia suuressa määrässä.

Ne ”alkuajat”, jolloin amatöörit kuvasivat mitä vaan eteen sattui ensinkään ajattelematta, että kuvalta vaaditaan jonkinlaista arvoa, alkavat jo meilläkin olla takanapäin. Yhä suuremmiksi käyvät nyt vaatimukset sekä itse teon että erittäinkin kuvain sisällyksen suhteen. Tyhjät maisemat, irvistävät naamat, idioottimaiset henkilökuvat alkavat ilahduttavassa määrin vähetä kokoelmista.

Semmoisilla amatööreillä, jotka eivät ole koneen kera matkustaneet, on ehkä jotain opittavaa niistä kokemuksista, joita tämän kirjoittaja on saanut matkoillaan. Seuraavassa julkaisen niistä muutamia, ottaen sieltä täältä, miten muistoon johtuvat. Ne ovat vaan osviittoja, jotka välttämättä vaativat jonkun valokuvauksen oppikirjan täydennystä.

Suuri osa niistä lukemattomista parannuksista, joita valokuvauksen alalla on viime aikoina tehty, tarkoittaa niin keveäin ja yksinkertaisten koneiden ja tarpeitten saamista matkailijalle kuin suinkin. Hänellä onkin nyt melkein loppumaton vara valita.

Yleisesti nämä koneet voipi jakaa kolmeen luokkaan, ns. käsikoneisiin, jalustallisiin koneisiin ja näiden välimuotoon, so. semmoisiin koneisiin, joita voi käyttää sekä ilman jalustaa että jalustan kanssa. Useimpiin tarkoituksiin sopivat nämä viimeksi mainitut, vaikka ne rakenteeltaan ovat monimutkaisempia ja tavallisesti myös kalliimpia.

Matkalle aikova olkoon nyt ensinnä selvillä siitä, mikä näistä muodoista hänelle parhaiten soveltuu.

Käsikoneet ovat aiotut etupäässä pikakuvia varten. Levykoko on tavallisesti 9x12 cm tai pienempi. Sitä kokoa varten voidaan valmistaa erittäin voimakasvaloisia linssejä, joilla pilvisellakin säällä voipi ottaa pikakuvia.

Käsikamerain vahvin puoli on eläväin kohtausten kuvaaminen, ja siihen ne ovatkin erinomaisia. Pikasulku ennättää kiinnittää levyyn nopeankin liikkeen. Kaduilla, laivoilla ja yleensä ulkona väkiliikkeessä ne ovat kaikkia muita koneita etevämmät siitä syystä, että ne eivät herätä huomiota, ja että ne ovat valmiit millä hetkellä hyvänsä kuvansa ottamaan.

Niiden käytäntö tuntuu yksinkertaisimmalta, mutta itse asiassa se on varsin vaikea. Himmeätä lasia kun useinkaan ei ole, niin on aina suuremmassa tai vähemmässä määrin sattuman nojassa, mitä levylle tulee ja millä tavalla. Vaikeuksia tuottaa myös läheisten esineiden kuvaaminen, koska polttoväli usein on asetettava silmämitan mukaan. Alituisen valppautensa kautta kehottavat ne näpäyttämään jos mitä; ja niitä sen vuoksi käytetäänkin turhanpäiväisiin enemmän kuin muita koneita.

Maisemain valokuvaamisessa on tarpeen himmeä lasi ja vakava jalusta ynnä kamera, jota tarpeen mukaan voi pidentää ja lyhentää, ja jossa himmeätä lasia saattaa muutella eri asentoihin. Tämmöisistä koneista ovat ehkä käytännöllisimmät ja huokeimmat ne, jotka englantilainen Lancaster yhtiö valmistaa. Haittana on niillä kaikilla se seikka, että niiden esilleottaminen ja asettaminen vaatii paljon aikaa ja vaivannäköä.

Useimpia etuja tarjoavat uudet ”Folding Kodak’ien” tapaiset käsikamerat, joissa niukimmassa koossa on kaikki mitä tarvitsee. Niiden arvokkaimpia etuja on, että ne ottavat niin vähän tilaa, ja että ne niin nopeaan ja vähällä vaivalla joutuvat kuvan ottoon. Monimutkaisen ja kekseliään koneiston vuoksi vaatii niiden käyttäminen kuitenkin paljon huoltaja tarkkaavaisuutta. Sen sijaan tarjoavat ne palvelustaan joka paikassa, joko käsikoneina vilkkaassa väkiliikkeessä, tai jalustallisina maisemia kuvattaessa.

Joka matkalle lähtee, päättäköön siis ensinnä, minkälainen kone hänen tarkoitukseensa parhaiten soveltuu. Mitä levykokoon tulee, niin on 9x12 cm riittävä pikakuviin liikkuvista aiheista, kuin sitä vastoin maisemia kuvattaissa tyydyttäviä tuloksia ehkä ei saavuteta pienemmillä levyillä kuin 12x16 ja 13x18 cm. Sen kokoisia kameroita onkin verraten helppo vielä mukanaan kuljettaa.

