Vaaralla: Luku 2
| Luku 1 | Luku 2 Vaaralla Kirjoittanut Teuvo Pakkala |
Luku 3 |
Poliisien kynkässä astui Tolpan Anna, tukka oli hajallaan harteilla ja kevyt puku hulmehti tuulen leyhytellessä.
Väkijoukko, mikä oli kertynyt Tolpan Annan asunnon luo, oli jo hajaantunut, muutamia eukkoja, joitten into vielä hehkui, seisoi kadulla ryhmässä puhelemassa.
»Ne veivät sen putkaan.»
»Putkaanpa tietenkin.»
»Varmaankin sakotetaan.»
»Ei pääse Anna enää sakolla, vaan reissu sille tulee. Se on juuri ollut varoituksella.»
»No onhan noita sitten edes yksi vähempi.»
»Ei ne vähene noin yksittäin.»
»No ei, sillä niitä on täällä Vaaralla kuin harmaita kissoja ja uusia tulee aina. Eihän se tuo Lammin Kaisakaan ole kuin aivan äskeisiä?»
»Keväällä pääsi lastenkodista.»
Niin siinä tuumiteltiin, kunnas katsottava oli häipynyt näkyvistä.
Lapsijoukko oli hajaantunut ja kerennyt toimiin ja leikkeihinsä. Muutamia suurempia poikia kulki, onkivavat kädessä ja lahkeet valmiiksi käärittyinä, rantaan päin. Ne kertoivat toisilleen hyvin toimessaan – ei niinkuin tavallisesti hyvistä lierapaikoista ja onkivesistä – vaan Tolpan Annasta, miten se oli riehunut ja kiljunut ja kiroillut ja repinyt vaatteitaan. Sama puheenaihe oli niilläkin pojilla, jotka kadulla puujaloilla astua toikkaroivat tai kirppaa löivät. Muutamat tytöt leikkivät »Tolpan Annaa» ja olivat hyvin huvitettuja, kunnes vanhemmat ihmiset kielsivät sanoen, että se on suuri synti. Ja tytöistäkin jotkut sitten rupesivat selvittelemään, että siitä tulee huonoksi ihmiseksi, kun matkii huonoja ihmisiä, vaan toiset väittivät, ettei tule, arvellen että kaikkia muita saa matkia, vaan ei vanhoja eikä vaivaisia. »Tolpan Annan» leikki sillä kertaa jäi kuitenkin, vaan muuta leikkiessä puhuttiin Tolpan Annasta. Se oli ollut niin hauskaa, kun se hyppi ja ajoi poikia ja Latun Liisaa, kun ne sitä hameesta nykivät.
Viion leski ja Nikkilän emäntä olivat omalta portiltaan katselleet meteliä Mustosen kartanolla ja surkeilleet sitä elämää. Surkeata se oli heistä, vaikka se ei ollut outoa, sillä semmoista näki täällä Vaaralla hyvin usein.
Latun emäntäkin yhtyi heihin palatessaan metelipaikalta.
»Se oli aika sota», sanoi Nikkilän emäntä.
»Sanokaa te. Kun nuo akankuvatukset – en sano paremmin – rupeavat riitelemään tuommoisen ihmisen kanssa, joka on tuossa tilassa. Rupeavat humalaista haukkumaan ja jotkun viisaat Jumalan sanalla häntä ruoskimaan ja tuomitsemaan helvettiin. Mitä se ymmärsi tuossa tilassa, siitä kimpautui vain ja yltyi. Minä sanoin niille että heittäkää hyvät ihmiset pois kielenne pieksäminen ja antakaa sen jäädä rauhaan. Minä komensin pojan viikarit pois, jotka sitä nykivät, ja niistä päästyään se olisikin rauhoittunut ja mennyt kömmiinsä, vaan eläpäs että akat olisivat malttaneet jättää. Ei vaikka enkeli olisi kehoittanut. Sillä tavallahan siitä aina meteli nousee. Nytkään alkujaan se ei ollut sen kummempaa, kuin että Anna oli alkanut muka lasten kanssa väkisille. Lapset sitä nyhtivät ja töykkivät, niin että se oli kumoon lentänyt usein. Se oli siihen asti leikkiä ja olisi asettunut, kun olisi joku lapset komentanut pois. Mutta saapuipa eukkoja leikkiin ja silloin se muuttui toiseksi.»
