Väinämöinen

Väinämöinen. Kirjoittanut Minna Krohn

«Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt,» sanoi auringon-säde eräänä aamuna. «Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen sijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon paadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät puhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi syvää viisautta honkain nuorille sydämille».

«Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta», sanoivat pienet tytöt, – «ja Väinö-ukosta», sanoivat pojat.

«Lähdetään vaan, eikö niin?» sanoi Hymy. «No, vieläkö sitä miettisimme, lähdetään vaan», sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde matkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan honkain juhla-saliin.

«Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista» arvelivat lapset. – «Terve tultuanne», humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja kukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen toisellensa: «Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on pyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo vanha puu, – muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita? – tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan auringon-säde muistaisi häntä suudella». Mutta samassa antoikin auringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli niin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse kummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka hän silloin oli paljon suuteloita saanut, – olipa hän saanut muutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi, jota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. «Oi, kyllä lapsuuden päivät kuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli minulle kuitenkin ukko Väinämöinen», ajatteli vanha puu, ja pari kirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän sanoi: «Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai kuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?» – «Tahtoisimme, tahtoisimme», huusivat kaikki lapset yht’aikaa, ja kukat nyykähyttivät päätänsä, mielihyväänsä osoittaen. «No, mitäpä tuosta, juttelen siis», sanoi vanha puu.

Lapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä ristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja vanha puu aloitti:

«Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo oli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en ole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka juuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja koko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin olen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte nähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat alas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? – En taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. – Paljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme, hedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset ohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat, rehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa ainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä sitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli perinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua hänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi sentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei löytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi.

«Kyllä minä kanteleen tunnen», sanoi Aino. «Semmoinen riippuu seinässä vanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi; sillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä sanonut».

– «Kyllä mekin sen tunnemme», sanoivat kaikki muut lapset. – «Hyvä, hyvä», sanoi vanha puu ja jatkoi:

«Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?» – «Tiedän minä sen», sanoi Matti ja kertoi: «Kust’ on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust’ on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan». Sen runon opetti mulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa». – «Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?» kysyivät lapset epäillen. – «On niin», sanoi vanha puu. «Mutta olkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista, joita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa salissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt istutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi soittaa».

«Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen paadellansa», kuiskuttivat lapset keskenänsä.

Vanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: «Väinämöisen sormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto tuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä soitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei olisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet, ilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein pitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä konserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua. Rakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle saliin astuvalle: «Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen kajahusta kuuntelemaan!» Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja

”Korkealta kokko lenti,

Halki pilvien havukka,

Allit aalloilta syviltä,

Joutsenet sulilta soilta;

Pieniäkin peipposia,

Lintuja livertäviä,

Sirkkuja satalukuisin,

Leivoja liki tuhatta

Ilmassa ihastelivat

Hartioilla haastelivat,

Tehessä isän iloa,

Soitellessa Väinämöisen”.

Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli vielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto, aaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein sydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain silmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja, kirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen, sieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat ihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet koristuksina. – Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen soittajaisensa».

Tähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin jo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa puuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu. He eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset vanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet Väinämöisen kanssa. Urho ajatteli: «Väinämöisen tekoja mielelläni tekisin», ja Matti arveli: «Väinämöisen muistan ijäti», ja Hymy ja Aino kuiskuttivat: «Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!» – «Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi», sanoi Hymy. – «Niin, tehkäämme niin», vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki lapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas näytti tyyneeltä ja iloiselta. «Jääkäät hyvästi», sanoi hän, «ja muistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!» Lasten silmät etsivät nyt matkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.

– – Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen tuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.

Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.