Vala
| Vala. Kuvaus Raja-Karjalasta. Kirjoittanut Kalle Kajander |
Miihaili Kuismanen tarkastelee eräänä pakkasaamuna keväthankiaisen aikaan suksiaan mökkinsä edustalla korkean vaaran laella. Tatjana, hänen emäntänsä, koputtelee jäitä kelkan jalaksista ja koettelee onko vetonuora sensevissä eheä ja kestävä.
Kun sukset ja kelkka ovat kunnossa, työntää Miihaili ruskeat lapikassaappaansa varpaallisiin, ottaa kelkan nuoran toiseen, sauvan toiseen käteensä ja laskee pienen peltotilkkunsa yli vaaran läntistä rinnettä alas. Hanki ei ole vielä siksi kova, että se kestäisi hänen jalan vetää kelkkaa, ja sen vuoksi lähtee hän matkalle tällä tavalla.
Emäntä ristii silmänsä ja katselee miehensä jälkeen, kun tämä laskee vaaran alla olevaan viidakkoon ja siitä suurelle rimpisuolle.
Suon takana kohoaa toisia vaaroja, ja sieltä jostain penikulman tai parin päästä nousee jonkun laelta pieni savu, ja kun Miihaili on kadonnut näkyvistä, tähystelee Tatjana vielä kauan aikaa länttä kohti ja keksii savut. Sitten ristii hän toistain silmänsä, tietäen, että vielä naapureissakin eletään.
Mutta idän puolelta ei näy elon merkkiä mitään. Niin pitkälle kuin silmä kantaa leviää siellä vaan vuorinen, jylhä, hiljainen ja huurainen salo Venäjän rajalle, ja miten pitkälle ulottuneekaan vielä sen toisellekin puolelle, sitä ei Tatjana tiedä, vaan katselee hän sentään sitäkin, kuinka se auringon nousussa punertaa.
Kaikki on hiljaista niinkuin koko luomakunnassa ei olisi eloa mitään, ei muuta kuin tuo vanha vaimo, joka mökkinsä edustalla yksinään katselee uuden päivän alkamista.
Ei ole mökissäkään ketään.
Poikia heillä kyllä on neljäkin kappaletta, mutta kolme vanhinta on jo vuosikausia kuleksinut ulompana savottatöissä käymättä kotona ollenkaan. Nuorin poika, Jyrki, on kyllä vielä vanhempainsa luona, mutta hän on mökin ainoalla hevosella tukinajossa ruunun savotalla, eikä käy kotona muulloin kuin pyhinä, sillä matka on liian pitkä. Hän makaa siellä salolla toisten savottamiesten kanssa havuilla katetussa hirsimajassa, jonka keskellä kaiket yöt kytee kelohongista tehty nuotio, ja elättää sekä itsensä että hevosensa savottapäälliköltä ostamillaan ruuilla tuoden joka lauvantai-ilta viikkoisesta saaliistaan tähteet kotiin.
Miha vaimonsa kanssa on vaan kahden kotosalla ja kolmantena eläjänä on lehmä.
Oli heillä viime talvena lehmiä kaksi, vaan toisen kaatoi kesällä karhu ja söi lihat suuhunsa. Toinen on vaan enää jälellä, ja pulaa on senkin ruokinnassa.
Nyt se ynähti lääväpurtilossaan mökin seinämällä. Tatjana kuuli sen ja riensi katsomaan, sillä hän odotti sitä juuri kantamaan. Hän kumartui matalasta ovesta läävään, vaan kuin huomasi, ettei lehmä vielä ollut hajoamassa, heitti hän sille lehtikervon eteen ja taputti sitä laihalle kaulalle. ”Saat heinää, lehmäni, saat. Miha on juuri noutamassa, ei äijää viivy”, sanoi hän lohduttavalla ääneellä ynisevälle lehmälleen.
Sillä heinää oli Miihaili juuri lähtenyt kelkkoineen noutamaan.
Hänellä oli rimpisoitten takana parin tunnin hiihtomatkan päässä heinäpieles, jota oli juuri tätä tapausta varten säästetty, ja jota pehmeän lumen aikana tuskin olisi kotiin saanutkaan. Koita oli koko kesän tulvinut ja peittänyt mustalla vedellään kaikki luhtaiset rantansa, jonka vuoksi niiltä oli saatu heinää kovin niukasti. Mutta tämän edempänä olevan pieleksen oli Miihaili vaimonsa kanssa keräillyt vanhoilta kaskiahoilta ja Luhtavaaran rinteellä ennen eläneen asukkaan karjehtineilta tiluksilta.
