Valituskirjelmäni vankeinhoitohallitukselle Jouluk. 31 p. 1908

Valituskirjelmäni vankeinhoitohallitukselle Jouluk. 31 p. 1908.

Kirjoittanut Eetu Salin

”Vankeinhoitohallitukselle Helsingissä.

Kirjevaihtoa ynnä muutamia muita seikkoja koskevista kysymyksistä jouduttuani erimielisyyteen täkäläisen vankilanjohtajan kanssa, ja kun muutenkin yhteiskunnallisia asioita harrastavana sekä niitä julkisuudessa käsittelevänä henkilönä haluan täyttä selvyyttä myös minulle hämäristä asioista vankeinhoidon alalla, niin vankihuoneen seinillä olevan yhteenvedon säännöistä maan lääninvankiloissa 4:nnen §:län 3:nnen ja 5:nnen kohdan mukaan käännyn täten vankeinhoitohallituksen puoleen pyynnöllä, saada perusteellisen selityksen tässä aiempana esittämiini asioihin, mieluummin kirjallisessa muodossa.

Alotan siitä mistä erimielisyys johtajan kanssa pääasiallisesti aiheutui.

Että ravintojärjestelmä vankiloissamme on sekä niukka että perin yksitoikkoinen, sitä tuskin vankilanviranomaiset ja itse vankeinhoitohallituskaan saattavat kieltää yhtä vähän kuin sitäkään, että heikkohermoiset ja ruansulatuselimistönsä huonoutta sairastavat henkilöt (kuten allekirjoittanut) vielä enemmän kuin terveet tästä ravintojärjestelmän puutteellisuudesta kärsivät. Tähän katsoen, ja kun rangaistusvanki ei muilla, kun ”työtuloista ja säästörahoista” kertyneillä varoilla, saa ravintoansa parantaa (joka sittenkin sallitaan vasta toiseen luokkaan päästyä, minulle yli neljä kuukautta vankeusajastani kuluttua), niin koetin mahdollisimman pian saada itselleni n. s. ”omaa työtä” kaupungilta, voidakseni ajan tullen siitä ansaitsemillani rahoilla hankkia ”lisäruokaa”. ”Omaa työtä” sain jo heinäkuun puolivälillä, ja kun vasta lokakuun lopulla aloin tulojani siitä vähän silloin tällöin lisäruokaan käyttämään, niin arvelujeni mukaan piti minulla joulun seudussa olla muka runsaastikin rahaa (katsoen vangin kannalta tietysti) joulutarpeisiini käytettäväksi. Esitin siis ”pyyntöpäivänä”, viikko ennen joulua, että saisin voita, lihaa ja makkaraa, 1/2 kiloa kutakin, sekä kilon omenia, kaksi varikoisleipää ja kaksi kynttilää, joista viimemainituista oli ennemmin tirehtöörin kanssa jo sovittu. Kun ei ollenkaan pälkähtänyt päähäni, ettei noita pyytämiäni tavaroita tulisi, ja kun vielä eräät ystäväni olivat siinä joulun edellä huolehtineet siitä, että saisin myös vähän henkistäkin ravintoa jouluksi, toimittamalla tänne minua varten muutamia kirjoja, niin tilapäissairaudestani huolimatta odottelin verrattain tyytyväisenä joulun tuloa. Mutta kuinka suuri olikaan hämmästykseni jouluaattona, kun vankien jouluostoksia jaettaessa ei ollutkaan minulle merkitty ostetuksi lihaa eikä makkaraa. Koetin vielä lohduttaa aattoiltana itseäni sillä, että ehkä huomenna toki saan uusia kirjoja luettavakseni, vaan kun en niitäkään saanut, enkä edes ajan kuluksi päässyt kirkkoon suomalaisen jumalanpalveluksen ajaksi kuulemaan, mitä papilla mahdollisesti olisi sanomista Rooman keisarin juutalaisten verolleasettamisesta (vertaisiko ehkä sitä nykyisiin oloihin), niin rupesi se suoraan sanoen sapettamaan aikalailla. Kirjoitin senvuoksi, tosin kyllä jotenkin tuimasisältöisen, kirjeen noin monin kerroin loukatun joulutunnelmani aiheuttamana. Kirje oli osotettu vaimolleni ja hänen kauttansa laajalle toveripiirilleni. Mutta tiistaina jouluk. 29 p:nä tuli vankilanjohtaja sen kirjeeni johdosta selliini ja sanoi, että sitä ei siinä muodossa lähetetä. Tämän johdosta syntyneessä, ehkä noin tuntikauden kestäneessä keskustelussa ilmeni:

