Vaari
| Vaari. (Suomennos Ranskan kielestä.) Kirjoittanut Guy de Maupassant |
Syys-aurinko loisti talon kartanolle pyörtänöllä olevain korkeitten lehmusten välitse. Nurmi, missä lehmät kävivät laitumella oli kostea ja maa sateesta lionnut; siitä kun kävi poikki niin kurisi jalan alla, ja omenapuista, jotka olivat hedelmiä täynnä, putoeli omenoita tumman-viheriäiselle ruoholle.
Neljä hiehoa oli pantu liekään yhteen riviin, söivät siinä ja mylvivät toisinaan taloon päin; oli kirjava joukko siipikarjaa tunkiolla navetan edustalla, kanat raappivat, kaakattivat ja juoksivat edestakaisin ja molemmat kukot kiekuivat vähän päästä ja haeskelivat toukkia kanoilleen, joita ne kutsuivat luokseen kimeällä kotkottamisella.
Veräjä aukeni ja mies astui kartanolle. Hän oli neljänkymmenen seudussa, mutta näytti kuudenkymmenen ikäiseltä – ryppyinen, koukkuselkä, käveli pitkillä, kömpelöillä askelilla oljilla täytetyissä puukengissä. Hänen käsivartensa olivat liian pitkät ja roikkuivat pitkin ruumista. Keltainen vahtikoira oli sidottu suureen päärynäpuuhun tyhjän tynnyrin viereen, joka oli koiran koppina, ja kun mies lähestyi taloa, rupesi koira häntäänsä liehuttamaan ja ilosta haukkumaan. Mies ärjäsi:
»Mene nukkumaan, Vahti!»
Koira vaikeni.
Talonpoikaisvaimo tuli ulos huoneesta. Hänen pystyluinen, leveä vartalonsa, kuvautui villaisen ruumiinmukaisen röijyn alta. Hän oli puettuna harmaasen hameesen, joka oli aivan liian lyhyt, sinisiin sukkiin ja oljilla täytettyihin puukenkiin. Valkoinen huivi peitti muutamaa päälakeen ikäänkuin kiinnitahrittua hiustukkoa ja hänen ruskettuneet, laihat ja hampaattomat kasvot osoittivat tylsyyttä ja elottomuutta, kuten toisinaan näkee talonpoikaisissa.
Mies kysyi:
»Kuinka on hänen laitansa?»
Vaimo vastasi:
»Kirkkoherra tuumaa, että loppu siitä tulee, ei hän elä aamuun.»
He astuivat sisään huoneesen.
He menivät kyökin kautta matalaan ja pimeään kamariin, johon niukka valo tunki sisään pienestä akkunasta, jonka edessä oli resuinen verho. Paksut, mustat ja savustuneet kattopalkit kannattivat ohutta vinninlattiaa, jota pitkin rottaparvet laukkasivat aamusta iltaan.
Kamarin epätasainen ja kostea savilattia näytti hyvin tahmealta; perältä huonetta loisti jotakin valkoista; se oli vuode. Säännöllinen ja käheä ääni, raskas koriseva hengitys kuului pimeästä nurkasta, missä vuode oli, jolla vanha ukko, vaimon isä, teki loppuaan.
Mies ja vaimo astuivat perälle ja tarkastivat kuolevaa veltoilla, nöyrillä silmäyksillä.
Vävy sanoi:
»Loppu siitä tulee, ei hän elä aamuun.»
Eukko vastasi:
»Tuolla lailla se on korissut puolesta päivästä asti».
Ja muuta he eivät sanoneetkaan. Ukko makasi siinä silmät ummessa, kasvot tuhkaharmaina; ne olivat niin laihtuneet, että olivat kuin puusta. Puoli avoimen suun kautta tunkeutui läähättävä ja raskas hengitys, ja karkea lakana hänen rinnallansa nousi ja laski joka hengenvedosta.
Vävy sanoi pitkän vaitiolon jälkeen :
»Me emme voi mitään tehdä, sen kun annamme hänen vain kuolla. Muuten se on hyvin kiusallista herneitten takia – ne ovat jo niin tuleentuneet, että pitää ne huomenna nyhtää.»
Hänen vaimonsa näytti tulevan levottomaksi tuota ajatellessaan. Hän aprikoi vähän aikaa ja sanoi sitten:
»Sehän kuolee, eikä sitä kumminkaan saa hautaan ennenkuin lauvantaina; koko huomispäivänhän voit olla hernemaalla.»