Jos nyt olemme selvillä siitä, minkälaisen koneen ostamme, niin tulee meidän päättää, kehitämmekö levyt matkalla, vai jätämmekö tämän työn kotia. Jälkimmäinen menettely on tietysti mukavampi, koska siten pääsemme kuljettamasta mukanamme kehitystarpeita, ja nykyiset levyt kyllä varsin hyvästi säilyttävät kuvansa pilaantumatta pari kolmekin kuukautta.

Vaan joka pyrkii mitä parempiin tuloksiin, se kyllä tekee viisammin, jos ottaa mukaansa levyjen kehitykseen kuuluvat astiat ja tarpeet, vaikka valokuvaajan kuormasto sen kautta melkoisesti lisääntyy. Tottuneinkaan valokuvaaja ei aina saata arvata kuinka paljon levyt kulloinkin vaativat valon vaikutusaikaa, ellei hän tuon tuostakin saa levyä kehittää. Hyvin useata, joka on palannut vaivalloisilta retkiltä ja tuonut mukanaan arvokkaan kokoelman kehittämättömiä kuvaotoksia, on kotona odottanut ikävä pettymys – monesti on ehkä suurin osa kuvista syystä tai toisesta mennyttä kalua.

Joka huvikseen näpäyttelee matkan varrelta sitä ja tätä, sille ehkä on turha ottaa kehityskuormastoa mukaansa. Joka taas tekee vakaampaa työtä ja aikoo valokuvaamisessa onnistua, se kehittäköön levynsä matkalla ja niin pian kuin suinkin sen jälkeen, kun on ne valottanut. Eivätkä ne kehitystarpeet enää niin suunnattomasti painoa lisää, jos nimittäin matkaan otamme ainoastaan sen mikä on välttämättömintä ja siitä keveimmän, mitä on saatavana. Jos käytämme pyrogalluskehittäjää, niin tarvitsemme:

Pyrogallushappoa, natriumsulfidia, soodaa, fiksausnatronia (esim. hapanta, hienoksi jauhettua, joka helposti sulaa).

Parasta on jo kotona reseptien mukaan punnita kaikki pieniin annoksiin, esim. se määrä pyrog. happoa, joka menee parin kolmen levyn kehittämiseen, ynnä sitä vastaavat määrät muita kemikaalioita. Punnitut määrät kääritään kukin omaan vahapaperipalaseensa ja yhteen kuuluvat pienet kääröt suurempaan yhteiseen, joka siis sisältää kaikki, mitä kerralla tarvitaan.

Pyrogalluskehittäjän sijaan voipi myös käyttää metolia tai amidolia; näitä voipi ostaa lasiputkissa, jotka sisältävät pieniä eriä valmiiksi punnittuina. Hyvin yksinkertaista on myös rodinal, joka on nesteenä pulloissa, ja joka veteen sekotettuna antaa valmiin kehittäjän. Pyrogallus on kuitenkin taatumpi näitä kehittäjiä ja edullisempi käyttää syystä, että pyrogallushapon, vesimäärän ja soodan keskinäistä suhdetta muuttamalla saattaa kehittää levyn jyrkemmäksi tai vienommaksi. (Normaalia suurempi pyromäärä tekee kuvan jyrkemmäksi, normaalia suurempi soodamäärä vienommaksi. Jos vähennämme vesimäärää, niin vaikuttaa kehittäjä pontevammin, vettä enentämällä lievemmin ja vienommin).

Erittäin tärkeä virka on kehityksessä hidastajalla, jona pyrogalluksen kanssa tavallisesti käytetään bromkalia. Sillä voipi levystä saada kalun, vaikka se olisi saanut 200 kertaa enemmän valoa, kuin olisi tarvinnut. Sitä on aina pidettävä käsillä pienessä tippapullossa.

Pieni vaaka on hyvä olemassa, vaikka jo olisimmekin punninneet kaikki valmiiksi; esim. semmoinen, jossa ei ole irtonaisia punnuksia, vaan jossa painopäinen vipu toimittaa niiden virkaa.

Vannoja tarvitaan vähintään kaksi, toinen kehitystä, toinen fiksausta varten. Selluloiidista valmistetut ovat kepeimmät ja samalla ne ovat varsin lujat. Huuhtomista varten voi käyttää kaikenlaisia astioita, mitä sattuu olemaan saatavissa. Kehitysnesteitä varten tarvitsemme vielä pari pulloa, ynnä nesteiden mittaamiseksi mittalasin. Hyvä on näiden ympärille varustaa jonkinlaiset kotelot, jotta ne papereihin käärimättä ovat heti valmiit arkkuun pantaviksi.