1:ksi: että käsitteittemme eroavaisuus pääasiassa aiheutui ristiriitaisuudesta lain ja sellini seinälle ripustetun jo alussa mainitun vankilaohjesäännön välillä. Viimemainitussa, josta vangin luonnollisesti täytyy pitää kiinni, säädetään lisäravinnosta seuraavaa: ”Työtuloista ja säästörahoista saakoon vanki, joka kärsii vankeusrangaistusta, käyttää johtajan välityksellä suurimman tai pienimmän osan ravinnon parantamiseen”. Mutta laissa väitti tirehtööri säädettävän, että vaan korkeintaan puolet sanotuista rahoista saadaan käyttää ”ravinnon parantamiseen sekä muihin mielitekoihin”. Erotus ei ole siis varsin pieni. Edellinen määräys sisältää, että nuo rahat saisi yksistään käyttää ravintoon, vaikka kaikki; jälkimäisen mukaan ei vanki, jolla mahdollisesti on muitakin rahaa kysyviä mielitekoja, voi ruokaansa tuskin parantaa niillä lainkaan. Nyt kyseessä olevassa, minua koskevassa tapauksessa kävi niin, että vaimoni, kun kuuli minun täällä työskentelevän entisessä ammatissani, halusi saada minun tekemäni kengät, johon laitoksen työnjohtaja häneltä asiaa tiedusteltuani suostui. Tarkotus oli alkujaan tehdä ne vankilan tavaroista ja vaimoni laskuun. Mutta kun vankilassa ei ollut niihin tarvittavaa päällisnahkaa sovittiin myöhemmin niin, että tavarat niihin ostetaan minun laskuuni ja tilitetään niistä työpalkka samoin kuin muustakin n. s. ”omasta työstä” 2/3 osaa valtiolle ja 1/3 minulle. Tähän suostuin pitäen silmällä edellä mainittua ohjesäännön määräystä, jonka pätemättömyys (kun siitä ei silloin tullut puhetta) ei voinut olla minulle edes aavistuksena. Puheena olevien kenkien, joita niihin ostetuista tarpeista tuli kaksikin paria, tultua maksamaan 20 markkaa siihen lisäksi ”muita mielitekoja” pois laskettua työtulojeni toisesta puolesta, kuin myös siihen asti ostamani lisäravinto, niin ei tirehtöörin sanojen mukaan (joita minulla ei liene syytä epäillä) enään riittänyt rahaa ennen mainittuun lihaan ja makkaraan. Sanoin: tirehtöörin sanojen mukaan, sillä vastakirjaani ei ole merkitty vielä ollenkaan työtulojani, enkä ole tullut niitä pitäneeksi muistissani, joten minulla ei itselläni ollut liioin saatavistani täyttä selvyyttä. Sekin sivumennen sanoen tuntuu epäkohdalta, että työtulot jätetään niin pitkäaikaisesti vangin vastakirjaan merkitsemättä. Mutta tämä älköön kuitenkaan vähentäkö itse pääasiallista erimielisyyden syytä ja aiheuttajaa, nimittäin lain ja ohjesäännön ristiriitaisuutta keskenään. Ja kun tämä