V. Döbelnin ruusu
| v. Döbelnin ruusu Kirjoittanut Jalmari Finne |
v. Döbelnin ruusu.
Kirjoittanut Jalmari Finne.
Döbeln tulee viikon päästä tänne! lausui A:n kartanon herra rouvalleen. Hän kirjoitti ennen Ruotsiin lähtöään haluavansa käydä meitä tapaamassa. Meidän täytyy ottaa hänet vastaan suurella kunnialla!
— Sepä vasta hauskaa! huudahti kartanon rouva. No, kun v. Döbeln tulee meille, niin kyllä hän saa nähdä tulevansa ystävien luo.
Sota oli loppunut, joukot hajaantuneet rauhanteon jälkeen ja sotapäälliköt palasivat Ruotsiin.
Kartanon herra oli ollut hyvä ystävä v. Döbelnin kanssa, olihan Döbeln ollut heidän tyttärensä Annan kummikin.
13-vuotias Anna istui äitinsä luona, kun isä toi tuon uutisen. Hän aivan punastui ilosta. Kotona oli aina puhuttu v. Döbelnistä, hänen urhoollisuudestaan, jaloudestaan, hienosta käytöksestään, ja Anna oli oikein ahmimalla kuunnellut kaikkea. Hänen mielestään oli v. Döbeln paljoa lähempänä häntä kuin isää ja äitiä. Olihan Döbeln hänen kumminsa. Hän oli luonut itselleen kuvan tuosta miehestä, jolla aina oli musta side otsalla, jota sotilaat jumaloivat, joka oli jaloin, paras kaikista, ja joka oli juuri hänen, Annan, kummi.
Talossa pantiin perinpohjainen siivous toimeen suuren vieraan kunniaksi, kevättuuli sai avoimista ovista puhaltaa sisään, mattoja tomuutettiin, hopeoita kiilloitettiin. Koko talossa kävi sellainen touhu, että vanha kanamummo, Maija-Kaisa, siunaili ja ihmetteli. Hänen muistinsa oli jo hyvin huono, eikä Döbelnin nimi pysynyt siellä yhtä vähän kuin vesi seulassa, mutta varmuuden vuoksi hän hoki:
— Voi hyvänen aika, keisari ja kuningas tulee!
Keisari ja kuningas olivat korkeinta mitä Maija-Kaisa tiesi, ja kun hän pani ne yhteen, niin eiköhän se jo riittänyt nimeksi niin suurelle herralle.
Ja hän puheli kanoilleen tästä vieraasta ja selitti heille, sillä kukaan muu ei häntä viitsinyt kuunnella. Kun kukon ääni sattui olemaan käheä, niin Maija-Kaisa oli aivan onneton, jollei se nyt kirkastuisikaan siksi, kunnes suuri vieras tulee.
Heti ensimäisenä päivänä kuuli Anna isän ja äidin keskustelevan, minkä pienen lahjan kumpikin heistä antaisi Döbelnille. Isällä oli Döbelnin isän hopeinen nuuskarasia ja äidillä hänen äitinsä jalokivisormus. Ne aikoivat he antaa suurelle sankarille muistoksi hänen Suomesta lähtiessään.
— Mitä sinä keksit kummillesi? kysyi isä Annalta.
— Pitääkö minunkin, sanoi Anna hätääntyneenä.
— Sinun, jos kenenkään, lausui äiti hymyillen.
— Mutta mitä? kysyi Anna.
— Kas, sen sinä saat itse keksiä, sanoi isä nauraen.
-- Itse keksiä! Niinkuin olisi niin helppoa keksiä lahjaa sellaiselle suurelle herralle, ajatteli Anna.
Hän rukoili äitiä sanomaan jotain, rukoili ja pyysi, mutta äiti käski Annaa itse miettimään.
