Vaaralla: Luku 4
| Luku 3 | Luku 4 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 5 |
Nousevan auringon punertava valo levisi vasta rakennusten katoille kun Viion leski jo työlleen kyhäysi. Hän nousi nyt tavallistaan varemmin saadakseen hyvissä ajoin päätökseen loppuvan kankaansa ja päästäkseen sitten vielä tämän päivän nimelle uutta kehimään.
Mielensä tyydykkeeksi ja voimaisa virkeydeksi silmäsi hän kangaspuihin istuessaan, mitä vielä oli tekemättä ja mitä jo tehtyä. Hienoina suikaleina enää vannehtivat loimet pölkkyä, jonka hamppuvaate paistoi kuin kerjäläisen iho repaleisten vaatteiden alta. Tuskin oli siinä puolikymmentä kyynärää enää. Mutta lukkari oli kiertynyt paksuun vaatekääryyn, vähän vailla sataviisikymmentä kyynärää kaunista nelivartista oli siinä.
Siinä oli ankaran työn ja monien vaivain tulos. Mutta kestetyt vaivat eivät enää tuntuneet, näkyi yksistään niitten hedelmä. Uutta kangasta ajatellessaan, minkä vaivain takana se on, tuntui kuitenkin kuin tuo sataviisikymmenkyynäräinen vaatepakka olisi ihmeen luoma. Sentähden antautui hän sydämen halulla kiittämään Jumalaa, joka oli häntä auttanut huojentaen hänen työtään. Ja samalla hartaudella rukoili hän, että Jumala antaisi hänelle terveyttä ja voimia yhäkin niinkuin tähänkin asti. Ja ajatuksissaan siinä kääntyi hän tietämättään katsomaan nukkuvaa lastaan.
Tuossa se raukka lepäsi, nukkui rauhallisesti, hohtavin kasvoin, kädet posken alla, puhtaana ja viattomana ja kauniina kuin enkeli.
Jos hän olisi rumakaan... Tai kun hän kuolisi... Taivas hänet perisi, sillä tuollaisten on taivaan valtakunta... Jumalan luo lentäisi, sielunsa kohoaisi pyhyyden ja kirkkauden asuntoon...
»Vaan jos sinä Jumala olet viisaudessasi määrännyt hänelle elämän päiviä, niin auta häntä aina oikealle tielle», rukoili äiti hartaasti ääneensä.
Elsa heräsi. Mutta hän ei malttanutkaan vielä nousta, kun oli juuri nähnyt kaunista unta. Oli kuin hyvin sininen taivas ja kirkkaita tähtiä täynnä, keskellä niinkuin syvennys, jossa Jeesus seisoi, ympärillä enkeleitä, suurempia ja hyvin pieniä. Kaikilla oli valkoiset siivet. Isoilla enkeleillä oli valkeat vaatteetkin niinkuin kaitaiset hameet ja pitkä tukka, pienimmillä enkeleillä ei ollut vaatteita, pulleat posket ja kihara tukka. Hän halusi vielä nähdä sitä unta ja painoi siinä toivossa silmänsä umpeen ja nukkui uudelleen.
Hän nukkui pitkään. Vasta heräsi kun aurinko paistoi uunin kylkeen ja kadulta kuului lehmänkellojen kalke. Eikä herättämättä herännyt silloinkaan.
»Jo taitaa, Elsa, Heluna sinut jättää», herätteli äiti. »Emäntä kävi jo kysymässä sinua.»
Raukaisi Elsaa vielä ja mieli oli ihan unnuksissa. Ei tahtonut selvitä mitenkään.
»Heluna jättää sinut», muistutti yhä äiti. »Ja käämitkin loppuvat minulta aivan kohta. Nouse, nouse lapsi.»
Miten se Elsasta tuntui, kuin Heluna olisi häntä puskenut kylkeen, ja sentähden vastenmielistä oli lähteä sitä viemään. Samassa kun muisti, että tytöt olivat aikoneet mennä tänä päivänä hiekkatöyräälle Karjasillan taakse leikkimään, aamusta päivin jo lähteä, niin päätti hän, ettei hän nyt lähdekään viemään Helunaa, sillä piti käämejäkin tehdä äidille oikein paljon, että saisi huoletta olla vaikka iltaan asti. Vieköön nyt kerran emäntä itse Helunan.
