Uutta kaunokirjallisuutta
| Uutta kaunokirjallisuutta. Kirjoittanut anonyymi |
”Yksin”. Kirjoittanut Juhani Aho. Porvoossa Werner Söderström.
Sen jälkeen kuin Juhani Aho viimeiseen teoksensa ”Helsinkiin” julkasi, on hän kahdeksan kuukautta oleskellut Ranskan vaiherikkaassa pääkaupungissa, tutustunut Ranskalaiseen meikäläisestä perinpohjaisesti eroavaan katsantotapaan elämästä ja siveellisyydestä, oppinut tuntemaan ikivanhan sivistyksen kauniita hedelmiä sekä katkeria irvikuvia, tunkeutunut sekä vanhaan, että uusimpaan ranskalaiseen kirjallisuuteen, siitä kriitillisellä silmällä itseensä sen mehun imien, mikä kauas tähystyvälle kirjailija-hengelle on mieluista. Ja hänen ensimmäinen työnsä ”Yksin”, on selvä tulos hänen tutkimusmatkaltaan. Samalla kuin hän siinä mitä puhtaimmassa suomalaisessa hengessä kertoo keski-ikäisen miehen tulisen rakkauden nuoreen impeen, joka supisuomalaisella soluudellaan vähitellen hänen vanhanpojan elämässä jo osaksi kylmenneen sydämmensä liekkeihin sytyttää, ja mitä hienoimmalla aistilla koskettelee rakkauden salaisia moniväreisiä jänteitä, ottaa hän verratakseen Suomen immen suloutta pariisittaren kuuluisaan viehätysvoimaan ja joutuu vertailussa, nähdessään kuinka hänen suomalainen kuvansa verrattomasti pääsee voitolle, niin rajuihin vastakohtiin, ettei hänen teostaan tyynellä mielellä voi sellaiset lukea, jotka pienimmän viittauksen sukupuolisuhteisin antavat omia intohimojaan ärsyttää. Puhtaan siveellisen rakkauden, sellaisen, joka jalostuttavilla ja runollisuuteen korottavilla tunteilla sielun täyttää ja hekumallista nautinnon himon tyydyttelevän rakkauden irvikuvan panee hän sellaisella purevaisuudella vastakkain, että sitä voisi verrata saarnaan, jossa taivaan ilo ja helvetin surkeus vastakkain asetetaan. Ja Juhani Aho osottaa että se, joka kerran on vakavasti todelliselle rakkaudelle antautunut, hän ei sitä voi irti repiä, vaikka hän pariisittaren viehätykselläkin koettaa impensä kuvan himmentää. Ensimmäisen kompastuksen jälkeen, on kuva, jouduttuaan ala arvoisemman rinnalle verrattavaksi, entistä ihanampi. Ainoastaan yksipuolinen arvostelija, joka ulkonaisiin piirteisin takertuu, voimatta niitten suhteessa toisiinsa kokonaista siveellistä ajatusta löytää, voi Juhani Ahon viimeisen teoksen tuomita, niin säälimättä kuin hän suomalaisen arkoja tunteita rakkauden suhteen kouristeleekin.
Suuremmoista on Juhani Ahon kuvausvoima tässä teoksessa, niin perin taiteellinen ja luonteva, että kun hän meren aaltojen räiskettä laivan kylkeen kuvaa, luulee itsensä hytissä istuvan avonaisen ympyrä-ikkunan vieressä, tahi kun hän junan saapumista Pariisiin kertoo, luulee veturien vihellykset korvissaan kuulevansa ja ”sydäntään hiukasevan” ”vaunun kohona hyppiessä”. Yhtä kotonaan on hän Pariisin bulevaardeilla kuin kaislikkorantoja luikkaillessaan tyynenä aamuna Savossa.
Samalla kuin kehoitamme niitä kaunokirjallisuuden ihailijoita, jotka tahtovat tutustua nuoren kirjallisuutemme etevimpään suorasanaiseen kertomukseen, teosta lukemaan, annamme kuitenkin sen neuvon, että arkaluontoiset vanhemmat sen ensin itse lukekoot, ennenkuin lapsilleen antavat, jotta eivät tekijää syyttäisi, jos teos heistä on kypsymättömille ”sopimaton” luettavaksi.
Lähde: Wiipurin Sanomat 3.12.1890.