Vaeltaja (Mäkinen)

Vaeltaja. Kirjoittanut Antti Mäkinen

Hän louhuista vuort’ ylös astuiksen –

Moni on kivi teräsyrjäinen,

Tai kasv’ okavartinen piilostaan

Puri jalkaa astujan urhokkaan.

Vaan hän hi’en otsalta pyyhältäin:

»Ylös vuoren päälle kun ennättäin,

Saan katsoa mait’ yli laajimpain

Kautt’ ilmain, näkyjen loistelevain.»

Niin astuvi hän, väliin seisahtain,

Maailmoja allansa tarkastain,

Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen

Hän pykälän leikkavi muistokseen.

Yhä astuu näin – väliin seisahtain –

Hän pyrkien vuort’ ylös ponnistain:

Ja nousten näkyala laajentuu,

Ja pykälät sauvassa taajentuu.

Mont’ on ikikaunista näytelmää

Näin ihaillut laajalti – selvempää

Mit’ ylemmäks ehtivi, matk’ ei vaan

Näyt’ ankara kuluvan laisinkaan.

Hän viel’ yhä nousee – seisahtaa,

Ja uuden sauv’ yhä pykälän saa:

Laajeten näkyala kirkastuu,

Vaan vuor’ yhtä jyrkkänä kohouu.

Niin noussut hän on – niin nousevi ain,

Yhä matkansa päätä hän tarkoittain,

Mutt’ ain yhtä kaukana maalistaan

Hän on, kuin matkaans’ alkaissaan.

Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.