Vaeltaja (Sarkia)

Vaeltaja Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Tie liki virran poukamaa.

Rannalta horsmat punertaa.

Kuutamo hopeainen.

Polulla matkalainen.

Etäällä väikkyvä määränpää

himmeni. Kulkija levähtää.

Harteilta raukenevilta

poltteen kirvoitti ilta.

Jäsenet lepää. Kasvoihin

jäänyt on ilme tuskaisin:

Päivän koitteessa matkaa

kulkija halaa jatkaa.

– – –

– Rauha kanssasi, matkamies!

Mikä on määränä pitkän ties?

Vuotatko opastajaa?

Etsitkö yöksi majaa?

– Tarvitse, veli, en kumpaakaan!

Retkeni määräkö? Korkeimpaan!

Maan ja taivaan rajaa

haen – mua kaipaus ajaa!

Siellä on koinpalon vyö,

siellä on tähdet ja yö,

komeetat säteilevät.

syksy ja kevät...

Siellä on temppeli pilvien

rannalla meren sinisen...

Siellä on vuoksi ja luode

ja auringon kultainen vuode...

– Vaikene, järjetön, sairas mies!

Turhat on askeles, tyhjät ties!

Mieletön ikäväs kauas

hylkää ja laske sauvas!

Vertasi kuinka jos kaipaus syö,

retkesi kesken sun nielee yö.

Aarre, min uskot saavas,

tuulta on. Vuotavat haavas...

– Siellä on laaksossa kuutamon

pylväiköt unten kalmiston...

Siellä on kaikki päivät,

jotka jälkeeni jäivät...

– Vaikene! Enää et lähteä saa!

Noudatat houretta pakenevaa.

Nukkuos äärelle ruismaan

ruohoon ja luhtakuismaan!

– Siellä on elämän salaisuus

otsallaan unen ihanuus...

Siellä on portaat taivaan,

lohdutus etsijän vaivaan...

Kaiken sen kerran unessa näin.

Näkyni vangiks silloin jäin.

Maan ja taivaan rajaa

haen – mua kaipaus ajaa...

Kohta on, veljeni, aamuyö.

Lähtöni hetki jälleen lyö...

Kulkija katsahti itään,

enää ei virkkanut mitään.

Siell’ oli rusko jo punainen.

Kulkija astui askelen,

viivähti polulla hetken,

alkoi maahansa retken.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.