Vaimon valitus

Vaimon valitus. Kirjoittanut Du Fu

Suom. Uuno Kailas.

Hän yksin istui laaksoss’ autiossa,

nuor’ vaimo, jolle kauneuden lahjan

ol’ ihmeellisen suonut sallimus.

Hän puhui: Vaikka kodist’ ylhäisestä,

mä sentään kokenut oon kovan onnen

ja erämaasta etsin turvaa nyt.

On julma tuho käynyt yli maani,

sen hävittänyt: saivat surman veljet,

ah nuoruutensa loistoss’ ihanat.

Ei heidän ruumiitansa suotu mulle,

jott’ oisin voinut saattaa heidät hautaan –

nyt viha, raakuus aikaa hallitsee.

On olo epävarmaa, niinkuin liekki

on soihdun tuulessa. Mun jättänyt

on puolisoni ajan melskeisiin.

Ei voimaa, suuruutt’ ollut sydämessään,

yks halu hällä vain on: joku vetää

muu nauravainen nainen povelleen.

Nyt hänen silmiänsä kiehtoo sulo

jo toisien. Oi että kuulis kerran

hän huokausta naisen hyljätyn!

Oon piikani ma lähettänyt kauas

mun korujeni timantteja myymään,

mut ruokomajaani mä itse jään.

On maja kehno. Korjata ma koen

sen seinäin hataruutta köynnöksillä,

on ilma kylmä, vaatteet ohuet.

Tuo piiat kukkasia – viekää pois ne.

Ei kukist’ ole. Merkiks’ surustani

te luokaa mulle oksa sypressin.

Jo ilta saa. Ma tahdon suojapaikan

tuolt’ alta suurten bamburuokoin löytää

yön leposijaks’ kylmän, aution.

(Kokoelmasta »Silmästä silmään.»)

Lähde: Lausuntaohjelmistoa. 1929. Toimittanut Helinä Svensson-Timari. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.