Siellä oli näet ennen ollut asukas Luhtavaarassakin, Kuismanvaaran lähimpänä naapurina, vaan hän oli köyhyydessään vihdoin hyljännyt tilansa ja jättänyt sen autioksi, sillä maa ei ollut hänen omansa, vaan oli hänen isänsä sen jo nälkävuosina myönyt rikkaalle savotan herralle kahdesta jauhokulista, ja siinä he sitten olivat eläneet herran lampuoteina.
Ja lampuoti se oli Miihailikin. Sen saman herran oma oli hänenkin tilansa, samoihin hintoihin oli sekin myöty, vaikka hän oli sen samana tukalana aikana myönyt itse, ja siinä hän nyt koki vielä elellä, käyttäen entisen naapurinsa tiluksia hyväkseen siten, että korjaili niiltä heinää. Hädin tuskin sai hän kesän mittaan sen verran rehua kokoon, että saattoi hyvinä vuosina elättää hevosen ja kaksi lehmää, samalla kun herra korjasi kymmeniä tuhansia hänen entisistä metsistään, sillä kahdeksan virstaa pitkä ja neljä leveä oli se palsta, joka Miihailille oli jaossa lohkaistu.
Kuusikymmentä vuotta oli Miha Kuismanen jo vaaransa laelta nähnyt auringon nousevan samoilta itäisiltä saloilta ja laskevan läntisten taa, aina yhdellä tavalla, muuttumatta; ja yhtä yksitoikkoisen säännöllistä kulkua oli hänen omakin elämänsä koko sen ajan tehnyt: samaa huolta, samaa ponnistusta, samaa yksinäisyyttä vuodesta vuoteen. Mutta hän ei osannut muuta kaivatakaan, sillä hän ei tuntenut mitään muuta, kunhan eli vaan. Ja tähän saakka olikin elämä mennyt kutakuinkin hyvin, mutta sitä mukaa kuin hänen hiuksensa alkoivat harmaantua, alkoi elämäkin käydä harmaammaksi, hämärtyä, niinkuin hämärtyi talvinen päivä hänen hiljaisella vaarallaan rannattomien rimpien ja äärettömien salojen keskellä.
Vähä oli hänen elämässään ollut hauskoja hetkiä, mutta sattui niitä sentään joskus. Yksi sellainen oli ollut kesällä, silloin kun oli saatu heinäsuova Luhtavaaralla valmiiksi ja vankka pisteaita sen ympärille metsän ryöväreitä vastaan. Ja toinen hauska hetki oli nyt, kun hiihti sieltä heinää noutamaan.
Miihaili sai intoa poveensa ja kevyesti juoksi vielä suksi. Jalkaan tuli vielä nuoruuden notkeus ja sitä lisäsi tieto siitä, että taas pitkän talven kuluttua saisi kerrankin maistaa maitoa. Tuntui jo ihan suussa lämpimän maidon tuoksu. Hän hymähti, sylkäsi ja potkaisi yhä innokkaammin eteenpäin – – –.
Tatjana on taas käynyt katsomassa lehmää, joka pureskelee lehtikerpoja, ja on juuri avaamassa mökin ovea, kun sattuu kääntämään katseensa vaaran rinteelle alas. Hän jää seisomaan kivettyneenä hämmästyksestä, eikä osaa edes ristiä silmiään, sillä eikö se ole hänen miehensä, Miha ilmi elävänä, vaikka paitahihasillaan ja paljain päin, joka tuiskuna ja hiestä höyryten sekä ilman kelkkaa hiihtää rinnettä ylös mökille.
– Hyvä taatto! Vastahan Mihan pitäisi olla heinäpieleksellä. – Ei ole Miha – – on hänen haamunsa – – hänelle on vahinko tapahtunut – –.
Tatjana on jäykkänä kauhusta, ei pääse eteen eikä sivulle, eikä saa edes ääntä.
Mutta se on Miha sittenkin, joka hyökkää läähättäin pirtin eteen ja nousee tulisesti suksilta.
