Vaihtelevatko ideaalit?
| Vaihtelevatko ideaalit? Helsingistä. Kirjoittanut Agathon Meurman |
”Eilispäivän mielivietteet ovat huomispäivän totuudet”, niin on eräs terävä ajattelija lausunut. Sillä tahtoo hän muka todistetuksi, ettei ole mitään pysyväistä totta ihmiskunnassa, että käsitys oikeasta vaihtelee aikojen kanssa. Tavallansa on tässä väitteessä kyllä perääkin. Alhaisimmilla ja ulkonaisilla aloilla vaihtelevat kyllä kaikenlaiset totuudet. Pidettiin aikoinaan totena, että maapallo seisoi ja aurinko kierteli sen ympäri. Eilen ihailtiin Darwinin ihmeellisiä mielivietteitä, tänään ruvetaan niitä epäilemään ja huomenna on joku uusi nero uusilla hypoteeseja kumonnut koko korttihuoneen. Solvausta! Darwinin oppi pysyy ijankaikkisesti totena. Tietysti! Mutta kylläpä noita tieteen iankaikkisia totuuksia on haudattu sen verran, että tuskinpa nykyhetken ijankaikkiseen totuuteen sillä alalla monikaan luottanee.
Mutta jos tahdomme käsittää mitä totuus ylevämmässä merkityksessä on, niin täytyy meidän myöntää, että sittenkin on olemassa ijankaikkisesti pysyvä totuus. Tämä epäilemättä kehittyy ”kirkkaudesta niin kirkkauteen”. ”Usko, toivo ja rakkaus ne pysyvät, vaikka profetiat lakkaavat ja kielet vaikenevat, ja tieto katoo”, sanoo pyhä raamattumme. Eikä niiden sisällyskään vaihtele muuta kuin muodollisesti kirkastuessaan. Niiden ominaisuudet eivät suinkaan aina ole olleet yhtä selviä, kuin niitä ilmilausutaan 1 Cor. 13 luvussa, mutta samaa ne itse periaatteessa kaikkina aikoina ja kaikissa kansoissa tavottelevat. ”Koska minä olin lapsi, niin puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja ajattelin kuin lapsi; mutta sitte kuin tulin mieheksi, niin hyljäsin lapselliset.” Lapsessa on kuitenkin miehen alku ja juuri. Mies ei ole olennollisesti muuta kuin lapsi, mutta kehittynyt lapsi. Samoin ijankaikkiset totuudetkin. Ne kasvavat, ne varttuvat, ne kehittyvät ja kirkastuvat, mutta olennollisesti ne pysyvät juureltaan samanlaisina, samasta elävästä lähteestä virranneina, milloin matkallaan käyden sumeammiksi, milloin selvemmiksi.
Mikä on ideaali? Se on ijankaikkisten totuuksien perikuva, seisova maailmata ylempänä ja maailmassa ijankaikkisesti jääpä täydellisesti toteutumatta. Se on ihmisten luovuttamaton tarve etsiä sovintoa elämän ristiriitaisuuksissa, se on niiden aavistus lopullisesta Jumalan valtakunnan toteutumisesta, se on se, joka antaa yksityiselle voimaa kestää, kärsiä, aavistaen kerrankin totuudelle ja oikealle tulevata voittoa.
Maallinen elämä, katsottuna semmoisenaan, on lakkaamatonta taistelua, sortoa, vääryyttä, selittämättömiä ristiriitaisuuksia täynnänsä. Villikansat, kuten pakanatkin ja kristityt, etsivät näille selitystä ideaalissa, se on: korkeimman totuuden olemisessa. Sitä todistaa pakanain seidan palvelus, olennollisesti sama kuin kristityn rukoileminen hengessä ja totuudessa. Molemmat tunnustavat ja alistuvat ylimaailmallisen sovittavan vallan alle.
Kuinkahan siis voisivat ideaalit vaihdella? Mitä se merkitsee, kun valitamme ettemme ymmärrä jonkun ajan ideaaleja? Joko me silloin käsitämme ideaaleja liian alhaisesti, taikka on meillä surkea ilmiö edessämme: aikakausi, joka on menettänyt ja tuhlannut kaikki ideaalinsa.
Tämmöisiä sumeita aikakausia on kyllä ihmiskunnan historiassa. Niissäkin on yhä sama luonne. Ne asettavat ideaalinsa maallisen piirin sisäpuolelle. Näyttäisihän siltä, että ideaali silloin olisi saavutettavissa. Mutta utukuvana pakenee se yhä loitommalle. Kun koetetaan toteuttaa ideaalin ”vapauden, veljellisyyden ja tasa-arvoisuuden” nimellä, tulee pian ilmi, kuinka kurjasti petytään. Meidän rautainen aikakautemme on todellakin surkea kuva mihin näillä hämärillä käsitteillä olemme päässeet: aikakauteen jolloin mahtavat enemmin kuin koskaan raudalla ylivoimallaan musertavat heikompiansa.
Kaikki aikakautemme aavistamaton edistys kaikilla aloilla ei ole voinut luoda sitä tyytyväisyyttä ja iloa ihmisissä, jota kyllä löydämme kurjinakin aikoina. Syy on siinä, että ihmiset ovat menettäneet ideaalinsa, tahi asettaneet ne liian alhaalle. Ilman korkeimpia ideaalin eivät voi yksityiset eikä kansat elää.
”Riittäneekö sinulta pieni laina minulle?” kysyy täydellisesti rappiolle joutunut lahjakas Brendel Rosmerilta Ibsenin ”Rosmersholmassa”. ”Anna sitte minulle lainaksi yksi ideaali tahi pari, pari kulunutta ideaalia; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt minä olen köyhä, poikaseni, typityhjä.”
Niin typityhjä on se, joka menettää ylimaailmallisen ideaalin. Kokekoon hän vaan, kuten Rosmer, luoda kaikki ihmiset ”iloisiksi aatelismiehiksi”; itsemurha on sittenkin hänen kuten Rosmerinkin lopullinen vararikon julistus. Ja loppulausunto on oleva saman Brendelin: ”Nyt menen kotipuoleen. Olen alkanut kaivata sitä suurta olemattomuutta. Kun viimeiksi olin täällä, silloin seisoin edessäsi äveriäänä miehenä ja taputin povitaskuani. Mutta kun juhlallisesti asetuin tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että olinkin konkurssitilassa. Viisikolmatta vuotta olen kirjoittamattomia teoksiani säilyttänyt, kuten saituri istuu raha-arkkunsa kannella. Eilen kun kimmahutin kannen auki, niin siellä ei ollut mitään. Ajan hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauennut tyhjiin.”
Selvä kuvaus aikakaudesta, joka on menettänyt ideaalin käsityksen, olkootpa sen teokset ”kirjoittamattomat”, kuten Brendelin, tahi täyttäkööt pitkät hyllyt.
”Koko komeus tyhjään rauennut.”
Lähde: Uusi Suometar 24.12.1891.