yhteenveto säännöistä, jotka koskevat vankeja maan lääninvankiloissa, on annettu vankeinhoitohallituksesta, niin luonnollisesti sieltä myös selitetään, kuinka tämä asia on ymmärrettävä. Kysymykseksi siis jäi, kumpiko on oikeassa, minäkö joka ohjesäännön mukaan käsitän saavani työtuloistani käyttää lisäravintoon sekä muihin mielitekoihini vaikka kaikki, tai vankilan johtajako, joka kaikkiin menoihin yhteensä myöntää korkeintaan puolet? Jos minun mielipiteeni, joka, kuten on sanottu, perustuu ohjesääntöön, jää lopullisesti vääräksi, niin kysyn, kuinka voi olla mahdollista, että Vankeinhoitohallitus, jonka velvollisuus on valvoa asetuksia rangaistusten täytäntöön panosta, voi antaa ja edelleen noudatettavaksi suosittaa julkipanomääräyksellään lain kanssa ristiriitaisia tai edes epäselviäkään säädöksiä? Viimeisen kysymykseni teen sitä suuremmalla syyllä, kun on minulle nyt niistä väiteltäissä sanottu, että usein mainitut säännöt myös monissa muissakin kohdissaan, kuin äsken puheena olleessa, ovat vanhentuneet, tai lain ja käytännön kanssa ristiriidassa. Siten kai vaan lieneekin ymmärrettävissä se ilmeinen välinpitämättömyys, millä niitä näytään täällä laitoksen puolelta kohdeltavan, kuin myöskin vankien ivan teko mainituista säännöistä. Kaikissa niissä kuudessa sellissä, missä minä olen ollut niitä tilaisuudessa silmäämään, ovat ne poikkeuksetta olleet likaisia, vajaiksi kuluneita tai vankien vääriksi, vieläpä epäsiveellisiksi muodostelemia; esim. yhdistämällä 3:nnen §:län kaksi viimeistä momenttia raaputtamalla pois sanan ”kylpy”, on saatu lause: ”Kerran viikossa pitää vangin saada – Naisvanki, jolla on pienoinen lapsi” j. n. e. Kysyn onko sellainen suvaittava laitoksessa, jonka tehtävänä m. m. muka olisi kohottaa suojissansa säilytettävien henkilöiden siveellistä mielen laatua? Näin korkeita vaatimuksia minä puolestani en vankilalle aseta, kun eivät ne siihen nykyisessä muodossaan lähimainkaan kumminkaan kykene, mutta sitä minä eittämättä vaadin ja sitä meillä on oikeus, vieläpä velvollisuuskin vaatia, ettei vankila kuitenkaan saa ihan ilmeisesti ihmisiä siveellisesti turmella1). Vähemmin silmiinpistävissä sekä vaikeammin tajuttavissa ja todistettavissa muodoissa tekevät ne sitä sittenkin, vaikka eivät herrat vankilainjohtajat eikä vankeinhoitohallitus halua sitä myöntää, niinkuin ilmeni äskettäisestä vankeinhoitohallituksen y. m. nostamasta painokanteesta kirjailija A. B. Mäkelää ja toimittaja Tainiota vastaan.