Anna kulki pitkin huoneita ja mietti ja tuumi. Hän istui salissa suurien muotokuvien alla ja ajatteli siksi kunnes päätä oikein pakoitti. Ja kun hän oli miettinyt, mitä tuollaiselle suurelle herralle voisi antaa, niin ei hän löytänyt muuta kuin sukat, ja niitäkään ei enää ennättäisi millään tavoin kutoa. Isälleen Anna oli laittanut joululahjaksi yömyssyn, mutta eihän sekään sopinut sotasankarille.
Hän meni kyökin puolelle ja kyseli Stiinalta, keittäjättäreltä, neuvoa.
— En minä tiedä, mitä röökinän passaa tehdä, sanoi Stiina, minä laitan hänelle kauniin kakun.
Ja Stiina riensi Maija-Kaisan luo ja tilasi häneltä tuoksi tulopäiväksi kolmekymmentä munaa.
— Ja tuoreita niiden pitää olla, sanoi hän varmasti kanamummolle.
— Hyvänen aika, eihän ne kanat muni paljon näin varhain keväällä, voivotteli Maija-Kaisa aivan onnettomana.
— Niiden täytyy, sanoi Stiina lähtiessään.
— Jos minä koettaisin puhua kanoille järkeä, sanoi Maija-Kaisa ja huuteli koko kanalauman koolle.
Anna oli seurannut Stiinaa kanakopille ja päätti neuvottomuudessaan turvautua Maija-Kaisaan.
— Maija-Kaisa, sanoi hän, onko teille kukaan ollut oikein rakas?
— Herrajestas, mitä tuo lapsi kysyy! Mistä se Anna semmoista on päähänsä saanut?
— Vastatkaa nyt, jatkoi Anna. Onko?
— Minulleko? Oli kyllä, silloin kun minä olin nuori, mutta siitä on jo niin pitkä aika.
— Odottiko Maija-Kaisa häntä koskaan kotiin?
— Totta kai, hänhän oli tyyrmanni ja oli aina merellä.
— Ja mitä Maija-Kaisa antoi hänelle, kun hän tuli kotiin?
— Mitäkö? Ei sellaista sanota lapsille!
— Sanokaa nyt. Voi, hyvä Maija-Kaisa, sanokaa nyt.
— No, pusun hän sai.
— Vai sen, sanoi Anna punastuen. Eikö muuta?
— Kun hän viimeisen kerran tuli kotiin, ennenkuin hän sitten hukkui, niin olinhan minä kasvattanut häntä varten —
— Mitä? Mitä?
— Ruusun.
— Oikean ruusunko? kysyi Anna.
— Niin, ja kun hän tuli, niin olin minä pannut sen hänen pöydälleen. Se oli niin kaunis, siinä oli kaksi kukkaa ja yksi nuppu.
Sellaisen Annakin arveli mielestään voivansa ahtaa Döbelnille. Ruusun. Se sopisi. Tuntui oikein suloiselta, kun asia oli selvinnyt.
Mutta voi onnettomuutta! Samassa muisti Anna, että hiiret olivat talvella pureskelleet kellarissa kaikki ruusut, parissa oli nyt lehtiä, mutta ei nupun alkuakaan näkynyt. Jollei nyt jotain ihmettä tapahtunut, niin täytyi hänen kai sittenkin antaa Döbelnille yömyssy tai kutoa sukat, vaikka saisi yötä päivää valvoa.
Oikein pakkasi itkettämään sellainen paha onni. Että ne hiiret juuri tänä talvena olivat olleet niin pahoja!
Anna tuli sisälle. Isä istui kirjoituspöydän ääressä ja järjesteli papereitaan. Kuullessaan Annan tulevan huoneesen hän sanoi:
— Pue yllesi ja mene neiti Henrietten luo ja vie nämät paperit hänelle. Sano, että niillä on kiire ja että hän koettaa kopioida ne neljän päivän kuluessa.