– Hirvet tschorttahiset, karahtaa hän hammasta purren, ja Tatjanan painuu pala kurkusta, kun kuulee miehen äänen.
Miha loikkaa pirttiin, sieppaa seinältä vanhan kiväärin ja koppasee ampumatarpeet housunsa taskuun.
– Entä aituu? ennättää Tatjana hätäisesti kysästä.
– Ka särkeneet ovat –, heinät syöneet – vielä viime yönä viimeksi käyneet, puhuu Miha katkonaisesti ja laskee jo samassa entistä latuaan vaaralta alas. Ja vilauksessa katoo hänen höyryävä selkänsä viidakkoon rimpisuon rannassa.
Tatjana jää pitkäksi aikaa miettimään sitä kamalaa uutista, jonka Miihaili on tuonut.
Lehmä ynähtää taas navetassa. Hän menee katsomaan sitä, mutta kyynel vierähtää hänen poskelleen, kun lehmä nuolasee hänen helmojaan. Ja kun hän istahtaa navetan kynnykselle, samenevat hänen silmänsä kokonaan ja hänestä tuntuu niinkuin hänen lehmänsä olisi jossain hyvin kaukana, tuolla suon takana, hetteesen painumassa – ja hän kuulee sen ammuvan apua, mutta ei pääse auttamaan.
Tulee ilta ja tulee yö, mutta Mihaa ei kuulu kotiin.
Tatjana on kovin levoton ja hänen levottomuuttaan lisää vielä lehmän tuskallinen kantaminen, kun se yöllä alkaa ponnistella. Hän koettaa sitä auttaa joka tavalla, ja ajattelee aina välillä Mihaa. Kun lehmän tuskat kovenevat, menee hän pirttiin, ottaa varovasti jumalankuvan nurkasta, käärii sen villahuiviin ja kantaa povellaan navettaan, mutisten rukouksia.
Kaikki käy lopulta hyvin ja hän vie kuvan takaisin entiselle paikalleen.
Mutta sitten tulee taas mieleen Miha ja heinät, ja uudestaan lehmä ja sen pieni vasikka. Mitä hän nyt antaa lehmälle? Pelkillä kuivilla kervoilla se ei elä, vaikkapa niitä olisikin – mutta niitäkään ei ole enää kuin aivan vähän – ei tullut kesällä tarpeeksi taitettua, kun oli luotettu siihen suureen heinäsuovaan, joka oli saatu Luhtavaaran rinteelle.
Hän kopistelee vakan pohjalta jauhot, joista piti iltapuuro keitettämän, ja tekee niistä lehmälle juoman. Mutta ne olivat viimeiset jauhot, eikä ole enää leipääkään paljon jälellä, ellei saada uutta säkkiä pogostasta, kunhan Jyrki huomenna tulee hevosineen kotiin. Sitten vetäsee hän raintaan ne muutamat maitotipat, mitä lähtee lehmän tyhjistä utareista, imettää niistä osan sormeaan myöten vasikalle ja vie loput pirtin uuniin tekeytymään tuohisessa juustoksi. Laskeutuu sitten uupuneena kolpitsalle uunin sivuun, itkee ja nukkuu vihdoin kostein silmin.
Aamulla murentaa hän leivän kannikan sankoon, riipii kervosta kuivia lehtiä sekaan, kaataa kuumaa vettä päälle ja tekee niistä lehmälle hauteen.
Päivä kuluu, eikä Mihaa kuulu. – Olisiko lähteä hiihtämään hänen latuaan – eipä tiedä kuinka hänen on käynyt – on se ruotsin laki – ja ne ruunun metsänvartiat – jos yhdyttäneet ovat. Yllättivätpä ennen Ilja Patrosenkin – käräjissä käyttivät – Kuopiossa kuljettivat – ja tukka kulittuna hän sieltä vihdoin palasi.
Moneen suuntaan miettii Tatjana ja on jo puolisen aikaan nousemassa suksilleen, kun näkeekin Mihan hiljalleen hiihtävän kotiinpäin suolla.