Talonpoika mietti ja sanoi:
»Niin mutta huomenna pitää kutsua hautajaisvieraat, ja menee viisi kuusi tuntia käydä täältä Tervolaan ja Peräjoelle ja kutsua kaikki ihmiset.»
Vaimo punnitsi asiaa kaksi kolme minuuttia ja sanoi sitte:
»Pääset kolmella tunnilla, voit sinä alottaa jo tänä iltana ja ottaa koko Tervolan seudun. Saatathan sanoa, että hän on kuollut, eipähän se elä kumminkaan huomisaamuun.
Mies seisoi hetken vähän neuvottomana ja punnitsi tämän keksinnön seurauksia ja etuja. Lopulla selitti hän:
»Niin, saatanhan minä mennä.»
Hän oli jo menossa, mutta palasi ja sanoi vähän arasti:
»Sinulla kun ei ole muutakaan hommaa, niin ravista omenoita huonoimmista puista, ja sitte voit tehdä neljä tusinaa omenapiiraita peijaisväen syödä. Lämmitä uuni risuilla, joita on vajassa. Ne ovat kuivia.»
Hän meni kyökkiin, aukaisi kaapin, otti sieltä suuren kaakun, leikkasi siitä varovaisesti pytkyn, poimi muruset, jotka olivat pudonneet pöydälle ja heitti ne suuhunsa, ettei menisi mitään hukkaan. Sitte otti hän puukonkärjellä voita punaisen pytyn pohjasta, levitti sen leivälleen ja rupesi lyömään hitaasti, niinkuin hän kaikkia muutakin teki.
Hän kävi poikki kartanon, käski koiran, joka oli ruvennut haukkumaan, pitää suunsa kiinni, meni tielle, joka kulki suuren laskuojan kuvetta, ja suuntasi kulkunsa Tervolaan päin.
Kun vaimo jäi yksin, kävi hän työhön käsiksi. Hän otti peitteen jauhopurtilosta ja teki piirais-taikinan. Hän alusti sitä kauvan, vanutti ja käsillään puristeli sitä. Sitte laittoi hän siitä suuren, kellertävän pyöreän möhkäleen ja jätti sen pöydänkulmalle.
Nyt hän meni omenoita noutamaan, ja ettei vioittaisi puuta seipäällä, kapusi hän puuhun. Hän valikoi tarkkaan kypsimmät omenat ja pani ne esiliinaansa.
Joku huusi tieltä:
»Puputin emäntä!»
Hän kääntyi katsomaan. Se oli muuan naapuri, Pekka Paavolainen, kylänvouti, joka oli menossa pellolleen ja istui tadekuorman laidalla koivet roikkumassa. Vaimo kääntyi ja vastasi:
»Mikäs on asia, Pekka?»
»Mitenkä vanha vaari jaksaa?»
»Se kuolee tuossa paikassa. Lauvantaina on hautiaiset, kello seitsemän – niin nähkääs, meillä on niin kiire herneitten kanssa.»
Naapuri vastasi:
»Vai niin. Onneksenne vaan. Voikaa hyvin!»
»Kiitos, samaa vain», vastasi hän kohteliaisuuteen ja jatkoi omenain keräystä.
Sisään mennessään aikoi hän käydä isäänsä katsomaan, jonka hän jo toivoi kuolleen. Mutta jo ovessa kuuli hän ukon käheän korisemisen, ja koska hän arveli, että on tarpeeton ajanhukka mennä lähempää katsomaan, alkoi hän valmistaa omenapiirakkana.
Hän ympäröi omenat, yhden kerrallaan, ohuella taikinakerroksella ja pani ne riviin pöydälle. Tehtyään neljäkymmentä kahdeksan piirakaista, tuumasi hän, että on piiras laittaa illallinen ja pani padan tulelle, sillä hänen oli pälkähtänyt päähän, ettei tänä iltana tarvitsekaan uunia lämmittää, koko huomispäivän hän voi käyttää valmistuksiin.
Mies tuli koliin viiden ajoissa. Hän oli tuskin päässyt kynnyksen yli, kun jo kysyi:
»Joko se kuoli?»
Eukko vastasi:
»Ei vielä, se korisee kuin ennenkin.»
He menivät sisään katsomaan vaaria. Hän oli ihan saman näköinen, kuin äskenkin. Hän hengitti säännöllisesti, kuin rataskone eikä hengitys ollut kiivastunut eikä harventunut; ääni oli vain vähän erilainen henkeä sisäänvedettäissä ja ulospuhaltaissa.
