Valkea orjatar.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Keltakutrit palmikolle suori
aamun valjetessa vanki nuori.
Ikkunanpa ruudusta hän kuvaa
katsoo, himmeänä heijastuvaa;
nainen valju siitä väikkyy vastaan,
äiti tuskin enää tuntis lastaan.
Riemua mi silmistänsä muinen
hohti, eipä tunne tuiretuinen.
Usein ne nyt kyynelissä uivat;
harvoin katse sees ja ripset kuivat.
Kaartuisi jos vielä hymyyn huulet
kolkon naurun kajahtavan kuulet.
Nuorena hän, lapsi köyhän perheen,
sortui tielle rikoksen ja erheen,
siksi aika riettaan valhekeiman
painoi valko-otsaan synnin leiman.
Viinimaljaan lapsuusmuistot kuoli,
sammui poven polte, outo huoli.
Vankilan hän kolkon kammioissa
nyt, kun hurja hekuma on poissa,
rypäl’neste unhoa ei vuoda,
katseen eloonsa voi kurjaan luoda.
Tuskaa tuottain muistot kaikki herää,
syytöksien tulvan tuntoon kerää.
Ajan muistaa, jolloin viihdytellään
surut, huolet äidin helmaan hellään.
Varoitukset yhä vielä kajaa:
»Lapsikulta, muista kotimajaa,
äidin kynnys korkeaks ei sulle
koskaan lapsoseni armas tulle.»
Kuuli sanat nuo hän milloin heitti
kotimökin, aukes elon reitti.
Muistaa ne ja monet harhapolut,
jotka kulki, tuimat virran kolut,
missä aallot kolhi kallioihin,
jättäin viimein rannan liejukoihin.
Tuntee sielussaan hän katkeruuden.
Usein koki alkaa elon uuden;
turhaa oli kaikki katumukset,
auttaa ei voi äidin siunaukset.
Sielun, ruumiin turmeli jo saasta,
kyynel voisko puhtaaksi sen laasta!
Syyllisen, – ken turmiohon syöksi
hänet, elonaamun tehden yöksi, –
suojana on laki, yhteiskunta;
uhria vain kohtaa halveksunta.
Siksi ilkkuhun käy kalvaat huulet
naurun kolkon kajahtavan kuule.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.