Uusi Eedeni

Uusi Eedeni. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

Eeden yksi kadotettiin,

onko toista ollenkaan?

Maasta rauha erotettiin,

onko taivahassakaan?

Kun sä vikais tunnon kannat,

niitä suret, itketkin,

kestät, kärsit, anteeks annat:

tiedät toisen Eedenin.

Hylkäämänä kotitienoon,

pois kun sieltä paeten,

näet tomuun hyveen vienon

tähtein luovan katsehen:

silloin tunnet, kuin sun kantaa

lähtölaulu taivainen

tuolle puolen luonnon rantaa,

päivän laskun ohitsen.

Kun yön rauha mielees tuopi

– milloin kuuhut valistaa –

sulot ne, jotk’ elo suopi,

kalleudet, mit kuolo saa:

silloin mieles ennättääpi

hetkeen, joka kokonaan

muiston toivoon yhdistääpi,

taivaan aamun iltaan maan.

Kun sun itkuun liikuttaapi

hyve jumalallinen,

joka paheen haavoittaapi,

kaataa toivottomuuden:

silloin alas virtaan vasta

astut elon totisen:

heräät oikein nukkumasta

kuplaks onnen havaiten.

Kun ei sua enää estä

maine, mahti, hekuma,

vaan sä tekos tähden kestät

köyhyytt’, ylenkatsetta:

silloin luokses kaunokaisin

valon kyyhky laskeutuu;

aavistuksin ihanaisin

itse taivas avautuu.

Pilvet, lehdot ihanaiset!

Vertaa niill’ ei nähneetkään

ensimmäiset hetket maiset,

ei yö Betleheminkään.

Vanhan Eedenin et mailla

mointa rauhaa tiedä sä;

muistoja se oli vailla,

muistoin riemukyyneltä.

Veden kalvo uuden yhä

kuvas näyttää kirkkahan.

Siten Taborilla pyhä

loisti Poika Jumalan.

Alussa ei onneansa

ihminen niin tuntenut,

kun ei sydän halujansa

vielä ollut voittanut.

Äärettömyys sulle vielä

uran uuden kerran suo,

arvoiseksi sinut siellä

hengen riemun saamaan luo,

riemun saada ihmetellä

sointuj’ uuden maailman,

tahtos puhtaan lähtehellä

nähdä selvään Jumalan.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.