»En tiedä, vaan surkeata meteliä oli», huokasi Viion leski.
»Niinhän se oli. Enkä minä häneen olisi sekaantunut, vaan menin katsomaan, että jos meidän Liisa siellä, niinkuin olikin mokoma, poikaviikarien kanssa. Kyllä kai minulla on huoli ja murhe sen tytön takia», sanoi Latun emäntä valittaen. »Kyllä olette te Viioska onnellinen, kun teillä on niin siivo tytär.»
»Joo, kyllä se on kuin enkeli, se Elsa», sanoi Nikkilän emäntä.
»Vaan kyllä Liisakin vielä mieltyy», vakuutti hän samassa Latun emännälle.
»Huolta niistä on lapsista», lausui Viion leski vakavana.
»Huolta hyvinkin. Hyvin ovat mieltä masentavia tuommoiset näyt kuin nytkin tämä, kun tuommoinen nuori ihminen, kuin tuo Annakin, on tuolla jälellä», sanoi Latun emäntä.
»Niin, mikä lie poloisen saattanut tuolle tielle? Hyvähän ihminen se hänen äitinsä oli, minkä minä häntä tunsin», tuumi Nikkilän emäntä.
»Varsin paraita luonnoltaan ja käytökseltään, vaan isänsä oli huitukkaluontoinen, parasta sorttia, se oli herrassukua», selitti Latun emäntä.
»Ei se sukuun kuulu», väitti Viion leski. »Useinhan näkee että huonoilla vanhemmilla on hyviä lapsia ja hyvillä vanhemmilla huonoja. Vaan se on Jumalan kädessä.»
»Niin, niinhän se on», myönsi Nikkilän emäntä.
»Ettäkö Jumala itse tekisi muutamista tuollaisia ihmisiä?» kysyä tokaisi Latun emäntä. »Sitä minä en ota uskoakseni, että hän tällä tavoin syöksisi muutamat inhoittavimpaan häpeään ja suurimpaan turmioon.»
»Niin niin, että ei suinkaan hän syöksisi...» tuumi Nikkilän emäntä taas toisakseen.
»Ei niin, vaan Jumala sallii niin tapahtua rangaistukseksi heille itselleen ja varoitukseksi muille», selitti tarkemmin Viion leski.
»Niin tosiaankin, sallii tapahtua rangaistukseksi...»
Joo, no se on totta että Jumalan sallimatta ei voi mitään tapahtua, ei yhtä hiuskarvaa päästä pudota, vaan ei suinkaa Jumala laita tapahtumaan niin esimerkiksi, että jostakin tulisi huono ihminen. Jos hän rangaistukseksi niin tekisi, niin rankaiseisi hän silloin tätä liian ankarasti muihin verraten. En minä usko, että Tolpan Annakaan on tehnyt suurempaa syntiä kuin muutkaan ansaitakseen näin suurta rangaistusta.»
»Niin, siivo tyttöhän se oli...»
»Ihminen katsoo ainoastaan muotoa, vaan Jumala tutkii sydämen. Rangaistukseksi tämän on Jumala Annalle antanut, ja varmaan hän on sen sitten ansainnut, rikkonut niin Jumalaa vastaan ja kauas pois poikennut hänestä, unohtanut ehkä kokonaan, voinut ehkä kerrassaan hylätä ja pilkannut. Me emme tiedä, vaan syyttä ei ole Jumala pannut tätä raskasta rangaistusta hänelle», puolusti Viion leski ja Nikkilän emäntä arveli:
»Tottapa on syytä ollut ...»
»Mutta ajatelkaapas Annan äitiä», Latun emäntä lausui, »mitä tuskaa hän tuntee nähdessään lapsensa tuolla jäljellä. Kun syrjäisenkin sydän vihloo kuin puukolla, mitä sitten äidin sydän tuntee!»
»Niin todellakin, se on tuskaa minkä se tuntee...»
»Ehkä Jumala on tämänkin antanut kuritukseksi Annan äidille. Kreetakin oli ylpeäluontoinen, rakasti tätä maailmaa, luotti tämän ajallisen elämän onneen ja elämän ilossa ehkä unohti Jumalan.»
»Niin, maailman turhuudessa...»
