Vallankumous

Vallankumous. Kirjoittanut Ferdinand Freiligrath

Vaikk’ ajojahti käy ja jalon riistan

nuo herjat hirttorengit heistä saa

ja vaikka sotaoikeus ne oitis

nyt linnan vallin alla ammuttaa;

vaikk’ ammoin ruumiillaan ne kummun peitti,

jot’ aamun sarastaissa seppelin

käy koristamaan maalaisneito nuori –

niin kumous se elää sittenkin!

Ja vaikka uljaast’ otsaltansa riisti

ne liehuvaiset hiuskiharat,

ja vaikka kumppaneikseen valitsivat

ne mustat murhamiehet, varkahat,

kuritusvangin vaikk’ on kortti heillä

ja ruokakaukalot on polvillaan,

he vaikka tappuraa ja villaa kehrää –

se vapaa on, ma uhmaan, huudan vaan.

Maanpako vaikk’ on kova kohtalonsa

ja maasta maahan vaikka vainotaan,

vaikk’ etsii lämmintä ne lieden vieraan

ja äänetönnä istuu tuhkassaan,

ja virtain kaukaisten jos vieremillä

jalkansa veriset ne huuhtookin –

niin harppuaan ei ripusta ne enää

Babelin vetten rantaraitoihin!

Ei! – Äänin täysin helisee nyt harppu,

ja uhmaten se uljahasti soi!

Maanpakoa se pilkkaa hymyhuulin,

pelottaa hirsipuukaan sit’ ei voi!

Se laulaa laulun, joka hypähtämään

valaistuimelta teidät kauhuin saa,

ja sydän teidän – pelko, luihu sydän –

samettivaipan alla vavahtaa.

Valituslaulu ei, ei kyynel-laulu,

häviövirsi pohjaan vierineen,

ei uhkalaulu pilanäytelmästä,

jost’ iloiset ne nauttii ilokseen,

ei kerjäläisten näytös, jonka ylhääll’

on johtolangat, ja jok’ osottaa

koin kalvamiksi kärpännahkakaavut,

mädäksi viitat jotk’ on purppuraa.

Ei niin. Vaan kuulkaa mit’ on sorja soitto!

Se ei soi tuskaa, ei soi häpeää!

On voiton, riemujuhlan jalo laulu,

ja vastaisuuden valtalaulu tää,

tuon huomenajan vastaisen ja kirkkaan!

Se puhuu ennustuksin rohkenin

kuin ennen puhui maan ja taivaan Herra:

Mä olin, olen nyt – oon vastakin!

Oon vastakin! Niin olen uudellensa

taas käyvä kansain eellä johdattain!

Oon seisova mä teidän päänne päällä

ja päällä kruunujen ja valtikkain!

Jaa’an kostoa, vapautta, oikeutta!

Mä koska käsivarren valtavan

ja kalvan ojennan, niin orjakansat

ne vapahdan, lyön vallat maailman!

Mun vainen vankiluolissa nyt näätte

ja ammuttuna vallikuoppahan,

maanpaon orjantappurasta tietä

vain näette kurjana mun kulkevan.

Te hölmöt eikö mull’ oo koti siellä,

miss’ ompi teidän valta tehoton:

takana otsien ja sydämissä

mun asuinsijani, te sokeet, on!

Jokainen ylväs pää ja taipumaton

jokainen otsa rohkein aatoksin

on asuntoni mun – jokainen rinta,

jok’ ihmistuntein pulppuu puhtahin,

työpaja jokainen, mi nopsaan sykkää,

jokainen tupa, missä tuskaillaan. –

Niin, ihmiskunnan läähätys mä olen,

mi vaivoin, innoin etsii vapauttaan.

Siks’ olen vastakin, oon uudellensa

taas kaikkein kansain eellä johdattain!

Oon seisova mä teidän päänne päällä

ja päällä kruunujen ja valtikkain.

Se ei oo kerskailua eikä uhkausta,

on historian se pakko rautaisin –

käy päivä kuumaks – kuinka vilppahasti

taas lehdet raidan liehuu Babelin!

Tuntematon

(Ennen painettu.)

Lähde: Ursin, N. R. af (toim.) 1924: Työväen runokirja.