1) Tätä kirjoittaessani niitä sääntöjä nyt vaihdetaan uusiksi, kun niistä lopulta vahtimestarille melkeinpä kovenemalla huomautin.

2:ksi: kosketteli keskustelumme vankilanjohtajan kanssa t. k. 29 p:nä kirjeeni sisältöä kokonaisuudessaan. Kun edellä mainitusta ”lisäruoka”keskustelusta kerran oli jäänyt tulokseksi, ettei herra tirehtööri selityksensä mukaan ollut lakivastaisesti menetellyt, suostuin minä korjaamaan kirjeestäni erään sivulauseen, jossa sellainen ajatus arveluna ilmeni. Sittenkään ei tirehtööri suostunut kirjettäni lähettämään, koska se loukkaa muka uskontoa, puhuu mielivallasta ja on yleensä kirjoitettu kiivaaseen muotoon. Tämän johdosta kysyn, mihin säädöksiin perustuu moinen vankien kirjeiden sensuroiminen, ja mihin asti vankilanjohtajan valta siinä suhteessa ulottuu? Käsitän kyllä sen, ettei vankien kirjeenvaihto saa sisältää mitään mikä edistäisi rikoksien salaamista, vankien karkaamista tai muuta sellaista, mutta minun kirjeitäni on sensuroittu ja pidätetty ihan toisenlaisista syistä. Niinpä ensimäinen kirjeeni viime kesäkuulta jätettiin lähettämättä sen takia, että siinä mainittiin jotain esivallasta pappismiesten Johanssonien ”Puheita huoneentaulun johdosta” nimisen, täällä luettavakseni annetun kirjasen mukaan. Onpa menty niin pitkälle, että on kerrassaan kielletty minun mitään mainitsemasta siitä, että nyt istun kärsimässä rangaistusta majesteettirikoksesta. Enpä tosiaan näin ollen enään ymmärrä, mistä täällä sitten olisi lupa kirjoittaa ja miten sen pitäisi käydä yleensä, nyt varsinkin kun itse kirjotustapa (tyylikin) osottautui kelpaamattomaksi. Tosin kyllä minä vielä vähän muistelen maalaisten kirjeitten entisaikaan alkaneen jotenkin tähän tapaan: ”Nyt lähestyn Sinua näillä muutamilla riveillä ja saan tietä antaa että minä olen voinut hyvin, jota samaa Herran lahjaa toivon sinulle” j. n. e. Samalla nuotilla, ehkäpä sanoillakin, vaadittaisi kaiketi minuakin täältä kirjoittamaan, mutta kyllä se nyt on kerrassaan mahdotonta minulle ruveta aina kehumaan, että minä voin täällä hyvin, eikä sitä ottaisi uskoakseen minun kirjevaihtokumppanini, yhtä vähän kuin he pitävät sellaisesta Jumalan pilkkaamisesta, että häntä ajatuksettomasti vain mainitaan ja avuksi toivotellaan. Kirjeenvaihdon sisältö, tyyli y. m. riippuu eri henkilöitten ja kirjevaihtokumppanusten luonteesta, sivistyksestä, yhteiskunnallisesta asemasta j. n. e., puoluenäkökannoista, uskonnollisista vakaumuksista ja kunkin kirjoittajan yksityistarkoituksista puhumattakaan. Tulla nyt sitten vankilanjohtaja vaatimaan, kun minä osotan kirjeen vaimolleni ja omistan sen tovereilleni, että minun pitäisi kirjoittaa ”maltillisemmin”, niin eikö se toden totta ole liian tungettelevaista? Ja ottaen huomioon sen, että tämä vaatimus tehdään yhdelle maan tunnetusti kiivaammalle sosialistille, niin on se samalla vähän noin niinkuin yksinkertainen tai naivi, kuten sivistyneemmät sanoisivat. Ellei asia kokonaisuudessaan katsoen olisi periaatteellisesti perin vakava ja käytännössä toden teolla vastustettava, tekisi mieleni tuo yksityistapaus kuitata muutamalla viiltävällä sanasutkauksella. Mutta asiain tällä kannalla ollen kuin edellä on esitetty, on minun täytynyt tykkänään lopettaa kirjeenvaihtoni, sillä julkisen sanan palvelijana, sananvapauden marttyyrinä ja kaiken sanan vapauden äärimäisenä puoltajana sekä sensuurin vastustajana kaikissa muodoissaan, en minä saata pitemmälti suvaita kirjeitteni peukaloimista, olletikaan kun ei ole osoitettu mihin lakimääräyksiin se perustuu.

Suuren osan edellä sanotusta voisi ehkä sovittaa myös minulle lähetettyjen kirjeitten pidättämiseen tai yleensä vangeille lähetettyjen kirjeitten pidättämiseen, mutta kun niistä tällä kertaa on mahdotonta mitään faktillista esiintuoda, niin tyydyn vaan huomauttamaan, että myös niiden sensuroiminen olisi poistettava tai ainakin hyvin suuressa määrässä rajoitettava.