»Kuulkaa Viioska – kovi sorratte Kreetaa, ankarasti tuomitsette. Kyllähän Kreetakin maailman turhuutta rakasti nuorempana ja oli mahtava hyvistä päivistään niinkuin moni muu syntinen ihminen, vaan onko muut siitä saaneet kärsiä niin kuin Kreeta. Miehensä tappoi viina, joka oli ryöstänyt sitä ennen kaiken kodin rauhan, onnen ja siunauksen. Ja nyt Kreeta, varakkaasta kodista ja hyville päiville tottunut, saa tuolla köyhyydessä venyä, häkinvartijan virassa leipäpalan saadakseen. Eikö ollut siinä tarpeeksi nöyryytystä ja kuritusta, vaan vielä piti nähdä lapsensa ihmisten hylkynä ja kruunun kuritettavana. Hyvä Jumala!» lausui Latun emäntä purskahtaen itkuun.
»Kovasti on häntä kuritettu», lausui Nikkilän emäntäkin surullisena.
»Tottapa hän on siinä määrässä rikkonut Jumalan mielen, että ansaitsi niin paljon kuritusta», vakuutteli yhä Viion leski.
»Niin vihastuttanut Jumalan päällensä ...»
»Paljon hän on tietysti rikkonut», myönsi Latun emäntä ja vyöliinaansa pyyhittyään kyyneleet silmistään jatkoi: »äärettömästi tietysti joka päivä, joka hetki, vaan onko hän rikkonut suuremmassa määrässä kuin muut, kun Jumala häntä niin rankaisee. Kyllähän sitten minultakin Jumala olisi saattanut kaikki viedä, mieheni, poikani, tyttäreni, taloni, tavarani, jos hän ansioni mukaan olisi tehnyt. Minkätähden Jumala muutamia rankaisee niin kovasti, hävittää heiltä kaiken maallisen onnen, kun toiset, jotka yhtä surutonta elämää viettävät, saavat nauttia täydellistä onnea täällä ajassa.»
»Vissiin kai parantaakseen ne, joita hän rankaisee, ja tehdäksensä heidät osallisiksi iankaikkiseen autuuteen ja toiset jättääkseen pimeyteen», ymmärsi Nikkilän emäntä sen asian ja sanoi sillä aikaa kun Viion leski sanaton oli.
»Ei, ei sitä niin saa käsittää», sanoi Viion leski. »Jumala tahtoo tehdä kaikki osallisiksi autuuteen, vaan hän kurittaa, taivuttaa itsekutakin eri tavalla. Hänellä on niin monta vitsaa kuin on lastakin. Kaikkia hän kutsuu luokseen rakkautensa helmaan, yhtä yhdellä tavalla, toista toisella.»
»Niin, kukapa sen oikein käsittänee», lausui Latun emäntä.
Äänettöminä seisoivat he kaikki hetkisen, Latun emäntä ja Viion leski tuijottaen mietteissään yhteen kohti ja vakavan näköinen oli Nikkilän emäntäkin ja etsi mihin silmänsä kiinnittäisi.
»Niin se on tässä maailmassa», huokasi vihdoin Latun emäntä, ja siihen Viion leski vastasi: »Niin se on.» Ja sillä puhein erosivat he.
Kangaspuihin ruvettuaan jäi Viioon leski mietteisiinsä. Kyyneleitä tunkeutui silmiin, vieri poskia pitkin ja tippui kankaalle, kun hän lynkäpäisillään toista kättä vasten istui ja katseli ulos, tuijotti vanhaa tuttua, aina yhdelle päin viittaavaa ruostunutta viiriä Nikkilän navetan katolla.
Tuska oikein hänen sydäntään pakotti, ahdistava ja huimaiseva tunne.
»Kreeta raukka, mikä tuska hänen rintaansa todellakin mahtaa polttaa!»
Hän koetti ruveta kutomaan. Kiihkeästi löi hän, aivan kuin olisi pelännyt, että kude karkaa loimien välistä, jos ei sitä kiinni jouduta ja lujaa lyö. Ja ajateltavakseen tavoitti hän muita asioita päästäkseen niistä, mitkä mieleen tunkeilivat. Vaan hänen kävi kuin noitten lasten usein käy hippasilla: toinen pakenee hipan edestä syösten milloin kiertämään tikapuita, milloin kaivoa ja milloin mitäkin esinettä, kiertää aikansa ja kiertää yht’äkkiä kopiksi hippaan.