Siinä on kaikki, mitä kehitykseen välttämättä vaaditaan. Jos nämä tavarat sievästi kootaan keveään laatikkoon niin ne eivät vie suurta tilaa, eivätkä kovin paljoa paina. Paras on pitää ne erillään kaikista muista matkatavaroista omassa osastossaan, siten säästyvät monet etsimiset ja kapsäkin mylläykset.

Mitä nyt levyihin tulee, niin sietää niiden valinta tarkkaa punnitsemista. Matkalle ottakoon jokainen niitä levyjä, joilla hän on oppinut työskentelemään. Se on ensimmäinen ja paras sääntö. Mutta eivätkö ns. filmsit ole käytännöllisemmät, ne kun ovat monta vertaa keveämmät kuin lasi eivätkä säry?

Tähän kysymykseen on vaikea vastata. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei nimittäin vielä ole keksitty filmsiä eli lehteä, jolla olisi samat edut kuin lasilevyllä. Kodakeissa ja niiden kaltaisissa koneissa käytetään rullakasetteja, joissa parin kolmen levytusinan mittainen filmsi kiertää rullalta toiselle sen mukaan kun kuvia otetaan. Näiden käytäntö on kuitenkin monella tavalla hankalaa. Otoksien irtileikkaaminen rullista, jonka tietysti tulee tapahtua pimeässä, on työlästä monimutkaisen koneiston vuoksi, ohuita gelatiinilehtiä ei ole läheskään niin mukava kehittää kuin lasilevyjä, usein ovat filmsit vähemmin herkkiä kuin lasilevyt, tai ovat ne pilaantuneita ja antavat epätasaisia kuvia jne. Viime aikoina on alettu valmistaa selluloiidilehtiä, joiden päälle valonarka emulsiooni on pantu ja niitä käsitellään aivan kuin lasilevyä. Niillä lienee parempi tulevaisuus. Vaan vielä luottaa ainakin tämän kirjoittaja enimmin lasiin, vaikka se onkin niin liiaksi painavaa.

Tavalliset bromihopealevyt kuvaavat värien loistavuuden hyvinkin toisella tavalla, kuin silmä ne huomaa. Sininen, joka silmälle on verraten tummaa, vaikuttaa levyyn erittäin voimakkaasti ja esiintyy valokuvassa paljon valkoisempana, kuin sen suhteellisesti pitäisi; keltainen ja punainen sitä vastoin ynnä viheriä tulevat valokuvassa paljon tummemmiksi, kuin miltä ne silmälle näyttävät.

Tämä nurja asianlaita on muun muassa maisemavalokuvauksessa suureksi haitaksi. Se tekee esim., että taivas pilvineen tavallisesti menee aivan umpeen valkoiseksi pinnaksi, että lehtimetsät ja nurmet esiintyvät kovin mustina jne. On kuitenkin keksitty keino sen auttamiseksi. Värjäämällä levyt muutamilla punaisilla väreillä (tavallisesti eosiinilla tai erytrosiinilla) sekä käyttämällä keltaisia laseja objektiivin edessä saadaan värien valoarvo jotakuinkin samaksi kuin se silmälle esiintyy. Sinisen masentamisesta on seurauksena, että maisemissa etäisyydet, viheriät metsät ja taivaalla pilvet tulevat erinomaisen kauniisti esille. Tätä menettelyä on kaikin tavoin pidettävä erinomaisena edistyksenä maisemavalokuvauksessa. Sen haittoja ovat värjättyjen levyjen lyhyt kestävyys ja valotusajon pidentyminen monenkertaiseksi. Ne älkööt kuitenkaan pelottako sitä käyttämästä. Kaupassa olevista ortokromaattisista levyistä kuitenkin suuri osa on hyvin vähän ortokromaattisia, antaen keltaisen lasin kanssa vaan epätyydyttäviä tuloksia. Varminta lienee itse värjätä levyt ohjeiden mukaan, joita useimmissa valokuvauksen oppikirjoissa on julkaistuina. Myytävistä levyistä vastaavat mielestäni Perutzin parhaiten tarkoitustaan.

Punainen lyhty on kiusankappale, joka tuottaa melkein loppumatonta harmia. Kepein ja paras lyhty syntyy punaisesta kankaasta, jota valokuvatarpeiden kaupoissa on myytävänä. Käännämme sitä kappaleen puolenmetrin korkuiseksi tötteröksi niin että syrjät menevät jonkun matkaa päälletysten ja liitämme kankaan reunat parilla nuppineulalla kiinni toisiinsa. Tötterö asetetaan pöydälle seisomaan, sen sisälle palava vahastaapeli tai steariinikynttilä ja päälle pannaan kappale samaa punaista kangasta, lakkipeltiä tai muuta semmoista. Rakoja aina jää sen verran, että liekki saa tarpeeksi ravintoa; niistä usein myös pääsee ulos joku verta valoa, joka ei kuitenkaan haittaa, ellei vuoto ole kovin suuri ja ellei valo pääse suoraan levyyn vaikuttamaan.

