Uusi arkistolaki (1939)
Uusi arkistolaki
Kuten Historiallisen Aikakauskirjan lukijat ovat m. m. Suomen Historiallisen Seuran vuotuisista toimintakertomuksista voineet havaita, on jo kauan ollut valmisteilla maan arkistolaitoksen täydellinen uudelleenjärjestely. Senjälkeen kuin valtion arkistovaltuuskunta, lukuisat viranomaiset ja järjestöt, lainvalmistelukunta ja valtioneuvoston asettama erikoisvaliokunta olivat asiata perinpohjin valmistaneet, joutui »laki julkisista arkistoista», joka sisältää yleisen arkistolainsäädäntömme pääperusteet, syksyllä 1938 Hallituksen esityksenä Eduskunnan käsiteltäväksi. Verraten pitkäaikaiseksi tämä käsittely muodostui, koska herätti epäilyjä kirkkolain kannalta se arkistolain pykälä, joka koski kirkollisia arkistoja. Ennen syysistuntokauden päättymistä laki kuitenkin hyväksyttiin Eduskunnassa, ja tammikuun 20 päivänä 1939 Tasavallan presidentti sen vahvisti.
Uusi laki ansaitsee sekä tutkijain että käytännöllisessä elämässä toimivien taholla suurtakin huomiota. Maan koko arkistolaitos on nyt yleensä saatettu yhtenäisen johdon ja valvonnan alaiseksi, ja erittäinkin on pyritty pitämään huolta arkistoaineiston tarkasta suojelemisesta, luetteloimisesta ja saattamisesta käyttökelpoiseen kuntoon. Mitä lisäsäännöksiä lain ohella vielä tarvitaan, ne annetaan »täytäntöönpanoasetuksella», joka aiotaan esittää vahvistettavaksi jo ennen lain voimaanastumispäivää, s.o. 1. päivää huhtikuuta, sekä valtioneuvoston päätöksillä ja arkistolaitoksen keskusviraston, valtionarkiston (ruotsiksi nyttemmin »riksarkivet») antamilla määräyksillä. Paljonkin tietysti sitäpaitsi on jätettävä kaikkien asianomaisten »hyvän tahdon» varaan, mutta sen olemassaoloa ei nähdäkseni ole syytä epäillä.
»Laki julkisista arkistoista» määrittelee arkistolaitoksen kokoonpanon seuraavasti: »Julkisia arkistoja ovat yleisarkistoina valtionarkisto ja maakunta-arkistot sekä erikoisarkistoina valtion virka-arkistot, kunnalliset arkistot ja kirkolliset arkistot. Yksityisluontoiset arkistot ovat julkisten arkistojen huolenpidossa sikäli, kuin tässä laissa säädetään.» Ylintä valvontaa harjoittaa — kuten sanottu — keskusvirastona valtionarkisto, mutta osa sen tehtäviä voidaan — ja täytyy — valtioneuvoston päätöksellä siirtää maakunta-arkistoille. Nämä »yleisarkistot» ovat siis sekä tutkimuslaitoksia että, paljon enemmän kuin ennen, hallinnollisia elimiä. Kun valvonta ja neuvonta ulottuu aina kunnallisiin arkistoihin, jopa sovituissa tapauksissa yksityisluontoisiinkin arkistoihin asti, on täten pohja laskettu tärkeälle, koko maan käsittävälle kulttuurisuojelulle.