»Miksi niin paljon onnettomuutta täällä maailmassa ja kurjuutta, kun voisi olla onnea? Miksi niin paljon murhetta, kun voisi olla iloa? Saattoi kuvailla onnea ja iloa maailman täyteen, niin helposti kuvailla. Työteko, lapsen synnyttäminen kivuilla ja kuolema, ne joilla Jumala rankaisi ihmistä, eivät tekisi tätä elämää onnettomaksi ja kurjaksi. Kaikkine niineen voisi tämä kaunis maailma olla vielä paratiisi, jossa kaikki ihmiset eläisivät onnellista elämää ja kuolisivat elääkseen vielä onnellisempaa. Minkä tähden ei niin ollut?»
Hän pysäytti työnsä, katseensa kääntyi ulos kartanolle ja tarttui siihen viiriin.
»Synnin seurauksia ovat kaikki tuskat, murheet, vaivat ja vastoinkäymiset täällä maailmassa», supisi hän. Mutta se riitelevä ajatus heti siihen toi: »Vaan miksi sittenkin muutamilla on osanaan murhe, tuskat ja kärsimykset, toisilla ylönpalttinen onni?»
Hän epäili nyt kerrassaan sitä selitystä, jonka hän niin varmalla vakuutuksella oli lausunut Latun emännälle.
»Toisilla on yltäkyllin sitä, mitä toisilta kerrassaan puuttu. Ja syntisiä ihmisiä ollaan kaikki. – Tuolla on Lampisen perhe: Vaimolla on hyvä puoliso, lapset, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat. On talo ja hyvä toimeentulo. Kreetan lapsuudentoveri. Kreetalta on kaikki mennyt, ei ole muuta kuin musta, kolkko elämä vain jäljellä. Jumalako näin jakaa? Ei kenelläkään maallisella isällä ole sydäntä jakaa leipää lapsijoukossaan niin, että toiset saisivat yli tarpeensa, muutamat pahimpaan nälkäänsä ja jotkut eivät ollenkaan. Sulaa vääryyttä hän tekisi, jos niin voisi tehdäkin...
Jumalalta se on kuitenkin kaikki. Jumala tarkoittaa kaikkien ihmisten parasta ja kurittaa yhtä yhdellä tavalla, toista toisella, sen mukaan kuin kukin tarvitsee. Kreetaa hän vitsoo tuolla tavoin. Ja tottapa hän on niin ankaraa kuritusta ansainnut.»
Hän pisti uuden käämin sukkulaan ja alkoi kutoa, että helske kävi, ja kertasi vielä mielessään, mitä viimeksi päätti, ikäänkuin lujemmin vakuuttaakseen, että niin se oli. Mutta tämä päätös oli tullut vielä väkinäisesti. Riitelevä ajatus pyrki yhä esiin.
»Minkä vuoksi Jumala vitsoi alhaisempaa kansaa ankarammin kuin ylhäisöä? Otsansa hiessä saavat he työtä tehdä ja puutetta kärsiä ja tyttärensä syöstään häpeän polulle. Alhaisten ihmisten tyttäriähän ne olivat kaikki nuo, jotka olivat sillä kurjuuden polulla kuin Annakin. Parempain ihmisten lapsista ei tule huonoja ihmisiä, sitä ei ole kuultu...
Mutta jos se luonnossakin olisi, niin mistä se luonto semmoinen olisi alhaisemmalla kansalla paremmin kuin ylhäisellä? Ja olihan semmoisia tapauksia, että samain vanhempain lapsista on tullut muista oikeita ihmisiä, vaan yksi joutunut langenneitten tielle. Mistä sille se luonto? Tai miten siihen vaikutti sama kasvatus eri lailla kuin toisiin, muutamat kun sanovat kasvatuksessa olevan koko asian? Mikä sitten olisi oikea kasvatus? Karin Helliä kasvatettiin pienestä pitäen ankaruudella. Koetettiin kaikki hänen mielihalunsa kuolettaa. Hänelle ei laitettu nukkeakaan, niinkuin muilla tytöillä oli, se kun oli muka turhuutta. Tyttö kun kanteli ja piispitti laudankalikkaa nukkenaan, niin otettiin sekin pois ja toruttiin. Helli on vasta rippikoulun käynyt, mutta semmoinen maailman lintu ja jo pahassa huudossakin. Höllä kasvatus on paha sekin. Jos lapsen mielitekoja noudatetaan, niin kasvattaa hänen turmeltunutta luontoaan...