Anna otti käärön kainaloonsa. Kartanon maalla asui vanha neiti, joka isälle teki pieniä kirjoitustöitä. Hän asui pienessä mökissä vanhan palvelijattaren kanssa, luki joutoaikoina ranskalaisia romaaneja ja ompeli kauniita korutöitä. Hän oli asunut kartanon maalla niin kauan kuin Anna muisti, oli aina ollut hänelle hyvä ja Anna sanoikin häntä tädiksi.
Hän vei paperit neiti Henriettelle.
Tämä oli hyvin onneton kuullessaan että papereilla oli kiire, sillä hän oli loukannut oikean kätensä ja kirjoittaminen kävi hankalasti. Mutta eipä hän tahtonut myöskään luopua työstä, sillä puhtaaksikirjoitus tuotti hänelle hiukan tuloja.
Anna oli jo menossa, kun hänen silmänsä osuivat ikkunan laudalle. Siinä oli ruusu! Yksi kukka oli jo auennut ja siinä oli kahdeksan nuppua!
— Täti, täti, huusi Anna, antakaa minulle tuo ruusu.
— Mitä sinä sillä tekisit?
— Minä — kun — änkytti Anna, kun kummi — von Döbeln tulee, niin antaisin sen hänelle.
— Tuleeko von Döbeln tänne? huudahti täti Henriette.
— Tulee, tulee, ja silloin minä tahtoisin antaa tuon kukan hänelle.
— Lapsi, lapsi, sanoi vanha neiti, jos sinä annat minun kukkani hänelle, niin yhtähyvin minä sen annan itse. Sen minä teen. Ja nyt sinä et saa enää pyytää sitä minulta.
Annan sydäntä oikein kaiveli kun hän oli sanonut, mitä varten hän ruusua tarvitsisi, nyt täti Henriette sai toteuttaa sen, minkä hän suurella vaivalla oli keksinyt. Kylläpä maailmassa oli paljon vääryyttä!
— Sano nyt isällesi, sanoi täti Henriette, kun Anna aikoi lähteä, että minä koetan tehdä parastani, mutta ei ole sanottu, saanko minä työn valmiiksi. Olipa sekin malööri, että minun juuri nyt piti saada käteni kipeäksi.
Samassa välähti ajatus Annan päässä. Mitä, jos hän auttaisi! Hänellä oli kaunis käsiala, sillä äiti oli vaatinut, että hän oppisi hienosti kirjoittamaan.
— Minähän voisin auttaa tätiä, sanoi hän.
— Niin, jos sinä, lapseni, vaan viitsisit.
— Kyllä, kyllä, kyllä minä viitsin, mutta — minä en tee sitä ilmaiseksi. Minä tahdon ruusun palkaksi.
— Sitä minä en anna, minä annan sen itse hänelle.
Annaa pahoitti niin, että hänen teki mieli sanoa jotain pahaa, kuten Stiinan oli tapana, kun kyökissä jotain pilaantui.
Oikein teki mieli itkeä harmista. Nyt sitä sittenkin sai turvautua myssyyn ja sukkiin.
Hän oli jo ulkona, kun täti Henriette huusi häntä takaisin.
— Kuule, etkö sinä voisi auttaa minua kirjoittamisessa, jos minä leivon sinulle makean tortun.
— Minä tahdon ruusun.
— Oikein vattuhillon kanssa.
— Minä tahdon ruusun.
— Anna! sinä olet itsepäinen tyttö ja se on rumaa! sanoi täti.
Mutta mitähän ajatuksia lienee tädissä äkkiä herännyt kun hän hetken kuluttua lisäsi:
— Tule huomenna, sinä saat ruusun.
Seuraavana päivänä oli Anna tädin luona. Ensi alussa luisti kyllä kirjoitus, mutta kun hän ei siitä ymmärtänyt sanakaan, niin tuntui se kuolettavan ikävältä. Mutta joka kerta kun hän katsahti ruusuun, niin kynä taas alkoi luistaa.