Alakuloisena, mutta silmäkulmat tuimassa rypyssä tulee Miha kotiin ja kertoo retkensä. Koko vuorokauden oli hän heinäsuovan lähellä lymyillyt ja hirviä odotellut, kun usein entisille syöntitiloilleen palaavat, mutta eivät olleet tällä kertaa vielä palanneet, eikä ollut hän tohtinut lähteä niitä takaa ajamaan, kun olivat länteen, pogostalle päin kulkeneet. – Vielä ne palaavat, päätti Miha, ja odottanut olisi vieläkin, mutta vilu tuli ja nälkä – –
Pitkän neuvottelun jälkeen ja hiukan syötyään otti Miihaili kirveen käteensä ja meni navettaan. – Parempi näin, päättivät he, kuin että se nälkään kuolee.
Iltahämärällä on Jyrki tullut kotiin ja istuu nyt isänsä kanssa saunan lavolla. Äiti heittää löylyä ja kuuntelee miesten pakinaa, jonka välillä katkasee tyytyväinen ähkiminen ja vastain pehmeä hössötys.
– Kavahtakaa, ettei kukaan näe, sanoo hän. – Muistakaa Ilja Patrosta – kova on ruotsin laki – –
– Meillä on oma lakimme, sanoo Miha lyhyesti ja astuu alas lavolta.
He panevat syötyään levolle, mutta jo aamuyöstä, kun tähdet vielä kirkkaina loistavat ja itäisetkin vaarat vielä häämöttävät tummina, nyhkäsee vanha Miha poikaansa Jyrkiä kylkeen, ja hetkisen päästä viilettävät jo isä ja poika entistä latua rimpisuolle, pyssyt kädessä, kontit selässä.
Metsän eläimet tuntevat asuintilansa ja entiset jälkensä. Vaikka samoilevatkin suuria saloja sinne tänne, muistavat ne kumminkin aina kohdan, jossa ovat hyvän aterian syöneet, ja palaavat jonkun ajan kulutta katsomaan, vieläkö sieltä mitään saisi vatsansa täytteeksi.
Kun Miihaili ja Jyrki juuri auringon noustessa lähestyvät kesäisen heinäsuovansa paikkaa, seisattuu edellä hiihtävä isä yhtäkkiä, painautuu kylelleen suksilleen ja viittaa sauvallaan edessä olevaan koivikkoon.
Siellä seisoo kolme hirveä, kaksi aikuista ja yksi vasikka, ja niiden tummat vartalot on Miha huomannut aukean ylitse valkokylkisten koivujen lomassa, joita nouseva aurinko kirkkaasti valaisee. Mutta hirvet ovat myös huomanneet miehet ja seisahtuneet yhteen kohti sieramiaan levitellen.
Hetken aikaa on kaikki hiljaista. Ei kuulu kuin kaksi pientä napsahdusta, kun kumpikin miehistä vetää pyssynsä vireesen. Vaan he epäröivät ampua sillä matka on liian pitkä.
Miha yrittää kumarassa työntää lylyään vähän eteenpäin, mutta samassa tuokiossa kääntyvät hirvet pakosalle. Jyrin luikku pamahtaa Mihan olan ylitse ja elukat katoavat metsään.
– Yhteen on sattunut, täällä on verta, huutaa Miha, joka ensimmäisenä ennättää hirvien seisontapaikalle. – Sinä olet jaloiltasi keveämpi, tuossa pyssy, lähde edellä, lisää hän hätäisesti ja ojentaa pyssynsä Jyrille, lataa sitten Jyrin tyhjän pyssyn ja lähtee luikumaan saamaa latua.
Yksiä jälkiä ovat hirvet juosseet ja aina välistä näkyy niissä verta, jota on roiskunut pieniä pisaroita sivummallekin hankeen. Yli rimpien, halki korpien, poikki huimaavien vaarojen ovat ne kulkeneet, mutta yhä on Jyrki hiihtänyt jälestä. Jo ensimmäisen vaaran alta tapaa Miha poikansa kontin. Hän viskaa sen ladusta vähän sivummalle näreen juureen ja heittää siihen omansakin. Vaaran toisella puolella suolla on Jyrin nuttu. Sen ottaa Miha matkaansa.
Hurjasti pakenevat hirvet, mutta hurjemmin vielä karkaa Jyrki niiden jälestä. Paksu hanki kantaa hiihtomiehen mainiosti, mutta hirveä se upottaa ja uuvuttaa, niin korkeajalkainen kuin onkin. Ja Jyrki huomaa, että yksi niistä on alkanut jäädä jälelle – se on vasikka, jota hän haavoitti – hän vasikkaa tähtäsi, se kun kääntyessä jäi viimeiseksi.
