Vallankumous (Pärssinen)

Vallankumous. Kirjoittanut Ferdinand Freiligrath

Suom. Hilja Pärssinen.

Vaikk’ kimppuun kesyttömän sen te pyöveleinne hyökkäätte.

Ja joskin surmaks’ vangitun laaditte kenttätuomionne,

hautaatte alle kumpuen, tuon jonne neito hiljaa vei

kukkia aamunkoitossa, niin sittenkään: hän kuole ei.

Vaikk’ yltä otsan ylevän raastatte uljaat kiharat

ja joskin tovereiksensa ristitte varkaat, murhaajat,

ja vaikka vankimekossa, ruokanaan hernepuuro vain

hän kehrää villaa, rohdinta, niin tietkää: vapaa on hän ain.

Vaikk’ ajoteuraan tavalla te vaanitte, ja pakoillen

luo vieraan lieden värjyy hän ja tuhkaan istuu vaieten.

Ja joskin haavat jaloistaan ne huuhtoo vieraan virran vuo,

niin koskaan eipä harppuaan, ripustaa pajuihin hän suo.

Ah ei, sen eteensä hän vie ja iskee kieliin uhmaten.

Maanpaon, hirttolavojen ylitse nauru ilkaillen

soi pilkkaa, josta hämmästyin te tuoleiltanne ryntäätte

ja sydämmenne pelkuri ja viekas – jopa syttyy se.

Ei valitusta, itkua soi laulu vuoksi uhrien.

Ei myöskään ivaa taistolle, mi tappion toi toistaisen.

Kerjäläis-operata ei, mi kömpelösti näyttelee

Koinsyömää näädännahkaanne^[1] ja purppuraa, mi murenee.

Ah, ei se mitä laulaa hän oo tuska eikä alennus,

vaan voitto: riemulaulelo ja uuden ajan sarastus.

Ja säihkyen hän ennustaa: ei etähällä vastaisuus

niin totta se kuin olen mä ain jumalanne iki-uus.

Mä elän, elän ainiaan, edellä kansain vaellan

ja päälle päiden, niskojen ja kruunujenkin astahdan

mä vapahtaja, kostaja, tuomari. Kädet voimakkaat

ma nostan. Miekat paljastuu ja vapauttaa kansat, maat.

Vain vankilassa näitte mun ja kuopattuna hautahan

tai pakolaisen okaista ja kurjaa tietä astuvan.

Te houkat, enkö asusta mä siellä, minne valtanne

ei kanna. Joka otsassa ja sydämess’ on maja se.

Kas kukin pää, mi pohtiva ja luja on ja uskalias

ja kukin sydän sykkivä, mi tunteissaan on riehakas

on majani. Ja pajat nuo ja töllit, joissa kamppaillaan.

Olenhan suuri ihmisyys, mi vapauttaan kaihoo vaan.

Siks’ elän yhä, alati ja kansain eessä vaellan

ja päälle päiden, niskojen ja kruunujenkin astahdan.

Se historian sääntö on, siks’ en mä kersku uhmaillen.

Käy päivä kuumaks – suloisa ois vilpas leyhke lehtojen.

1. Hallitsijat käyttävät näädännahkaista vaippaa.

Lähde: Punainen lippu: vihkonen runoja. 1910. Suomenteli Hilja Liinamaa. Savon työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r. l., Kuopio.