Kartanosssa ei ihmetelty Annan poissa-oloa. Kun hän ensi kerran sanoi menevänsä tädin luo, niin virkkoi äiti:
— Se on hyvä, pysy sinä siellä, niin et ole täällä tiellä, kun taloa siistitään.
Ja Anna kirjoitti ja kirjoitti. Alussa oli hän luullut, että täti kirjoittaisi edes osan. Mutta kun tämä ei näyttänyt ryhtyvänkään siihen, niin se ensiksi harmitti, mutta sitten hän iloitsi siitä; sillä kun hän yksin suoritti koko työn, niin oli ruusu aivan hänen oma ansaitsemansa, eikä täti päässyt edes osallakaan antamaan sitä kummille.
Ulkona suli lumi ja pieniä puroja virtasi kaikkialla. Olisi ollut niin hauskaa saada niitä tikulla kaivella, ja johdella vettä pieniin järviin ja niistä taas vetää jokia. Mutta ei auttanut, kirjoitettavaa oli paljon ja se oli saatava neljässä päivässä valmiiksi.
Vihdoin viimein oli viimeinen sana kauniisti paperille kirjoitettu ja viimeinen piste painettu. Nyt oli ruusu hänen, nyt ei täti Henriettellä ollut enää mitään oikeutta siihen. Ja kuinka kaunis se oli! Joka päivä oli uusia kukkia auennut! Kannatti sitä katsella ja kannatti se antaa!
Anna vei paperit isälle. Keskellä touhua tämä ei katsonutkaan niihin, sanoi vain: hyvä on!
Tuli vihdoin tuo odotettu päivä. Talo oli siistitty ylhäältä alas asti. Vierashuone loisti koko komeudessaan.
Äiti oli itse palmikoinnut Annan vaalean tukan ja järjestänyt nauhat hänen pukuunsa.
Ja nyt sai vain odottaa! Mutta pitkältäpä se odotus tuntui. Entäs, jollei kummi tulisikaan. Ei hän sentään sellaista surua voinut tuottaa, arveli Anna.
Äkkiä tuli renkipoika huoneeseen ja sanoi:
— Tuolla näkyvät vaunut lehtokujan päässä!
Mikä hälinä siitä syntyi! Anna katseli ikkunasta. Tuolla tulivatkin jo vaunut. Nyt ne ajavat pihamaalle. Isä, äiti ja Anna riensivät portaille vastaan.
Tuossa nyt oli kummi, v. Döbeln. Hän oli aivan sen näköinen kuin Anna oli ajatellut, ehkä vielä kauniimpi. Hän syleili isää, suuteli äitiä kädelle ja sanoi sitten:
— Tämä on kai Anna, ja taputti häntä päähän.
Vieras vietiin saliin, sinne ei Anna saanut mennä. He puhelivat siellä ja kummin pehmeä, miehekäs ääni kuului tuon tuostakin. Ei kai kellään ollut niin komeata ja kaunisäänistä kummia!
Kohta mentiin aterialle ruokasaliin. Anna pujahti kyökkiin. Siellä komeili pöydällä Stiinan kaakku, oikea taideteos, se oli sokeroitu ja päällä oli kirjoitus, jonka Stiina itse oma kätisesti oli sokurista valmistanut: „Kentrali von Tööpelille rakautessa ja kuniotukse kans.” Ja vieressä seisoi Maija-Kaisa kädet ristissä, olihan hänelläkin osansa siihen, sillä hänen kanansahan olivat munineet siihen käytetyt munat.
Samassa Anna aivan pelästyi. Hänen lahjansa! Ruusu! Hän sieppasi suuren huivin hartioilleen ja pujahti kyökin ovesta ulos. Maa oli märkää, ja hänellä oli ohuet kengät jalassaan. Niitä muuttamaan ei nyt enää ollut aikaa. Kyökin porstuassa oli Stiinan suuret kengät. Ne Anna veti omien kenkiensä päälle. Ja nyt, minkä vain pääsi, tädin luo.