Myös kirjeitten liian pitkä pidättäminen ennenkuin niitä vangeille luovutetaan, tuottaa ikävyyksiä, haittoja, ehkäpä vahinkoitakin. Vankienkin kirjeissä saattaa toisinaan olla tärkeitäkin asioita. Niissä saattaa olla myös asioita, jotka koskettelevat elämän arimpia asioita, ihmissydämen pyhimpiä, hellimpiä tunteita. Eivätkä kaikki vangit, varsinkaan nykyään, ole murhaajia, vääränvalantekijöitä, vekselinväärentäjiä, pakkoluovuttajia vanhaan tai uuteen malliin ynnä muita paatuneita konnia, vaan saattaa niiden joukossa olla myös varsin hellätunteisia, oikeamielisiä ja ihanteellisia ihmisiä, jotka voivat tuntea mitä syvintä loukkausta, mitä suurinta kärsimystä eräänlaisten kirjeitten pidättämisestä tarpeettomasti. Kun minä esim. viime heinäkuun 5 p:nä lähetetyn kirjeen, jossa minulle ilmoitettiin isäni kuolemasta ja hautaamisesta, sain vasta saman kuun 26 p:nä, niin luulenpa olevani oikeutettu kysymään, että eikö sen viivyttäminen täällä kokonaista kolme viikkoa ollut hirveää tunnottomuutta? Ja kun tuollainen menettely, erittäinkin herkkämieliseen ja hermosairaaseen henkilöön koskee vallan tärisyttävästi, niin kysyn, sisältyvätkö sellaiset tunteenloukkaukset myös rangaistusjärjestelmään? Jälkimäiseen kysymykseeni myöntävästi, vaikkapa ainoastaan vain vaitiololla vastattua, ei minusta tuntuisi olevan syytä kerskata elävämme sivistyneessä yhteiskunnassa, mikä itserakas erehdys usein juhlatuulella ollessa tulee julkituoduksi. Viimeksi mainittuna päivänä sain myös erään eduskuntavaaleja koskevan kirjeen, joka oli jo kesäkuun 25 p:nä lähettäjältä päivätty. Täällä sitä oli pidätetty siis kokonainen kuukausi, joten aika siinä esitetyn asiantoimittamiseen oli jo aikoja sitten mennyt sivutse. Kysyn, saako sellainenkin noin vaan ilman muuta tapahtua?

Omituiselta tuntuu myös se, ettei sähkösanomia nähtävästi eroteta kirjeistä, koska minä olen saanut tänne sähkösanomia vasta viikon ja kahdenkin kuluttua niiden lähettämisestä. Eikö vankeinhoitoa koskevissa ohjeissa tai asetuksissa tehdä erotusta kirjeitten ja sähkösanomain välillä, vai onko vika jossain muualla?