Kahta kiivaammin työntää hän lylyä ja tulee yhä lähemmäksi hirviä, kunnes vihdoin eräälle suolle tultuaan näkee jo viimeisen niistä, vasikan, suon toiselta rannalta vaivaloisesti ponnistelevan ylös metsään. Häneltä pääsee ulahdus niinkuin koiralta, joka näkee saaliinsa. Vihurina on hän suon toisessa laidassa ja kohahtaa siitä metsään, nousee jyrkkää ylös polvet vavahdellen ja harjun selällä aukealla kohdalla vilahtaa saalis jo toistain hänen silmiinsä. Hän on kuin heittämällä tasaisen harjanteen toisessa laidassa, joka loivasti laskeutuu pohjoista kohti ja siinä näkee hän harvan petäjän läpi hirven vasikan rämpivän puolimäessä ja tuskin pääsevän enää ollenkaan eteenpäin.
Hän laskee kohti ja lävistäisi sen suksiensa kärkiin ja kaatuisi sen päälle, mutta hän kaartaa sievästi sivulle ja kääntyy poikkiteloin rinteellä vasikan alapuolelle.
Hirven vasikka on kaiken aikaa kääntänyt päätään hiihtomiehen mukaan, joka sivutse on laskenut hänen eteensä, ja yrittää nyt entisiä jälkiään harjulle takaisin. Se katsoo taakseen Jyrkiä suurilla, kosteankirkkailla silmillään, mutta samassa pamahtaa pyssy niin että hongikko kaikuu, Jyrki hyppää suksiltaan ja painaa vielä puukollaan siltä kurkun poikki, ja kostea loisto sen silmissä sammuu.
Samassa kuuluu toinen laukaus kaukaa harjun laelta päin. Jyrki alkaa katsella ympärilleen ja säpsähtää kamalasti, kun päätään kääntäessään huomaa harjun alapuolella hevosmiehen, joka parhaillaan sitoo rimpuilevaa hevostaan puuhun kiinni.
– Hirtehinen! Siinähän kulki Lyly vaaran talvitie – –
Oikeastaan se ei ollut mikään tie, olihan pari umpeen mennyttä reen jälkeä ja kovaksi hiihdetty suksen latu. Mutta se oli kuitenkin tavallinen kulkureitti pogostalta salolle päin ja aina siinä pohja tuntui sen verran, että Matti Solehmainenkin, pitäjän poliisi, sitä nyt hevosineen ajoi palatessaan salolta joltain virkamatkalta. Hän oli äsken juuri päässyt harjun kohdalle ja loikonut mietteissään liistereessään, kun hevonen oli äkkiä seisattunut ja alkanut teroitella korviaan. Samassa oli ilmestynyt tien sivuun aivan hänen kohdalleen kaksi hirveä aikeessa tulla tielle, vaan kun olivat huomanneet hevosmiehen, olivat loikanneet sivuun ja kaartaneet harjulle päin takaisin.
Hän oli seisattanut hevostaan ja katsellut jonkun aikaa niiden jälkeen. Silloin oli hän huomannut kolmannen, vasikkahirven, ja ennenkun hän vielä oli päässyt reestään ylös, oli Jyrki jo tehnyt siitä lopun.
– Ahaa, tuumaili Matti poliisi, katsotaanpa, ken tuo on miehiään. Näyttääpä Kuismanvaaran Jyriltä, eikäpä tässä lähitienoilla muita olekaan niin rohkeita hiihtäjiä – – Kas! olipa siellä toinenkin mies, koska taas pamahti – –
Mutta harjulle takaisin ponnistelee jo Jyrki mitä koivista lähtee ja jättää hirven vasikan veriinsä virumaan valkealle hangelle suuren petäjän juurelle.
Parin viikon kuluttua saavat Miihaili ja Jyrki haasteen kahden hirven tappamisesta ja saapuvat kelirikon aikana viikkoisilla eväillä, soita sompien käräjille pogostaan.
– He ovat syyttömiä. – Mitä heitä sinne vaivataan. Maksakoon poliisi heille vaivan palkat, sillä he eivät ole koko talvena hiihtäneet Lylyvaaran kulmalle, vielä vähemmin tappaneet hirviä.