Valitettavaa on, että lain 8:s pykälä, joka Eduskunnassa herätti varsin vilkasta väittelyä, sai juuri kulttuurisuojelun kannalta katsoen epäonnistuneen muodon; jonkun puhujan ilmoitus (sanomalehtiselostuksen mukaan), että valtionarkiston johto olisi ilmaissut tyytyväisyytensä tähän lopulliseen formulointiin, on aiheutunut erehdyksestä. Allekirjoittanut, jota tuolla ilmoituksella lienee tarkoitettu, ja muut arkistoviranomaiset ovat kyllä yleensä — poikkeuksia (vakaviakin) on ollut — saaneet vapaaehtoista tietä tukea pyrkimyksilleen, kun on ollut kysymyksessä kirkollisten arkistojen hoito ja niiden asettaminen tutkijain käytettäväksi, ja enimmät niistä lukuisista kirkon viranomaisista, joille valtionarkisto tai maakunta-arkistot ovat voineet pyydettäessä tai muuten antaa apua ja neuvoja, ovat siitä nimenomaan ilmituoneet kiitollisuutensa. Mutta lakitekstiä laadittaessa ei toki olisi tullut ottaa liian yksipuolisesti huomioon sitä, ettei kirkkolakia rikottaisi, vaan samalla valvoa myös valtiovallan ja koko yhteiskunnan etuja. I.opullinen korjaus pykälään on varmaankin saatavissa kirkolliskokouksen myötävaikutuksella, tosin vasta viiden vuoden kuluttua. Mutta jo sitä ennen voidaan — mikäli asian oikein käsitän — toiselta puolen täytäntöönpanoasetuksella määrätä, mitä edellytyksiä valtiovallan täytyy vaatia, ennenkuin neuvoja voidaan antaa, ja toiselta luottaen molemminpuoliseen myötämielisyyteen toimia sen yhteisen päämäärän hyväksi, mihin lopultakin sekä kirkolliset viranomaiset että arkistolaitos tietenkin pyrkivät. Tähän suuntaan käyviä lausuntoja onkin esitetty myös kirkonmiesten taholta. Että suuria parannuksia kirkonarkistojen — kaikkein huomattavimpienkin — hoidossa tarvitaan, siitä on meillä arkistomiehillä runsaita ja tuoreita kokemuksia, jos kohta monet kirkollisten arkistojen hoitajat ansaitsevat täyden tunnustuksen harrastuksellisesta työstään ja myös hyvistä tuloksistaan.
Tutkijain kannalta on tietenkin ilman epäilystä erittäin valitettavaa, että seurakuntien arkistojen vanhimpia aineksia ei ole vielä kovinkaan runsaassa määrässä siirretty maakunta-arkistoihin, vaikka siinä suhteessa muutettu kirkkolaki tarjoaa siilien tilaisuuden. Tähän kyllä eräs Eduskunnan pappisedustajakin viittasi arkistolakia käsiteltäessä.
Erinomaisen tärkeä pykälä uudessa arkistolaissa on se, joka säätää, että julkisiin arkistoihin kuuluvat asiakirjat on säilytettävä tarkoitusta varten rakennetuissa tai hyväksytyissä huoneissa, joissa asiakirjat ovat turvassa palovaaralta sekä kosteudelta ja muulta pilaantumiselta, samoinkuin että jokaisella julkisella arkistolla tulee olla vastuunalainen hoitaja. Jokin »siirtymäaika» lienee säädettävä, ennenkuin lakia kaikessa ankaruudessa ruvetaan tässä kohdin soveltamaan. Huomiota ansaitsevat myös vihdoinkin aikaansaadut yhtenäiset yleissäännökset tarpeettomiksi katsottujen asiakirjojen hävittämisestä.
Niinhyvin kunnallisiin ja kirkollisiin kuin myös yksityisluontoisiin arkistoihin kohdistuva on säännös, että valtionarkisto tästälähin käyttää sitä aikaisemmin muinaistieteelliselle toimikunnalle kuulunutta toimivaltaa, joka koskee »asiakirjallisiksi muistomerkeiksi» katsottavia asiakirjoja; valtionarkisto myös päättää tällaisen asiakirjan säilyttämisestä, milloin se luovutetaan tai lunastetaan valtiolle. Huolimattomuudelle ja taitamattomuudelle voivat siis arkisto ammattimiehet tämän jälkeen tärkeissä tapauksissa päästä panemaan esteitä.
Vasta nyt, kuten sanottu, maamme arkistolaitos saattaa alkaa toimia täydellä voimalla ja tehokkuudella. Tutkijoilla on syytä mielihyvin todeta, että sellaiset menneisyytemme eri puolia valaisevat asiakirjat, joiden kohtalo tähän saakka on ollut vakavan uhan alainen, vihdoinkin alkavat saada kaikkea mahdollista suojelua.
Käytän lopuksi tässä tarjoutuvaa tilaisuutta arkistolaitoksen puolesta julkisesti kiittääkseni sen merkityksen oivallista tuntijaa ja sen harrasta edistäjää, professori Väinö Voionmaata, joka sekä tutkijajärjestöjen toimihenkilönä ja arkistovaltuuskunnan jäsenenä että kansanedustajana ja valtioneuvoston jäsenenä valppaasti ja tuloksellisesti on työskennellyt tämänkin sivistystehtävän hyväksi.
Kaarlo Blomstedt.