Vainajain päivänä

Vainajain päivänä.

Kirjoittanut Irene Mendelin


On päivä vainajain.
Oi nukkujia Herra siunatkoon,
Hän siunatkoon myös valvojia meitä! –
Käy kanssain äänetöinten kartanoon,
Käy maahan hiljaiseen,
Ja arkihuoles hetkiseksi heitä.
Tääll’ on niin rauhaisaa.
Vain tuuli latvoissa se huminoi,
Ja keltalehdet kattaa kummut kultaan.
Maan lapsen lehteen verrata myös voi.
Noin lailla lehden myös
Hän vaipuu elon lyhven jälkeen multaan.
Mut elon mimmoisen? –
Jo aikain aamusta siin’ ollut on
Niin paljon murhetta ja pettymystä.
Tiepuoleen usein vaipuu voimaton,
Ja tylyys rehoittaa
Ja sorto laulaa väärän ylistystä.
Yks ainut, ainut vaan
On pyhä ollut päällä laajan maan,
Mut Hän se ainut oli armollinen.
Hänellä nim’ on rauhan ruhtinaan,
Ja veljen rakkaus
Povessa Hällä oli taivahinen.
Siks yksin Hänellä
On oikeus ja valta tuomita
Maan eksyviä lapsosia meitä.
Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita,
Ja kaikki ymmärtäin
Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.
Tääll’ alla kumpujen
Niin monta siunattua nukahtaa,
Ja monta, joist’ ei paljon hyvää muista.
Mut armoos, Herra, uskoa ne saa,
Sa näet syvempään,
Ikuiseen tuskaan Sin’ et heitä suista.
On päivä vainajain.
Oi nukkuneita Herra siunatkoon,
Hän siunatkoon myös valvojia meitä!
Me ihmislapset kalman kartanoon,
Asuntoon hiljaiseen,
Tulemme kaikki elon eri teitä.


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.