Vala

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Taas sulle vannoisin
          sen hiljaa aivan, salaa,
sen minkä vakuutin
          jo monin, monin kerroin:
Vain sinua
          tää sydämeni halaa,
kuin ensi iltana.
          enemmän monin verroin.
Vakuuttavammaks en
          sais hellyyteni valaa
uruilla kaikkeuden
          tuhansin äänikerroin.
Siis usko: sulle vain
          mun rakkauteni palaa,
syö aikain ihanain
          vain muisto sydänalaa.
Sun kevätsilmiäs
          ei muulla kellään.
Vain hengityksessäs
          käy suvi leudoin tuulin.
Ei ääni kenenkään
          niin syvään soi, niin hellään –
jäi värjymään
          se sieluun, kun sen kuulin.
Ei kenkään hyväile
          niin hiljaa kämmenellään,
ei suutele
          niin uskollisin huulin.
Sanoitta ymmärrä
          niin muut ei sydämellään,
ei viihdytä
          kuin sinä hellyydellään.
Kuin sinä rakastat
          ei toinen kenkään.
Niin turvaisat
          ei toisten käsivarret.
Niin syvä viihdytys
          ei äidin kätkyenkään
kuin syleilys.
          Soi niin ei kieliparret
somasti sopertain
          ees emon hellyydenkään
Tää rakkaus jää vain.
          muut murentui kuin karret –
vain tätä hiiltäisi
          ei hehku liekkienkään,
vaikk’ aukeis helvetti,
          ei pätsit senkään.
Oi yksinkertaista
          ja suurta suloisuutta,
sanoihin hairahda
          jok’ onttoihin ei, vääriin!
Yht’aikaa painavaa
          maan mataluutta
ja nousevaa
          ulottuvaisen ääriin!
Kovuutta köyhää niin
          ja vajavuutta,
kohoovaa suurimpiin
          omistamisen määriin!
Oi lahjaa ihanaa!
          Voi pyytämättä uutta
hän elää, ken sen saa,
          ja rikkaudetta muutta.
Sua tervehdin.
          kun huomenissa havaan,
sua uneksin,
          kun levolle käyn illoin.
Kun herään helmaan yön,
          sun nimes tavaan,
lomassa päivän työn
          sua muistan, milloin
ja missä lie.
          Ain’ aamuun aukeavaan
rakentuu kaipuun tie
          tuhansin toivon silloin.
Viel’ iltaan jäin
          hämyisen odottavaan
ja tielle päin
          tähyillen oven avaan.
Sua tahdon rakastaa,
          kuin kauan elänenkään.
Kuink’ koskaan unhoittaa
          hyvyytes sydän vois sen
En voisi vihata
          sua tähden tylyydenkään,
ja lahjas minulta
          vaikk’ ottaisitkin pois sen
mitenkä soimaisin
          sua vuoksi senkään?
Ain’ antis takaisin
          vain kiitollisuus tois sen.
Sua aina rakastan,
          mihinkä lähtenenkään.
»Sua rakastan!»
          tomusta haudan henkään.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.