Mutta ruvetessaan huonetta lakasemaan tuli kuitenkin mielee, että mitähän se Heluna ajattelee, kun hän ei ole sitä viemässä. Ja niin tuo mielelle paneutui, että piti lähteä kiireimmän kautta.
Navetassa oli jo parsi tyhjänä ja kytky remotti lattialla. Kärpäsiä lentää surahteli kuin olisivat Helunaa hekin hakeneet. Oli vähällä itku tulla, semmoisen ikävän paiskasi tuo tyhjyys mieleen. Hän lähti juosten karistamaan jälkeen toivoen tapaavansa vielä, ei saanut rauhaa muuten.
Kadulla kulki lehmiä häkille päin: Montinin Kultaruusu, Omena ja Torstikki, Lepistön Punikki ja etempänä tuolla meni Kujalan Onnentähkä, vaan Nikkilän Helunaa ei näkynyt. Elsa sai juosta häkille asti ja siellä vasta tapasi, kun emäntä oli palaamassa. Vaan Elsa lähti vielä etämmäksi saattamaan, kun kävi Helunaa niin sääliksi.
Heluna näytti hänestä ylpeältä, ei katsonutkaan häneen, käveli vain ja pää kekkasi. Kontinkankaan vähän tälle puolen Elsa saattoi raukan, taputteli kaulalle puhellen, että illalla hän tulee hakemaan ja säästää sille leipää, ja palasi sitten tyytyväisenä hyvässä uskossa, että Heluna jo oli leppynyt.
Mutta myöhäseen oli aika nyt mennytkin. Huone oli laastava vielä ja käämit tehtävä, ennen kuin pääsi lähtemään. Hyvästi hän kuitenkin vielä arveli kerkiävänsä muitten tyttöjen lähtöön. Sieväänhän se oli käämivasu ennenkin täytensä saanut, ei siinä ollut kuin pyöräyttää.
Ei kuitenkaan tahtonut oikein luistaa käämien teko. Vyyhti oli niin sotkuinen, että alinomaa säkeytyi. Ketterin sormin koetti hän selvitellä ja solmiella ja kiertää käämille. Koetti oikein maltilla hakea juoksevaa päätä, vaan eipä löytynyt. Joku pää näytti juoksevalta, mutta kun alkoi sitä käämille kiertää, niin pian se säkeytyi ja pirskahti poikki. Lopulta tuskastutti, oikein sanoiksi purkautumaan asti.
»Tästä ei tule kerrassaan mitään, kun ei saa kuin solmita ja solmita.»
Elsa sanoi sen niin tiukasti, että äitikin sieltä työnsä kesken katsahti ja kysäisi:
»Mitä sinä siellä äyhkit?»
»Kun on niin sekava vyyhti, ettei kai tahallaan hatuuttamallakaan pahemmaksi saisi. Ei ota juostakseen nimeksikään.»
»Onhan sitä vastusta. Minullakin tässä viime nipukassa rupesi estelemään: niidet katkeilevat alinomaa, ovat kuluiksi käyneet», puheli äiti solmiessaan uutta niittä. Vaan kun taas pääsi kutomaan, niin helskytteli semmoisella kiireellä, että harvoin. Vilahteli sukkula pujahtaessaan kädestä toiseen ja piti alinomaista surinaa juoksuttaessaan lankaa loimien väliin. Ei kerennyt Elsa tuosta tuohon, kun äiti jo rapsautti uuden käämin sukkulaansa.
»Minä otan, äiti, toisen vyyhdin koetteeksi», pyysi Elsa. »Äiti kuulkaa.»
»Hyvä lapsi, eihä se siitä somene, sen edestään löytää, minkä taakseen panee.»
Niinhän se oli. Hyvinhän sen Elsa ymmärsi, että työ oli tehtävä järjestään. Ja jo arveli hän edeltäpäin, että äiti ei anna vaihtaa, vaan kysäisi kuitenkin, kun oli niin kiire, sillä kohta kai ne tytöt menevät.
