Väinö soittaa

Väinö soittaa. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Väinö kulta halmeillansa

Helkyttävi kanneltansa,

Veden neidot herkeävät

Leikistänsä niin;

Metsän neidot piiloissansa

Herää sammalvuoteiltansa,

Kumma soitto kaijullansa

Tunki unelmiin.

Tyttö niemen kannaksella

Uinuu kaislavuotehella,

Hänt’ on Väinön kanteleella

Voima uuvuttaa;

Tyttö kaislavuoteeltansa

Heräjä ei konsanansa,

Herran hely unelmiin sen

Saattoi ijäisiin.

Kontiomme konnun jätti,

Silmistänsä helmet lähti,

Ne hän paksuin kämmeninsä

Pyyhki, kuunteli;

Päänsä painoi kämmenille,

Uudet helmet taasen niille

Valui, nousi linjaksensa,

Ääntä läheni.

Mesikämmen naudan kanssa,

Susi, lammas seuranansa,

Saapuu soittoon, vieraitansa

Väinö huvittaa,

Tanssii sormet kielosilla,

Kyynel kannen reunamilla.

Ilma kaikuu – ihanaa!

Oi taivas! ihanaa!

Poskipäillä Väinämöisen

Hehkuu rusko nuorukaisen,

Silmä immen ihanuutta

Välkkyy kuvastaan;

Säveljakso kannelkullan

Iloisampi taasen kuullaan,

Kyynel tanssii kantelolla –

Kaunis tosiaan!

Päivän ruunu, aurinkoinen,

Kuuhut, illan armahainen,

Läksi pilvilinnastansa

Tuota kuulemaan;

Henget maasta, taivahasta

Kanteloa kaikuvaista

Kuullessansa ollenkaan ei

Muista kotiaan.

Riemu, liike kunnahalla

Kummallinen kaikkialla,

Vieretysten ruumiillista,

Ruumiitonta on;

Ukko purpra viittanensa

Häärii kesken luomiensa,

Väinö tuskin huomaa Herran,

Soittaa suruton.

Soita, kuulu kuninkaamme,

Korkee runonruhtinaamme

Ett’ei maamme armahainen

Tomuun tukehtuisi

Viel’ on nuorta Väinölässä,

Joka soiton heilunnassa

Heräjää, käy kuulemaan ja

Itse oppimaan.

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.