Tämän valituskirjelmäni alussa on jo ollut puhetta siitä, ettei minulle jouluksi annettu ystävieni tänne minua varten tuomia kirjoja, myös siitä, että jo ennestään synkkä joulutunnelmani siitä vielä enemmän tummeni. Mutta vieläkin ansaitsee se kysymys tulla kosketelluksi muutamalla sanalla. Ohjesäännöissä kyllä sanotaan, että ”Luettavaksi joutoaikoina lainataan vankilan kirjastosta johtajan määrääminä aikoina siveellisiä eli muuten hyödyllisiä kirjoja”, ja tutkintovankeista puhuttaessa, että ”Tutkintovankien sallittakoon johtajan harkinnan mukaan hankkia itselleen sanomalehtiä ja aikakauskirjoja sekä myös muita kirjoja kuin niitä, joita hänelle vankilan kirjastosta käypi lainata”. Noitten määräysten mukaan, jos ne kysymyksen alaisessa asiassa olisivat ainoana ohjeena, olisi kyllä tirehtööri muodollisesti oikeassa väittäessään, että hän, pidättäessään jouluksi odottamani kirjat, menetteli ainoastaan lain määräysten mukaan. Mutta, kun jo aikaisemmin oli minuunkin nähden tässä suhteessa toisin menetelty ja toisiinkin vankeihin nähden, myönsi tirehtööri näistä säännöistä poiketun esim. ammatti-, kieliopilliseen- ja tieteelliseen kirjallisuuteen katsoen, sallimalla niitä vankien itse hankkia, koska sellaisia ei vankilan kirjastossa ole, eikä niitä sinne liioin vähän käyttämisen ja kallishintaisuuden vuoksi osteta. Tätä paitsi jo Heinäkuulla, kun maisteri Nuortevan kanssa tiedustelimme vankilan apulaisjohtaja Gyllingiltä tätä kirjallisuusasiaa, antoi hän (ensin kyllä epäröittyään) lopuksi jotakuinkin tähän suuntaan käyvän vastauksen: ”Kun saisi tietääkin, mitä kirjoja ne pitäisi olla, elleivät nämä meidän kirjat (kirjaston) maistuisi”. Sittemmin tuotiinkin minulle kotoani pääasiassa saksankielen harjoitusta varten Edv. Bernsteinin kolmenidoksinen teos: ”Ferd. Lasalle’s Reden und Schriften” sekä Hauvosen saksalais-suomalainen taskusanakirja. Myös nyt joulukuulla tänne tuoduista kirjoista sain jo t. k. alkupäivinä yhden, nimeltä ”Suurten ajattelijain elämänkatsomukset”, mutta en toisia: Työväenkalenteria, Uudenajan kynnyksellä, Luolaihmiset, ynnä Uusi Valtio-oppi, kirj. Anton Menger. Nyt vasta eilen, kun olin jo alkanut kirjoittamaan tätä valitustani, toi vankilan pappi minulle viimeksimainitun teoksen selityksellä, ”että hän tuo sen ikäänkuin omasta kirjastostaan”. Kysymykseeni, miksi en saa myös toisia jo mainittuja kirjoja? vastasi hän, että ne pilaavat mielikuvituksen y. m. sentapaista. Ja tarjotessani niitä lahjaksi vankilan kirjastoon ehdolla, että saisin niitä lukea, selitti pastori Caselius kirjastonhoitajana, että ”me emme voi ottaa sellaista lahjaa vastaan, sillä ne ovat törkyä. Ne ihan repivät ja raastavat ihmisen hajalle. Jos osaisivat kirjoittaa kun kerran rupeavat” j. n. e. Lopputulokseksi siis tästä kirjallisuusprosessista jäi se, että siihen nähden harjoitetaan myös yhtä ankaraa sensuroimista kuin kirjeittenkin suhteen, jonka ymmärtää ainoastaan muistamalla sen, että vankilat jäivät suurlakkoviikolla 1905 tuulettamatta, joten näissä on vielä jälellä kaikki aikojen kuluessa kasaantunut ”törky”, käyttääkseni pastorin äskeistä sanaa, törky, mikä tosiaan ellei se revi ja raasta, niin tukehduttaa ja tyhmistyttää ihmistä. Koettakaa sentähden hyvät herrat edes etanan vauhdilla kiirehtiä ajan mukana! Avatkaa akkunat, laskekaa raitista ilmaa huoneisiin! Terveellistä se on, vaikkakin se vähän ”repii ja raastaa” tukkeutuneita keuhkoja.

Tuota yleistä huomautusta paitsi sopinee vielä huomauttaa, että silloin kun kerran ammattikirjallisuutta sallitaan vankien itse hankkia, niin sisältyvät minulta pidätetyt kirjat oikeastaan samaan käsitteeseen, sillä sosialistisena sanomalehtimiehenä ovat minulle puolueeni vuosijulkaisut ammattikirjallisuutta. Eikä siinä pitäisi katsoa sitä, että ne kirkonmiesten tai muiden yhteiskunnan ylisillä istujain sisäkaluja hieman saattaa toinen kerta repiä ja kouristella.