Mutta kun ei saanut, niin ei. Piti koettaa vain sen kiireemmin saada loppuun se sotkuinen vyyhti, jotta olisi päässyt käsiksi selvempään. Uskosta oikein taas koetti, vaan oli siinä koettamistakin. Vähän pitempiä päänsäikäleitä lähti nyt kuin alussa, vaan nekään eivät sen pitempiä, kuin että parahiksi kun vauhtiin pääsi, niin loppuivat. Ala uutta hakemaan ja siinä hakiessahan se aika meni. Kärsivällisyyttä se koetteli. Viimein sai käsiinsä muutaman pään, joka lähti juoksemaan ja juossut olisi ehkä pitemmältikin, vaan kun alkoi kiireesti pyörittää rukkia, niin se teki tepposensa: viskasi nuoran pyörältään ja silloin lanka poikki, että pirskahti. Elsaa suututti, kävi niin vihaksi, että teki mieli sanoa: seekatti se! Sihisi jo kielen käressä tulemassa, vaan siihen se väljähtyi kuitenkin, kun samalla muisti, että se on rumaa.
Se olisi ollut kiroilemista, sillä Elsa uskoi äidin sanan, että sanoopa minkä sanan tahansa, kun sen vihoissaa säväyttää, niin se on kiroilemista.
Oikein pahalta tuntui, kun ajatteli, että jos olis tullut sanotuksi. Jumala olis varmaankin heti tehnyt hänestä huonon ihmisen tai sorakielen. Pelotti niin kauheasti, että posket kuumaksi karahtivat.
Säikähdyksestään kun selvisi, rupesi hän miettimään, että kumma, kun Jumala ei rankaise Latun Liisaa, vaikka se myötäänsä säväyttelee, sanoo paljon rumempaakin, kuin mitä hän äsken yritti, ja muutenkin oli semmoinen rasavilli, poikain kanssa leikki ja tappeli. Vaan Jumala varmaan rankaisee sitä, kun se tulee suuremmaksi, mietti Elsa. Ja niinhän Latun emäntä itsekin oli sanonut, että Liisalle ei kunnian kukko laula, kun se on tuommoinen lintu, ja sen oli Elsa ymmärtänyt pahaa merkitsevän. Hänestä itsestäänkin oli Liisa vastenmielinen, melkein pelottava. Vaan kun hän oli äidille joskus Liisasta puhunut, niin äiti oli sanonut.
»Eihän sitä tiedä vielä mikä Liisasta tulee. Paha vaan, että hän on semmoinen, siinä hän tekee syntiä. Vaan ehkäpä hän vielä ymmärtää ja katuu. Sinun niinkuin muittenkin pitää Liisalle sanoa ja varoittaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan.»
Usein oli Elsa aikonut Liisalle sanoakin, vaan ei koskaan tullut sanotuksi. Sillä kun hän tuli Liisan seuraan ja ajatteli sanoa, niin ei rohjennut. Ja niin päätti Elsa nytkin, että kun hän nyt tapaa, niin sanoo. Hiekkatöyräällä hän tapaakin nyt heti ja siellä sanoo.
Vaan siitäpä se nyt näytti, ettei hän joudukaan toisten lähtöön, arveluttipa että tuskin pääsee ollenkaan. Siihenhän ne kerkiävät lähteä hyvästikin, kun hän selviää sotkeutuneesta vyyhdistään, ja jos muutkin vyyhdit olivat samanlaisia, sekavia.
Milloinka sitä sitten pääsee?... Huomenna ei ole ajattelemistakaan, siihen jo äidiltä kangas loppuu ja tulee uuden kehuminen. Silloin ei pääse istualtaan päkähtämään päiväkausiin.
Mieli painui vähän alakuloiseksi, kun ei päässyt muitten joukkoon, ja kadutti, ettei ainakin tullut noustuksi heti kun ensi kerran heräsi. Nyt olisi käämit jo tehty aikoja sitten. Eikä kumminkaan nähnyt enää sitä kaunista unta, toista vain, mitä lie ollut huonoa...
Mutta ylihuomenen perästä oli pyhä. Silloin pääsee. Heti kirkon-ajan jälkeen mennään hiekkatöyräälle ja ollaan koko päivä. Ja mennään vaikka Montinin kaukavainioille asti. Siellä se onkin koivikkokunnaalla vähän eritoista!