Minne mennä? Kaikkialla oli umpi edessä!»
Aina uudelleen ja uudelleen kerratessaan ja pyöritellessään näitä kysymyksiä tuli hän samaan umpiperään. Mutta aina hän sillä tavoin pääsi lähemmäksi sitä, missä oli äsken niin varmasti seisonut, ja siihen hän vihdoin pääsi pysähtymään:
»Jumalassa on kunkin ihmisen onnen ohjat, hänen käsissään koko maailman meno.»
Ja mielensä vähitellen rauhoittui ja elämä alkoi tuntua turvalliselta ajatellessaan, että tuo kaikkivaltias kuningas antaa armonsa niille, jotka häntä rakastavat ja häneen luottavat, ja että hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja koettaa heitä luokseen saattaa, tehdä osallisiksi onneen ja autuuteen.
Hän oli varma siitä, että Annan äiti ja Annakin tulevat ymmärtämään Jumalan kurituksen ja kääntyvät häneltä armoa pyytämään, löytävät lohdutuksensa uskossa Jumalaan ja siten saavat täällä ajassa lievitystä kurjaan kohtaloonsa ja tulevassa elämässä täyden onnen. Hän rukoili sitä ajatuksissaan. Ja saman hartaan ja hiljaisen rukouksen lähetti hän kaikkien ihmisten puolesta, että he tulisivat Jumalan tuntemiseen.
Ja niin ryhtyi hän työhönsä levollisella mielellä ja iloisella tunnolla siitä, että taaskin oli pelastunut epäuskon pauloista.
Elsa tuli kotia kuteitten nounnista ja kertoi kauhistuksissaan että poliisit olivat kuljettaneet Tolpan Annaa. Hän ymmärsi, että sen vuoksi sitä poliisit veivät, kun se oli huono ihminen, sillä poliisit olivat vieneet muitakin huonoja ihmisiä, joiksi hän käsitti semmoisia naisia, jotka kiroilivat ja olivat päissään, tai joista oli kuullut sanottavan, että ne Ovat huonoja ihmisiä.
»Minne ne vievät niitä huonoja ihmisiä?»
»Vankilaan.»
»Viedäänkö ne kaikki?»
»Viedään.»
Elsa jäi miettimään siirryttyään niin lähelle äitiä käämin tekoon kuin suinkin.
Usein hän pelkäsi, että jos Jumala tekee huonon ihmisen, ja sen käsityksen hän oli saanut, että jos ei rukoile Jumalaa, tai jos sanoo jotakin rumaa, tai tekee pahaa, niin silloin Jumala tekee huonoksi ihmiseksi. Iltasilla, kun oli pimeä, silloin hän sitä pelkäsi ja rukoili hartaasti. Muulloin ei niinkään muistanut ja jos muistikin, niin silloin ei kuitenkaan kovin pelottanut ja silloin ajatteli hän sitäkin, että kun rovasti on hänen kumminsa, niin ei Jumala tee hänestä huonoa ihmistä, sillä Pietilän Fiina, joka oli jo aikaihminen ja jota kaikki kiittivät oli hyvä ihminen ja rovasti oli sen kummi. Tämmöisissä tapauksissa kuin nytkin ei auttanut semmoinen ajatus yksikseen.
»Tulevatko kaikki huonoiksi ihmisiksi, jotka eivät rukoile?» kysyi hän äidiltä.
»Jumala voi rangaista monella tavalla.»
»Tekee sorakieliseksi.»
»Vaikka niinkin.»
»Rankaiseeko Jumala niitä mitenkään, jotka rukoilevat?»
»Ei.»
»Jos kaikki rukoilisivat, niin ei olisi yhtään huonoa ihmistä, eikä sorakieltä?»
»Sorakieliä ovat jotkut luonnostaan. Vaan huonoja ihmisiä ei olisi yhtään, jos rukoilisivat kaikki Jumalalta voimaa elämään hänen käskyinsä mukaan.»
»Miksikään sitten eivät kaikki rukoile?»
»Kun ovat unohuttaneet Jumalan.»
Elsalle tuli tunnon hätä. Hänkin oli joskus unohuttanut rukoilemisen kerrassaan. Ei hän ollut varma siitä, jäikö eilenkin illalla. Niin tuntui paremmin kuin olisi jäänyt. Häntä pelotti kauheasti, että jos hän on jo huono ihminen tai sorakieli, tai muuten rangaistu, taikka että pian tulee.