Täällä huomaamiini epäkohtiin kerran kajottuani kysyn vielä, kuinka on ymmärrettävä, että täällä säilytetään heikkomielisiä vankeja, vaikka laki aivan selvästi kieltää, ettei mielisairasta saa panna rangaistusta kärsimään. Täällä kuulee kuitenkin tuon tuostakin niiden ulinaa ja loilotusta, joka varsinkin yön aikaan häiritsee toistenkin rauhaa sekä tekee muutenkin kaamean ja tuskallisen vaikutuksen. Ikävää on sen lisäksi katsella kun niitä käsiraudoissa kävelyllä kuljetetaan. Paitsi noiden onnettomista onnettomimpien omaa kohtaloa, synkentää heidän täällä olonsa muiden vankien elämää. Ja onhan sitä täällä riittävästi synkkyyttä ilmankin sekä terveillekin aivan täysin määrin kestettävää, ettei sitä sallisi enään tuollaisilla, kuten minusta tuntuu, ilmeisesti lakivastaisilla menettelyillä lisäiltävän.

Yhtä ja toista muistutettavaa vielä tosin tuntuisi täällä olevan, kuten esim. töiden hinnottelun suhteen, jonka luulen, poikkeuksia lukuunottamatta, ehkä liian alhaiseksi. Tästä epäkohdasta, jos otaksumani näkyisi todeksi, koituisi vahinkoa vangeille, valtiolle sekä pikkuteollisuuden harjoittajille maassa, jotka viimemainitut ilmankin valittavat vankilatyön vahingoittavan teollisuutta. Ja jos, kuten luulen, suuri osa vankilan työstä käytetään tai tulisi vankilan palvelusväen hyväksi, tuntuu se mielestäni vähän epämoraaliseltakin. Mutta kun vangin on tuiki mahdoton tunkeutua asiain ytimeen, niin ei minulla ole tästä asiasta monia todisteita tällä kerralla siitä enemmän väitelläkseni. Vastaisuudessa tulen niitä kumminkin enemmän hankkimaan, ja silloin en suinkaan tule tätäkään asiaa vaitiolollani sivuuttamaan. Olisipa sen vuoksi toivottavaa, jos vankeinhoitohallituksen kautta voisin saada silmäyksen työhinnoitteluihin maan vankiloissa viime vuosina, verratakseni niitä toisiinsa sekä käypiin hintoihin yleensä maassa.

Lopuksi muudan sana yleensä.

Niinkuin vankeinhoitohallitus sen parhaiten tietää, ei maamme vankeinhoidossa tehdä mitään eroitusta valtiollisten vankien ja tavallisten rikoksentekijäin välillä, vaan ovat ne molemmat asetetut samaan kategoriaan. Mutta kun nyt kaikki tässä maailmassa on suhteellista, niinpä kärsimyskin, niin olisi se myöskin vankeinhoidossa otettava huomioon, sillä onhan selvää, että esim. joku rikollisen jälille joutunut talonpojan renki tai joku kaupunkienkin kurjuuden pesistä vankiloissa tavallisesti asuskeleva olio, joiden ravinto, asunto, vaatetus ja sivistystarpeet vapaudessakin ollessa tulevat perin puutteellisesti tyydytettyä, onhan selvää, toistan vieläkin, etteivät sellaiset henkilöt kärsi vankilassa lähimainkaan samassa määrässä mainitsemistani ynnä muista puutteellisuuksista, kuin sellaiset, jotka ovat tänne joutuneet edullisemmista elämän oloista. Kirjallisuus esim. saattaa monelle tavallisista rikoksentekijöistä olla vaan miltei kauhistus, sensijaan, että se valtiollisille vangeille on heidän elämänsä tärkeimpiä ehtoja. Myös aikasuhteet ja yleinen edistys maassa olisivat vankeinhoidossakin huomioon otettavat.