Vävy tarkasteli häntä ja sanoi:
»Hän sammuu ihan huomaamatta niinkuin kynttilä.»
He menivät kyökkiin ja kävivät ruoalle sanaakaan sanomatta. Söivät rokkansa ja kumpikin voileivän, ja kun lautaset olivat pestyt, menivät taas kuolevan huoneesen.
Eukko, jolla oli pieni käryävä lamppu kädessä, vei sen edestakaisin isänsä kasvojen edessä. Jos ei ukko olisi hengittänyt, olisi vissiin luullut, että se oli kuollut.
Isännän ja emännän vuode oli toisessa päässä huonetta. He kävivät ääneti levolle, sammuttivat lampun, ummistivat silmänsä ja kohta säesti ukon alituista korisemista, kaksi erilaista kuorsausta, toinen järeä-ääninen, toinen hyvin kimeä.
Rotat juosta vilistivät vinnin-lattiaa pitkin.
Mies heräsi päivän-koitteessa. Appivaari eli vielä. Hän ravisti eukkonsa hereille, levoton kun oli ukon itsepäisyydestä.
»Kuulehan vain, Kaisa, hän ei aio kuolla. Mitä luulet, että meidän pitää tehdä?»
Hän tiesi, että eukko osasi antaa hyviä neuvoja.
»Ei hän vissiinkään elä iltaan. Ei se ole sen pahempaa. Kylän vouti kyllä myöntyy, että ukon saa huomenna haudata – saivathan ne samaten haudata Toistalon ukonkin, joka mennä vuonna kuoli leikkuun aikana.»
Niin mieskin tuumasi ja läksi pellolle.
Eukko paistoi omenapiirakkaat ja toimitti sitten ulkotyöt.
Puolenpäivän seudussa ei vaari vielä ollut kuollut. Kasakkamiehet tulivat parvittain hernemaalta ukkoa katsomaan, joka niin kauvan vitkaili kuolemisellaan. Jokainen sanoi pari sanaa, ja meni sitte takaisin hernemaalle.
Kun he tulivat kotiin kello kuusi, hengitti vanhus vielä. Vävy oikein pelästyi.
»Mikä nyt neuvoksi, Kaisa?»
Ei eukko tiennyt, mikä tässä auttoi. He menivät kylänvoudille ja tämä lupasi antaa haudata ukko toisena päivänä. Tohtori, jonka luona sitte kävivät, otti myöskin pannakseen aikaisemman päivämäärän kuoleman-atestiin, tehdäkseen Puputille pienen palveluksen. Mies ja vaimo rauhoittuivat ja palasivat kotiinsa.
Panivat maata ja nukahtivat niinkuin edellisenäkin lilana ja säestivät kuorsauksillaan, ukon yhä heikompaa korisemista.
Kun he heräsivät, eli hän vielä.
Silloin kauhistuivat he. He seisoivat vaarin pään-alusen vieressä ja tuijottivat epäluuloisilla katseilla häneen, niinkuin tahtoisi hän tehdä heille ilkeän kepposen, pettää heitä, kiusoitella heitä tahallaan, ja olivat etenkin vihaisia häneen sen ajan tähden, jonka suotta hänen tähtensä hukkasivat.
Vävy kysyi:
»Mitä nyt tehdään?»
Eukko ei tiennyt mitään, vastasi:
»Kiusallista se vaan on!»
Ei ennättänyt enään peruuttaa sanaa hautiasvieraille, joiden piti tulla määrättynä aikana.
Päättivät ottaa vastaan vieraat ja selittää niille asia.
Kymmenen minuuttia ennen seitsemää tulivat ensimmäiset. Naiset mustiin puettuina, pitkä huntu päässä ja surullisen näköisinä. Miehet, verkavaatteissa, eivät pitäneet asiaa niin juhlallisena, ja kävelivät kaksittain ja juttelivat hommistaan.
Puputti ja hänen emäntänsä ottivat vieraat vastaan surullisen näköisinä, ja kun tervehtivät ensimmäistä joukkoa, rupesivat molemmat samalla kertaa itkemään. Selittivät koko jutun, olivat hämillään, käskivät painaa puuta, hätäilivät ja pyysivät anteeksi, koittivat selittää, eitä ken hyvänsä olisi tehnyt samoin; suu kävi heillä yhtämittaa ja olivat äkkiä tulleet niin suulaiksi, ettei muut saaneet ollenkaan sananvuoroa.