Hän tiesi kyllä, että Jumala antaa anteeksi jos kuin suuren synnin, niin hän oli kuullut sanottavan, ja ainahan hän rukoillessaan iltasella maatapannessaan rukoilikin anteeksi Jumalalta, mitä oli tietensä pahaa tehnyt ja mitä oli tietämättään. Vaan hänellä oli nyt semmoinen pelko, että piti vielä vakuudeksi kysyä äidiltä, että antaako Jumala sitä anteeksi, jos joskus on unohuttanut rukoilemisen.
»Kyllä Jumala antaa, jos katuvaisena hartaalla sydämellä sitä anoo ja totisesti lupaa häntä rakastaa ylitse kaikkea.»
Elsa ei ollut oikein selvillä vielä. Rakastaa ylitse kaikkea, se oli niin tuttu lause hänelle, sillä hän oli lukenut sen monta kertaa katekismostaan. Vaan hän ei ollut sitä koskaan ajatelleeksi tullut. Nyt se pystyi mieleen, vaan hän ei sitä ymmärtänyt, ei sitä »rakastaa» eikä myöskään »ylitse kaikkea».
»Niinkuin äitikin on sinulle mieluisempi kuin muut ihmiset, niin Jumalan tulee olla sinulle mieluisempi kuin äiti ja kaikki muu maailmassa. Jumalaa tulee ajatella enin, enempi kuin mitään muuta», koetti äiti selittää.
Tuntui Elsasta pahalle olo, pelotti aivan kuin olisi huonoja ihmisiä ollut porstuassa. Kun hän oli käämejä saanut vähän tehdyksi, meni hän toimettomana olemaan niin lähelle äitiä, että esteeksi usein oli. Ja kuuma oli hänellä niin, että herneiksi hiki huuleen ja nenän varteen kohosi, eikä hänellä haluttanut mitään tehdä, jos äiti jotakin käski hänet siitä tiellä olemasta muualle saadakseen.
Hän odotti iltaa päästäkseen maata ja rukoilemaan ja sitä odotellessaan hylkäsi hän mieluisetkin toimet, joista muuten ei ennen koskaan luopunut. Ei hän olisi nyt lähtenyt Nikkilän Helunaakaan häkiltä hakemaan, ja vielä pelotti että jos porstuassa on huonoja ihmisiä ja ulkona, siellä häkilläkin. Vaan kun emäntä tuli häntä kumppanikseen hakemaan niin sen suojassa uskalsi lähteä.
Ulkona leikki lapsia niinkuin aina ennenkin ja kaikki muukin oli entisellään. Mielensä ei ollut niin arka, kun hän kotiin tuli. Mutta kun hän oli Helunalle vähän ruohoja nyhtänyt ja äidille muutamia käämejä aamuksi valmiiksi pyöräyttänyt, teki hän vuoteen ja laittautui maata. Kiireesti vetäytyi hän peitteen alle ja pani kätensä ristiin. Tällä tavoin hän teki, kun hän tahtoi hartaasti rukoilla: aina kun äiti oli kipeä ja joskus kun ei ollut leipää.
Hän rukoili Jumalalta anteeksi, kun oli unohtanut eilen illalla ja joskus muulloinkin rukoilemisen, ja anoi hartaasti, ettei Jumala tekisi hänestä huonoa ihmistä eikä sorakieltä.
Vaan häntä pelotti kuitenkin, pelotti kauheasti. Vasta kun äiti maata tuli siihen viereen ja Elsa kätensä äidin kaulaan kiersi, poistui pelko. Varmuudeksi supisi hän muutamia r:llä alkavia sanoja koetteeksi sorahtaisiko kieli, ja kun ei siltä tuntunut, että olisi sorahtanut pääsi aivan levolliseksi.
Hän oli hyvillään ja tunsi Jumalaa kohtaan samaa mieltymyksen tunnetta kuin välistä jotakin poikaa kohtaan, jonka hän on pelännyt lyövän tai hänet maahan töykkäävän, vaan joka hyvin siivosti menikin ohitse.
