Uuni.

Kirjoittanut Max Oker-Blom


On uuni tuvan seinällä
niin nokisena, mykkänä,
ja tyhjäntoimittajana
sen mieli on niin apea.
Se korkea kuin vuori on
ja kuitenkin niin osaton.
Se siinä seistä kököttää
ja aivan huomiotta jää.
Se kylmä on kuin talviyö,
ei sydän rinnassa sen lyö,
ja elo tuntuu löyhältä,
niin kurjalta ja köyhältä.
Syysilta saapui synkkä niin,
nyt uuniin puita pistettiin
ja tuohta puiden lomahan –
tää toimi sangen somahan.
Pien’ tikku punanuppinen
sai sitten aikaan ihmehen:
Kas, tuohi tuleen leimahtaa,
jo puissa lieskat loimuaa.
Ja kylmyys uunin entinen
on poissa, siinä hymyillen
se seisoo lämmin rinnaltaan,
luo sätehiä pinnaltaan.
Ja ääreen uunin vähittäin
nyt piiri kaunis kertyy näin,
mi puhdetöissään touhuaa,
kun takkavalkee loimuaa.
On isä töissä Tapion,
hän veistää vartta lapion.
Käy äidin rukki suristen,
saa lankaa rullaan huristen.
Ja sisko kangaspuissahan
saa lentämähän sukkulan.
Pien’ veikko veistää purttansa
ens’ kesäkauden varalta.
Ja takkavalkeen heijastus
se on kuin onnen kajastus.
Se tuntuu ihmeen hyvältä
ja lämmittävi syvältä.
Kas, joka säde hohtava
on ilon ilmilausuja,
ja toivon kultasiivillä
se kohtaa ihmissydäntä.
Ja työ se onnen tupaan tuo,
se ilon joka rintaan luo.
Ja hyveen hyvät haltijat
sen orren alla asuvat.
Ja säteet ilon uunihin
taas heijastuvat takaisin.
Se onnen sai mi puuttuihe
ja suru iloks’ muuttuihe.
Tää taru ota evääkses,
kun lähdet elonretkelles!
Kun toisten teitä kukitat,
niin oman onnes rakennat.


Lähde: Oker-Blom, Max 1915: Kotitanhuvilla. Lapsille omisti Tohtori-Eno. Suomeksi sovitti I. H. Otava, Helsinki.