He menivät jokaisen luo:
»En minä koskaan olisi voinut luulla sitä; se on ihan merkillistä, että hän on sietänyt niin kauvan!»
Vieraat olivat hämillään ja vähän tyytymättömiä, kun olivat toivoneet saavansa olla läsnä niin juhlallisessa tilaisuudessa, ja siinä toivossa nyt pettyivät; he eivät tietäneet, mitä tekisivät ja seisoivat taikka istuivat liikkumattomina, minne olivat asetetut. Toiset olivat pois menossa. Mutta Puputti pidätti heitä:
«No älkäähän kuivin suin lähtekö. Meillä on tehtynä omenapiirakkaita ja ne meidän pitänee syödä.»
Kasvot kirkastuivat. Alettiin puhua puoli-ääneen. Kartano tuli vähitellen täyteen väkeä; ensinnä tulleet kertoivat uutisen viimeiseksi tulleille. Kuiskattiin siinä, ja omenapiirakkaat tekivät kaikki tyytyväisiksi.
Naiset menivät katsomaan kuolevaa. He pysähtyivät vuoteen ääreen, mutisivat rukouksen ja menivät sitte ulos. Miehet, jotka eivät olleet niin utelijaita, silmäilivät vaan sisään akkunasta, joka oli avaistu.
Emäntä jutteli kuolemankamppauksesta.
»Tuommoisena se on ollut kaksi päivää, ei parempi, ei pahempi. Eikö siinä ole samallainen ääni, kuin vanhassa, pumpussa?»
Kun kaikki olivat nähneet kuolevaa, ruvettiin syömään, mutta kun kaikki eivät mahtuneet kyökkiin, nostettiin pöytä kartanolle. Neljä tusinaa ruskeankellertävää omenapiirakasta oli pantuna kahteen suureen kulhoon, ja vetivät kaikkien silmät puoleensa. Jokainen ojensi kätensä ja otti yhden; pelkäsivät ettei riittäisi kaikille, mutta jäikin neljä yli.
Puputti sanoi suu täynnä:
»Jos vaari näkisi meidät, niin se suuttuisi. Se piti hyvin paljon tämmöisestä!»
Paksu, leikkisä isäntä vastasi:
»Nyt hän ei enään syö, jokaisella on vuoronsa.»
Muutkin vieraat olivat samaa mieltä. Nyt oli heidän vuoronsa syödä omenapiirakkana.
Emäntää suututti nämät turhat menot, mutta yhtäkaikki meni hän tavantakaa kellarista noutamaan olutta. Monia haarikallista oli jo tuotu ja tyhjennetty. Naurettiin, puhuttiin ääneen ja ruvettiin huutamaan, niinkuin tavallisissa pidoissa.
Vanha akka, joka oli jäänyt kuolevan luo uteliaisuudesta nähdäkseen oikein silmiin kuolemaa, joka kohta hänetkin korjaa, näkyi nyt äkkiä akkunassa ja huusi kimakasti:
»Se on kuollut! Se on kuollut!»
Kaikki vaikenivat. Naiset nousivat ja menivät katsomaan.
Hän oli tosiaankin kuollut. Hän oli herjennyt korisemasta. Miehet katsoivat toisiinsa, loivat alas silmänsä ja olivat hämillään. Eivät olleet vielä nielleet omenapiirakkaansa. Vaari oli valinnut hyvin sopimattoman hetken.
Puputtilaiset eivät itkeneet enää. Se oli ohi, he olivat levolliset. He sanoivat:
»Minä tiesin kyllä, ettei se kauvan saattanut kestää. Jos se vaan olisi viitsinyt kuolla yöllä, niin meiltä olisi tämäkin vaiva säästynyt.»
Mutta nyt hän kaikissa tapauksissa oli kuollut. Maanantaina piti ukko haudata, ja vielä kerran piti omenapiirakkaita syödä juhlallisen tapauksen johdosta.
Vieraat menivät tiehensä hiljaa jutellen tyytyväisinä, että olivat saaneet olla muassa tässä lystissä ja vielä saaneet suuhunsakin.
Ja kun isäntä ja emäntä jäivät yksin, sanoi eukko surkealla äänellä:
»Nyt minun taas täytyy leipoa neljä tusinaa piirakkaita. Herra Jumala, ettei hän saattanut päättää päivänsä viime yönä.»
Mutta mies vastasi nöyränä:
»No, se tapahtuu yhden kerran, eikä sitte koskaan enään.
(Loppu).