Valkea orjatar
Valkea orjatar. Kirjoittanut Hilja Tamminen |
- Keltakutrit palmikolle suori
- aamun valjetessa vanki nuori.
- Ikkunanpa ruudusta hän kuvaa
- katsoo, himmeänä heijastuvaa;
- nainen valju siitä väikkyy vastaan,
- äiti tuskin enää tuntis lastaan.
- Riemua mi silmistänsä muinen
- hohti, eipä tunne tuiretuinen.
- Usein ne nyt kyynelissä uivat;
- harvoin katse sees ja ripset kuivat.
- Kaartuisi jos vielä hymyyn huulet
- kolkon naurun kajahtavan kuulet.
- Nuorena hän, lapsi köyhän perheen,
- sortui tielle rikoksen ja erheen,
- siksi aika riettaan valhekeiman
- painoi valko-otsaan synnin leiman.
- Viinimaljaan lapsuusmuistot kuoli,
- sammui poven polte, outo huoli.
- Vankilan hän kolkon kammioissa
- nyt, kun hurja hekuma on poissa,
- rypäl’neste unhoa ei vuoda,
- katseen eloonsa voi kurjaan luoda.
- Tuskaa tuottain muistot kaikki herää,
- syytöksien tulvan tuntoon kerää.
- Ajan muistaa, jolloin viihdytellään
- surut, huolet äidin helmaan hellään.
- Varoitukset yhä vielä kajaa:
- »Lapsikulta, muista kotimajaa,
- äidin kynnys korkeaks ei sulle
- koskaan lapsoseni armas tulle.»
- Kuuli sanat nuo hän milloin heitti
- kotimökin, aukes elon reitti.
- Muistaa ne ja monet harhapolut,
- jotka kulki, tuimat virran kolut,
- missä aallot kolhi kallioihin,
- jättäin viimein rannan liejukoihin.
- Tuntee sielussaan hän katkeruuden.
- Usein koki alkaa elon uuden;
- turhaa oli kaikki katumukset,
- auttaa ei voi äidin siunaukset.
- Sielun, ruumiin turmeli jo saasta,
- kyynel voisko puhtaaksi sen laasta!
- Syyllisen, – ken turmiohon syöksi
- hänet, elonaamun tehden yöksi, –
- suojana on laki, yhteiskunta;
- uhria vain kohtaa halveksunta.
- Siksi ilkkuhun käy kalvaat huulet
- naurun kolkon kajahtavan kuule.
Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y.,
Tampere.