Edistys on minun iloni, lain turvaama vapaus toivoni, rehellinen ja suora esiintyminen tapani. Siitä johtunee, että olen nyt joutunut taisteluun edistyksen puolesta niin sanoakseni itse vihollisen päämajassa, ollessani ypö-yksin monin verroin lukuisampain ja paremmin varustettujen vastustajaini keskellä. Mutta tätä en ole voinut välttää, tietäen että nykyinen yhteiskunta kaikkine komeuksineen lepää vankilain perusteella. Sentähden lopetan tämän huudahdukseen: ”Katsokaat konsulit, ettei valtio kärsi vahinkoa!”

Turun lääninvankilassa, Jouluk. 31 p:nä 1908.

J. Eetu Salin.

Majesteettirikoksesta tuomittu rangaistusvanki.

Tila ei salli tässä suurin selostaa seurauksia edellä olevista kirjelmistäni. Ei liioin seikkaperäisemmin kosketella vankilajärjestelmän kierouksia, kuvata sen turmelevia ja tylsistyttäviä ominaisuuksia. Niistä ehkä toiste.

Nyt vain mainitsen Vankeinhoitohallituksen vasta Maaliskuun 15 p:nä päiväämän ja vankilassa saman kuun 22 p:nä jäljennetyn sekä minulle vasta vankilasta vapaaksi päästyäni annetun, Turun Lääninvankilan johtajalle osotetun, vastauksen mukaan:

”että Hallitus on ottanut (edellä) sanotut valitukset tutkiaksensa, vaan koska Johan Edvard Salin niin myöhään on valittanut siitä että hänen mainitsemansa kirje olisi järin myöhään hänelle toimitettu, eikä enään saada selvitystä siitä koska se on vankilaan saapunut, niin ei Vankeinhoitohallitus ole voinut ryhtyä toimenpiteisiin sen johdosta, ja mitä muihin valituksiin tulee, niin Vankeinhoitohallitus ei katso niitten aiheuttavan muuta toimenpidettä Vankeinhoitohallituksen puolelta kuin sen että Vankeinhoitohallitus saa kehottaa Herra Johtajaa pitämään huolta siitä, että vankien työt, säästörahat ja työosuudet niin pian kuin mahdollista, mieluimmin jokaisen viikon päätyttyä merkitään vankien vastakirjoihin.

Tämän ohessa ja koska asiaa käsiteltäessä on tullut ilmi, ettei vangeille tulleihin kirjeisiin merkitä saapumispäivää, niin saa Hallitus noudatettavaksi mainita, että tämmöinen merkitseminen on aina tehtävä.

– – – – – – – – – – – – –

Alexis Gripenberg.

Birger af Björkesten, v. t.”

Tärkeimmät valituksessani mainitut asiat eivät siis aiheuttaneet mitään ”toimenpidettä”. Eivät saaneet edes Vankeinhoitohallitusta puolustamaan lakivastaisia menettelyjään. Herrojen lohdutukseksi voin nyt mainita, etten ollut niin yksinkertainen valitusta tehdessänikään, että olisin toivonut Vankeinhoitohallituksen myöntävän syytökseni oikeutetuiksi, muuten kuin vaitiololla. Omientuntojenne rauhoitukseksi (jos te sellaisesta mitään tiedätte) sanon myös, etteivät ne liha- ja makkarapalaset, joista valituksessani niin vaikeroin suinkaan olleet valitukseni tekiöinä, muussa merkityksessä kuin siinä, että niillä voin osoittaa ristiriitaisuuden vankila-ohjesäännön ja asetuksen välillä.

Agitaattorin velvollisuus on kiinnittää ihmisten huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Siinä tarkoitukseni. Ja siinä olen minä vankilassa ollessani samoin kuin koko majesteettirikosjutussani kieltämättä onnistunut.

Lähde: Salin, Eetu 1909: Tyrmässä. I. Osuuskunta Kehitys r. l., Pori.