»Rakasta ylitse kaikkea», supisi hän pitkät ajat itsekseen, ja ajatteli äidin selitystä. Hän käsitti että piti Jumalaa ajatella taivaassa. Ja sentähden rupesi hänen kuvailemaan, minkä näköinen Jumala oli istuessaan siellä, ylhäällä taivaassa enkelein keskellä ja Jeesus oikealla kädellä, kuunteli rukouksia ja katseli kuka ei rukoile, ja lähetteli enkeleitä asioilleen tänne maan päälle.
Hän kääntyi katselemaan että jos sattuisi näkemään enkelin laskeutuva kartanolle pihlajaan tai lentelevän taivaalla.
Ruskotti vielä vähän uunin kylkeen kadunpuolisesta ikkunasta. Tuntui hyvin hauskalle. Skailettikello naksutti niin mukavasti, aivan kuin olisi jotakin laulanut tai hokenut. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin jonkun linnun liverryksiä pihlajassa kartanoikkunan luona.
Se on tullut vissiin hänelle laulamaan, ajatteli Elsa lintua. Jos ei hänellä olisi äitiä ja hän menisi metsään ja panisi nukkumaan siellä jonkun puun alle, niin tulisivatkohan linnut siihen puuhun laulamaan? Tulisivat kai ne, niinkuin sille köyhälle tytölle, onhan hänkin ollut tottelevainen äidille. Ja sitten aamulla kun hän heräisi, niin olisi enkeleitä puussa ja ne nakkelisivat omenia ja antaisivat hänellekin. Ja sitten hän lähtisi kävelemään ja löytäisi talon, johon hän pääsisi paimeneksi. Ja siellä hän sitten menisi hyvin kauas, vielä kauemmaksi kuin se köyhä tytär. Ja siellä olisi toinen kuninkaan pojan linna...
Ja sinne kuninkaan pojan linnaan meni Elsa, lammin yli joutsenen selässä, ja tuli kuninkaan pojan morsiameksi, ja siellä oli niin kaunista, ettei missään ollut niin kaunista, ja siellä oli kesyjä lintuja ja...
Silmäluomet painuivat kiinni, ja onnellinen kuninkaan pojan morsian vaipui herttaiseen uneen.
Mutta äiti valvoi vielä, rauhattomat ajatukset karkoittivat unen.
Jos hän kuolisi Elsan tuolla iällä ollessa... Elsa raukalla on silloin sama kohtalo edessä kuin muillakin, monella sadalla köyhällä, orvolla lapsella: huutolaisen kamalat päivät.
Tämä oli leskestä niin varma asia, ettei siitä päässyt yli eikä ympäri. Tähän asti hän kuitenkin oli tätä ajatellessaan lopuksi turvautunut siihen toivoon – mistä hän sen oli saanut, sitä hän ei tiennyt itsekään – että Elsa pääsisi lastenkotiin, jos orvoksi jäisi. Sekään ei ollut täysin tyydyttävä, sillä lastenkodissakaan ei ollut äitiä, vaikka kuinkakin hyvä olisi johtaja ollut. Vaan parempihan toki olisi lastenkodissa kuin tuolla maailman jaloissa. Mutta nyt Lammin Kaisa oli senkin ajatuksen turmellut, todistanut sen puheen, että lastenkodista tulee paljon tuollaisia.
Kun Jumala antaisi hänelle terveyden päiviä niin kauan kuin Elsa on kykenemätön toimeentuloansa hankkimaan, ajatteli hän taas, vaan aivan kuin varkain. Hän oli kerran näin rukoillut hartaasti Jumalalta, vaan sitten huomannut, että se rukous oli väärä ja syntinen. Sillä parempihan turva Elsalle oli Jumalassa kuin hänessä, heikossa ihmisolennossa. Ja hän sentähden koetti karkoittaa tuota ajatustakin aina, vaan se tuli kuitenkin uudelleen, oli jokapäiväinen vieras – taikka oikeammin sanoen: se ajatus oli hänen mielensä varsinainen asukas.
»Voihan Elsa sittenkin, jos minä eläisin vaikka kuin vanhaksi, joutua turmeluksen tielle», ajatteli hän pyyhkäistäkseen pois tuota toista ajatusta. »Vaan jos hän Jumalassa pysyy, niin ei horjahda.»
Ja hän lähetti hartaan rukouksen Jumalalle.
»Opeta häntä sinua tuntemaan, neuvo häntä, tue, pidä hänen sydämensä puhtaana. Sinun on valta, voima ja kunnia!»