Siitä se mielipaha vähän lauhtui, ettei niin ikävältä tuntunut enää. Tyytyväisempänä selvitteli hän vyyhtiä. Hän rupesi tarkemmin kuvailemaan, mitä he tekisivät siellä kaukavainiolla, ja miten siellä olisi hauska. Vaan hän huomasi vielä hauskempaa kuin koivikkokunnaalla, hyvin hauskaa. He menisivät johonkin hyvin kauas, aivan Hiirosen suon taakse, jossa lehmät laitumella kulkivat. Hän ei ollut siellä koskaan käynyt, eikä muutkaan tytöt, vaan lehmäin kanssa menisivät. He menisivät lehmiä paimentamaan, hän ja Ojanniemen Mari Helunaa paimentamaan, muita ei tarvitseisi tullakaan. Olisi hauskempi, kun he vain kahden olisivat Marin kanssa.
Semmoinen ilon ja riemun puuska täytti rinnan, että vaikealle tuntui istua yhdessä kohti. Olisi haluttanut tuossa lattialla pyöriä ja taputtaa käsiä, vaan ei viitsinyt, kun pelkäsi, että äiti nauraa ja sanoo:
»Iso tyttö ja niin lapsellinen.»
Niinhän se äiti usein sanoi ja se hävetti Elsaa. Hän pysyi sen tähden tyynenä ja rupesi kuvailemaan minkälaista siellä olisi paimenessa. Semmoinen tasainen kenttä olisi, jossa kasvaa ruohoa, ja siellä lehmät ovat jyrsimässä. Vaan sen takana olisi kaunis metsä: korkeat puut ja tuuheat, niin ettei sinne aurinkokaan paista, ja maa puitten välissä viheriää sammalta. Mutta muutamassa kohti olisi aivan kuin maja, jossa he Ojanniemen Marin kanssa leikkisivät. Syvemmällä metsässä olisi suuri kivi, sammalpeitteinen. Siellä he istuisivat ja laulaisivat. Ja linnut tulisivat siihen ympärille eivätkä pelkäisi heitä, vaan tulisivat aivan lähelle, aivan kädelle istumaan. Mutta vähän matkan päässä olisi talo, jossa asuisi ... tai sitä taloa ei olisi, vaan etempänä olisi kuninkaan linna, semmoisessa laaksossa hyvin synkässä metsässä, ja sieltä linnasta tulisi kuninkaan poika ja näkisi heidät, kun he siinä kivellä istuisivat ja laulaisivat ja kummallakin lintu kädellä, ja se kuninkaan poika...
»No jopahan alkoi vyyhti juosta», sanoi äiti.
Tosiaankin. Vyyhti oli jo parannellut juoniaan, vaikkei Elsa sitä ollut huomannut sorruttuaan satumaailmaan. Lähti nyt lankaa. Käämi täyttyi, täyttyi toinen, harvastellen, vaan kuitenkin. Ja siinä ohetessaan kävi vyyhti yhä selvemmäksi. Pian alkoi annella minkä rukki suinkin nieli. Väliin katketa rapsahti lanka, vaan niin harvoin, ettei haitaksi asti.
Suristen pyöri rukki ja kerinlaudat räklättivät ja vyyhti kiertää sylkytteli purkaen lankaa, minkä Elsa suinkin suoltaa kerkesi. Joku sykertynyt lankatukko juoksi vyyhdin laidassa, viipsotti toista puolta ylös toista alas, vaan ei se ristiksi paneutunut. Viimein se tupsahti hyppysiin ja luiskahti käämille kiertymään niine sotkuineen. Siinä oli vähän selvittelemistä, vaan kun sen sai, niin siihen se loppuikin se vyyhti. Ja nyt elpyi Elsassa toivokin, että pääsee vieläkin toisten joukkoon, jos ei lähtöön juuri, niin pian jälkee.
Uutta vyyhtiä laitteli hän kiireellä kerinlautoihin. Selvä näytti tämä vyyhti olevankin. Heti alusta pitäen lähti juosta vönkälehtämään ihan puhtaasti.