— Ruusu, ruusu, läähätti hän ovella.
— Tässä se on, riensi täti sanomaan ojentaen tuohisessa olevan ruusun Annalle. Mutta odota, sanoi hän, ulkona tuulee, se voi rapistaa lehtiä kukista, odota kunnes tuon jotain sen ympärille.
Ei Annalla ollut aikaa odottaa, hän kietoi huivinsa kukan ympärille ja riensi ulos. Ulkona tuuli tuntui kylmältä ohuen puvun läpi, mutta mitä siitä, kun ruusu vain säilyi.
Raskas se ruukku oli. Piti vaihtaa aina vähän päästä toiselle ja toiselle käsivarrelle.
Lopulta oli hän kotona. Ja nyt joutuin vierashuoneeseen, ennenkuin kummi ennättää tulla sinne. Ruusu oli saatava paikalleen ja myös jotain muuta, jota Anna oli sen lisäksi valmistanut ja joka oli hänen povellaan. Se oli runo, jonka hän itse oli tehnyt, kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan. Se kuului:
Kun kummi tulee tänne,
Niin minä silloin annan
Tämän ruusun hänelle.
Anna.
Ei se oikein runolta kuulunut, mutta se oli ainakin hänen oma tekemänsä.
Huivi otettiin ruusun ympäriltä, paperi pantiin oksalle. Hän katsoi siihen vielä kerran. Oli se sentään kaunis. Viisi kukkaa oli auennut. Se dli enemmän kuin siinä ruusussa, jonka Maija-Kaisa oli antanut tyyrmannille.
Hän aikoi hiipiä pois, kun ovi aukeni.
v. Döbeln seisoi ovella.
— Sinä Anna, sanoi hän. No, mitä asiana?
— Minä — minä — toin tämän, sopersi Anna.
— Minulleko, lapsi? Kylläpä äitisi on kasvattanut kauniin ruusun.
— Ei se ole äidin, minä olen sen itse —, hän ei saanut sanoja suustaan.
— Sinä itsekö?
— Niin — hankkinut —
— Vai niin, sanoi v. Döbeln hymyillen. Ja mikä tämä paperi on? Runo! Minulle?
Hän luki sen ja katsoi sitten Annaan:
— Oletko sinä itse tämän tehnyt?
— Olen! sanoi Anna hiljaa.
— No, lue se sitten ääneen minulle.
— En — minä —
— Luetaan yhdessä. Minä ensin ja sinä sitten. „Kun kummi tulee tänne —”
— „Kun kummi tulee tänne —”
— „Niin minä silloin annan —”
— „Niin minä silloin annan —”
— „Tämän ruusun hänelle —”
— Sillä minä pidän niin paljon teistä, kummi, huudahti Anna.
— Eihän runossa niin ollut.
— Mutta minä sanon, lausui Anna.
Döbeln hymyili, kumartui alas, otti Annan pään hellästi käsiensä väliin ja suuteli häntä.
Anna vavahti ja katsoi sitten alas. Voi hirveätä! Hänellä oli vielä Stiinan kengät jalassaan. Ja hän karkasi pois kuin nuoli huoneesta.
Hän oli juossut pääovesta ulos ja aikoi kiertää pihan kautta kyökkiin. Mennessään vierashuoneen akkunan ohi hän pysähtyi ja katsoi ylös. Kummi kumartui juuri sen kauneimman ruusun puoleen. Hän näki Annan ja nyökkäsi hänelle.
Anna punastui aivan tukanrajaa myöten ja lähti juoksemaan.
Kun hän kyökin porstuassa riisui Stiinan kenkiä jalastaan niin hän ajatteli:
— Hän suutelikin minua! Kyllä kai se kuului asiaan, koska Maija-Kaisakin puhui siitä!”