Vainiolla

Vainiolla.

Kirjoittanut Lauri Soini


Kas, tuolla kivisillä vainioilla
Jo vihertääpi vilja kypsynyt
Ja saloillamme synkän avaroilla
On elonaika ihanainen nyt.
Mut taivahaisen valon viljapelto
Se vasta pukeutuupi kukkahan
Ja kukka tuo se on niin hento, melto,
Se tuskin siintää pellon reunahan.
Jos kukka oiskin vaikka kuinka suuri
Se hetkisen vain voipi heloittaa
Jos virkistystä ei saa myöskin juuri,
Jos juurta raisu ruoste kalvaa saa.
Jos valon kasvi kultaloistossansa
Vain palatseissa kiihtyy kukkimaan,
Se säilyttää ei jaksa loistoansa
Kun myrskyn puuskat alkaa kuohumaan.
Se loistaa hetken vain kuin iltatähti
Yömyrskyn hiipiessä tienoollen; –
Kun yli taivan musta pilvi lähti,
Niin tähti peittyi pilviin sammuen.
Siks, veljet valppahammat, veljen kättä
Jo lyökää raatajille kuusiston
Ja ilman pöyhkeilyttä ylpeättä
Jo viekää heitä valon voittohon.
Niin – valon työtä valtaistuimilla
Vain elkää tehkö suuta soitellen,
Mut saloillamme töillä pontevilla
Ja yhteisvoimin, lailla veljesten.
Ja silloin kansallinen kasvi Suomen
Ei latvasta vain kiihdy kukkimaan,
Mut silloin koittaa uusi keväthuomen
Ja kukat varrenkin saa loistamaan.
Ja kukittua kesän heltehellä
Se kasvi siittää viljan muhkean –
Ja viljavainiolla yhteisellä
Ei halla hyydä kansaa Kalevan!

L[auri]. S[oin]–i.


Lähde: Työmies 7.9.1895.