Käämejä syntyi ja lennähteli vasuun tuon tuostakin ja taas. Niin että se kävi kuin ennenkin ja vielä vähän paremmin, sillä Elsa koetti parastaan joutuakseen. Pitkäänkö siinä meni, ennen kuin vasu oli partaitaan myöten pulleita käämejä, ei kuin siunaama hetki. Eikä olisi kauan kaakastellut, vaikka olisi pyöräyttänyt käämille viimeisetkin vyyhdit. Vaan eihän sitä toki enää malttanut mitenkään, siksi aikoja jo olivat varmaankin toiset menneet. Ja vasullisesta sitä oli ennenkin ollut äidille kutoa toviksi aikaa, saati sitten nyt, kun näytti vastustavan. Illan suuhun pitäisi nyt riittää hyvinkin. Eikä suinkaan siellä kauan oltukaan, ja jos toiset olivatkin, niin saattoihan hän lähteä ennemmin.
Ja niin lähti hän leikkiin hyvällä mielellä.
Oh, oh miten hyvälle oli tuulen käynti kuumille poskille ja hiestyneelle kaulalle. Ja niin tuntui mielestä hauskalle, että piti taputtaa käsiä ja muuan kerta pyörähtää huiskahuttaa, ennenkuin kartanolta pääsi lähtemään.
Kadulla piti sievästi kulkea. Olisivat ihmiset nauraneet, jos olisi juossut, ajatelleet, että iso tyttö ja reuhottaa. Vaan maantiellä sai juosta ja hyppiä vaikka miten. Siellä kulki vain maalaisia ja ne eivät nauraneet koskaan. Siellä sai ottaa huivinkin päästäään ja avopäinkin kulkea ja vaikka tukkakin hajallaan olla.
Elsa meni juoksuhyppyä, liehutti huivia kädessään ja hoki:
»Voi kun on lysti, voi kun on lysti, voi kun on lysti ...»
Pöly tuprahti joka askeleelta. Hän rupesi oikein taiten pölyytämään, että pilvenä kohosi hänen jäljessään. Hän levitti kätensä ja oli nyt muka pilvessä lentävä enkeli.
Nyt kun tulisi maalaisia vastaan! Luulisivatkohan nuo enkeliksi! – Jos olisi tukka hajallaan ja valkoinen puku, niin luulisivat aivan oikeaksi enkeliksi.
Elsan vei kuvailemaan, miten olisi hauskaa olla enkelinä. Pilvissä saisi lentää ja missä tahansa. Hän lentäisi aina illalla ruskopilven laidalle ja katseli pieniä lapsia. Ja Jumala aina käskisi mennä noutamaan jonkun lapsen taivaaseen tahi lähettäisi ruokaa jollekin. Hän tahtoisi Jumalalta äidillekin ruokaa ja kahvia ja nisuleipää... Olisi niin hauska...
Vaan silloinpa hän ei saisikaan äidin vieressä nukkua eikä päivälläkään olla äidin luona, kun pitäisi olla taivaassa... Ja kuka äidille tekisi käämejä.
Tuli sitten lisäksi mieleen Ojanniemen Mari, että sekin jäisi eivätkä saisi yhdessä leikkiä, eikä saisi Helunaakaan viedä laitumelle ja noutaa.
Kun koko hänen maailmansa kuvautui jääneenä, niin tuntui Elsasta, ettei olisikaan lysti olla enkelinä...
... Jos kuninkaan poika veisi hänet hyvin kauas, semmoiseen kauniiseen linnaan, niin he kävisivät sitten hakemassa äidin sinne ja heillä olisi niin hauska siellä, että. Sillä kuninkaan pojalla olisi rahaa ja he ostaisivat Helunan. Nikkilä ja Nikkilän emäntä kävisivät vieraina ... tai nekin muuttaisivat sinne. Ojanniemen Mari kävisi siellä aina leikkimässä. Mari noudettaisiin sinne ja taas kotiinsa vietäisiin komealla hevosella, paljon komeammalla kuin Åströmin se komea hevonen... Olisi niin lysti...
Jos nyt tulisi kuninkaan poika, ajaisi maantietä ja ottaisi hänet...