Vaeltaja (Goethe)

Vaeltaja.

Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe
Suom. Aarni Kouta.


Vaeltaja:
Sua Herra siunatkoon, oi nuori nainen,
ja poikaa, mi lepää
imien sinua rinnoillasi
Suo mun liki kallioseinää
jalavan sinisiimeessä täällä
pois taakkani heittää,
ja luonasi levähtää!
Nainen:
Mikä tehtävä saa
sinut helteessä päivän
tien pölyssä tänne taivaltamaan?
Tavaroitako tuot sa
maaseudulle kaupungista?
Hymyätkö, mies outo,
mun tiedustelullein?
Vaeltaja:
Tavaroita tuo kaupungist’ en.
Nyt viilenee ilta.
Minut kaivolle neuvo,
min vettä sa nautit,
nuor’ armas nainen!
Nainen:
Ylös kalliopolkua astu!
Käy eteenpäin! Viidakkojen läpi johtaa
ylös tie majalle,
mi on asumuksein,
siellä on kaivo,
min vettä ma nautin.
Vaeltaja:
Näen viidoissa näissä
inehmon käden ohjaavan jäljet!
Kiveä kivehen, rikas luonto,
sa lahjoittavainen, et liittänyt täällä!
Nainen:
Ylemmäks yhä vain.
Vaeltaja:
Pilareita sammaleen peitoss’!
Sinut tunnen, muotohon muovaava henki!
Kivehen olet leimasi lyönyt!
Nainen:
Mies outo, käy eelleen!
Vaeltaja:
Ma kirjoja kivessä tallaan.
Saa selkoa niist’ en.
Kuluneet ovat askelten alla
sanat, kaiverretut syvähän,
jotk’ kuuluttaneet sukukunnille
ois mestarin hartahan hengen.
Nainen:
Mies outo, kiintyykö noihin
kivihin sinun silmäs?
Monen monta sellaista makaa
mun majani ympärillä.
Vaeltaja:
Ylhäälläkö tuolla?
Nainen:
Heti, kun vasemmalle
sekahan käyt pensaiden noiden:
kas täällä.
Vaeltaja:
Sulotarten henget, ja muusat!
Nainen:
Tämä on asuntoin.
Vaeltaja:
Oi, rauniot temppelin vanhan!
Nainen:
Tiepuolessa täällä
hete pulppuaa, joka
suo vettänsä mulle.
Vaeltaja:
Elät, henkäilet hehkuen vielä
yli hautasikin,
ah, Henki! On sortunut ylles
oma mestarityösi,
sa kuolematon!
Nainen:
Sa hetkinen vartoo,
ma maljan sun juodakses noudan.
Vaeltaja:
Muratti kiertää näitä
jumalaisia, hentoja muotoja.
Miten tomusta maan
kohoat,
ah pylväspari!
Ja tuoss’, sisarpylväs yksinäinen,
miten sammal synkkä peittää
sun kiirettäs korkeaa, pyhää.
Sa murheella muiden lailla
majesteettisesti katsot
sisaruksia rauenneita
nyt sirpaleiks’, raunioiksi,
alas jalkojen juureen.
Maan multa ne peittää
pois piilohon pensaiden varjon,
yli niiden heinä tuuhea häilyy!
Niin halpako, luonto, on sulle
työ mestarin mestarillinen?
Pyhäkkös jaotatko niin kylmästi
maan tasalle sekä kylvät
sen ylle vain ohdakkeita?
Nainen:
Miten syvästi nukkuvi poika!
Mies outo, mielitkö maata
sa majassa? Vaiko ennen
ulos luonnon helmaan jäät sa?
Ota poika, on viileä ilta,
sill’aikaa vettä ma noudan.
Nuku, armahin, nuku!
Vaeltaja:
Unes on ihana!
Kuin terveydessä taivaallisessa
sa kylvet – hengität rauhaisasti!
Sa, syntynyt suojassa pirstaleiden
pyhän menneisyyden,
sua varjostakoon sen henki!
Kenen yllä vain se lepää,
joka hetki on hälle
jumalainen nautinto.
Sisässäs elon siemenet verso
sa säihkyvän kevään
ihanin koru, loista
ja veljiäs johda!
Jos verho kukkiva kuihtuu,
povestas kohotkoon
täys heelmä,
mi päivän paahteessa kypsyy!
Nainen:
Ah, siunaus Herran! – Hän vieläkö nukkuu?
Veden raikkahan lisäks
pala leipää vain tarjota on.
Vaeltaja:
Sua kiitän.
Miten kauniisti kaikki täällä
vihannoi sekä kukkii!
Nainen:
Kotihin pian pellolta
mieheni saapuu.
Jää luoksemme, mies,
syö kanssamme iltainen eine!
Vaeltaja:
Te asutte täällä?
Nainen:
Majan kivistä laati
mun taattoni näiden
muurien suojaan.
Me asumme täällä.
Minut kyntömiehelle naitti,
ja henkensä luonamme heitti. –
Lepäsitkö jo, armain?
Miten hilpee hän on, – ja leikkiä mielii!
Sa veitikka pieni!
Vaeltaja:
Ikiversova luonto!
Elon riemusta saa kukin osan,
joka lapselles perinnöksi
majan annat sa äidillisesti.
Ylös temppelin räystäälle pääsky
pesän laatii tietämättään
pyhän paikan minkä hän tahraa.
Kotelon mato talveksi kehrää
siron, kultaisen lehvän suojaan.
Ja, ihmislapsi,
sa laadit
majan keskelle menneisyyden
pyhän raunioita.
Surutonna haudoilla elät! –
Jää hyvästi, onnekas vaimo!
Nainen:
Sa jäädä et tahdo?
Vaeltaja:
Niin teitä kuin poikaa
kaitkohon taivas!
Nainen:
Ties onnekas olkoon!
Vaeltaja:
Mihin johtaa polku
yli vuorien tuonne?
Nainen:
Pois Cumaan.
Vaeltaja:
Miten pitkält’ on sinne?
Nainen:
Peninkulmaa kolme.
Vaeltaja:
Hyvästi jää! –
Minun matkaani ohjaa, luonto!
Ja muukalaisaskeliani,
jotk’ käy yli hautojen pyhäin
pyhän menneisyyden!
Majan luo minut ohjaa,
mi suojass’ on pohjoiselta,
jota poppelit varjostavat
sydänpäivän paahdetta vastaan!
Jos ehtoolla jälleen
kotihin majallein
ma palaan,
jota illan viimeinen rusko kultaa;
minun kohdata tällainen nainen suo,
käsivarsilla poikaani kantain!


Lähde: Maailman lyriikkaa: runosuomennoksia. 1922. Aarni Kouta. Otava, Helsinki.