Entäs laboratoori? Kesäiseen aikaan on meillä tosiaan joskus vaikeanlaista saada sopivaa pimeätä paikkaa, missä levyt kehittää, etenkin kun yötkin ovat niin valoisat, että luonnon pimeyttä ei ole käytettävänä. Tätä vaikeutta ei kuitenkaan ole olemassa muualla kuin kaupunkipaikoissa, sillä maalla saa riihistä ja saunoista kelvolliset laboratoorit vähällä vaivalla. Molemmat ovat sisältä tavallisesti nokimustat, ja jos seinissä, laipiossa tai ovessa onkin rakoja, niin ei niistä vuotava valo haittaa, kun se ei pääse seinistä heijastumaan. Kun vaan varotaan, että suoranaista valosädettä ei pääse levylle, niin sietää laboratoori kyllä pieniä rakoja. Semmoisessa laboratoorissa, johon tulee arveluttavan paljon valoa, on paras panna levy kehitysvannaan jonkun penkin tai muun esineen varjossa ynnä siellä kaataa kehittäjä levyn yli; heti kun levy kastuu, on se monta vertaa vähemmän herkkä valolle kuin kuivana. Kehittäessä voipi vannaa aina nostaa punaisen lampun eteen levyn tarkastamiseksi ja jälleen panna takaisin varjoon, jos huoneessa on niin paljon valoa, että se vieläkin olisi haitaksi. Ortokromaattisia levyjä on ainakin näin kehitettävä, sillä ne eivät siedä punaistakaan valoa kuin aivan vähäisen.

Saunaa ja riihtä toisiinsa verrattaissa on edellisellä se etu, että se tavallisesti on järven rannalla ja huuhdevesi sen vuoksi on lähellä saatavana. Mutta riihi on kuivempi ja muutoin mieluisempi olopaikka, vaikka sitä usein on vaikeampi tukkia.

Levyjen vaihtamiseksi on paras laatia mustasta kankaasta tai nahasta vaihtopussi, jossa käsivarsia varten on reiät. Tämmöisen säkin rakenne on useimmissa oppikirjoissa kerrottuna. Säkki säästää paljon huoneentukkimisvaivaa ja siitä on se etu, että ulkonakin, taipaleella, on mahdollista muuttaa levyjä. Yhteydessä tämän kanssa mainittakoon, että levyjä ei ole hyvä pitää kaseteissa enemmän kuin yhden päivän, koska ne ilman vaikutuksesta helposti pilaantuvat. Tämä koskee etenkin ortokromaattisia levyjä, jotka kaikin puolin ovat monta vertaa herkemmät pilaantumaan kuin tavalliset levyt.

Alunaa älköön unohtako se, joka kesällä aikoo valokuvata. Useinkin on silloin vesi niin lämmintä, että moniaista levyistä fiksauksessa ja huuhdevesissä irtaantuu gelatiinikalvo irti, ellei sitä alunaliuoksessa karaista.

Valotusajolle ei ole muuta sääntöä kuin kokemus, joka siis on jokaisen hankittava, uhrauksilla tietysti.

Mitä vihdoin kuljetusneuvoihin tulee, niin soveltuu kesällä polkupyörä erittäin hyvin valokuvauskoneen kantajaksi. Kuljetan polkupyörälläni konetta, jonka levykoko on 21 x27 cm, kolmea kahdenkertaista kasettia, kolmea linssiä, jalustaa, vaihtopussia ja kahta tusinaa levyjä. Sittenkin vielä on kulku paljon joutuisampaa ja vapaampaa kuin hevosella.

Jolla on pienempi kone, esim. Kodak 13 x 18 cm, se varmaan voi viedä mukanaan vielä välttämättömät kehitystarpeet. Kanootin luultavasti myös voi helpolla vaivalla rakentaa semmoiseksi, että siinä sopii kuljettaa konetta mukana. Levyjä kuitenkin on tarkoin suojeltava vahapaperilla kosteudelta, joka ne muutoin pilaa lyhyessä ajassa. Talvella voipi lyhyillä retkillä kuljettaa valokuvauskonetta suksianturaisessa kelkassa.

Lähde: Inha, I. K 1992 [1896]: Valokuvaus matkoilla. Teoksessa Kukkonen, Jukka, Tuomo-Juhani Vuorenmaa & Jorma Hinkka (toim.) Valokuvan taide. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Ilmestynyt ensimmäisen kerran teoksessa Suomen Matkailijayhdistyksen vuosikirja 1896.