Oikeus ei voi tuomita miehiä, mutta he jäävät kuitenkin epäluulon alaisiksi ja asia alistetaan hovioikeuteen. Siellä määrätään Miihaili poikineen puhdistusvalalle sekä käymään sitä ennen papin tutkinnossa.
Seuraavana kevännä saapuvat he, ensin papin luona käytyään, taas käräjille ja astuvat lakitupaan puhdistusvalalle. Pappi on myös saapuvilla ja hänen lausuntonsa mukaan on isällä kyllä täydelliset tiedot valan tärkeydestä ja pyhyydestä, mutta pojan käsityskanta siitä on hänen mielestään horjuva. Ei hän kuitenkaan voi poikaakaan valalta estää.
– Ette siis ole tappanut niitä kahta hirveä, jotka poliisi Solehmainen viime vuonna 20 p:nä maaliskuuta tapasi ammuttuina lähellä Lylyvaaran talvitietä? kysyy tuomari tuimana.
– Emme ole.
– Astukaa valalle. –
Pappi asettaa raamatun ja ristin oikeuspöydälle, panee kasukan kaulaansa ja viittaa Miihailia ja Jyrkiä astumaan pöydän eteen ja nostamaan kaksi sormeaan ylös. Tuomari alkaa ankaralla äänellä lukea valaa ja katselee vannotettavia tuikeasti silmiin.
– Minä Miihaili Kuismanen – ja Jyrki Kuismanen – – lupaan ja vannon – etten ole viime vuonna 20 p:nä maaliskuuta – – –
– Ka en minä päivää muista, tokasee Jyrki – siinähän se oli hankiaisen aikaan – parhaalla hiihtokelillä –
Tuomari, pappi, yleinen syyttäjä, poliisi ja lautamiehistä kaikki ne, jotka ovat asian menoa seurannet, rykäsevät ja alkavat katsella toinen toistaan. Mutta vanha Miha lausuu rohkealla äänellä tuomarin jälestä ja heittää tuiman sivukatseen Jyrkiin, jonka käsi alkaa vavista, kun hän huomaa puhuneensa jotain asiaan kuulumatonta.
Tuomari keskeyttää valan lukemisen. Mihan käsi on siltä yhä jäykkänä pystyssä niinkuin kelohongan oksa, mutta Jyrin käsi painuu kuin itsestään olan tasalle ja siitä vähitellen kokonaan alas, vaikka kaksi etumaista sormea pysyy sentään vielä pitkän ajan erillään toisista.
– Tarvitseeko sinun päivää muistaa, ettet koko talvena ollut sillä kulmalla edes hiihtämässä, niinkuin olet väittänyt, tiuskaa tuomari Jyrille. Ajoit siis kuitenkin hankiaisen aikaan hirviä Lylyvaaran puolella.
– Ka tulihan niiden jälkiä katsasteltua, sanoo Jyrki, pälyiltyään kauvan aikaa miehestä mieheen, jotka kaikki katselevat totisina häntä.
– Ja ammuit myös –
– A lienee tuo yhteen sattunut –
– Astu sivulle!
Pappi viittaa Jyrkiä poistumaan, ja hän peräytyy nolona oven suuhun, katse lattiassa.
Tuomari katselee hetkisen vanhaa Mihaa, mutta tämä seisoo vakavana yhä, käsi pystyssä, niinkuin se olisi siihen asentoon kasvanutkin.
– Kuka ampui sen toisen hirven? kysyi tuomari.
– En minä! paukauttaa Miha aivan kuin olisi lyöty vasaralla naulaa.
Miha lukee tuomarin jälestä valan loppuun, suutelee papin viittauksesta ristiä ja raamattua, pyyhkäsee harmaata partaansa ja poistuu selkä edellä ovelle sekä siitä eteiseen.
Jyrki tuomitaan kahdensadan markan sakkoon hirven taposta, ja kun hän astuu lakituvasta ulos, kohtaa häntä ensimmäisenä eteisessä vanhan Miihailin pistävä ja halveksuva katse ryppyisten kulmien alta.
– Miestä sinusta toivoin, sanoo Mihaili, – hyvästi päätti asian kihlakunta, hyvästi hovi, itse et suutasi voinut hillitä, kehno olet.
Lähde: Laulujuhla-albumi. 1900. Toimittanut Kaunokirjailijaliitto. Helsingin laulujuhlaan kesäkuun 18–20 p. 1900. Helsinki.