Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa määrätyt asiakirjain luovutukset: arkistohistoriallinen katsaus (1924)

Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimuksissa määrätyt asiakirjain luovutukset.

Arkistohistoriallinen katsaus.

Kirjoittanut Kaarlo Blomstedt.

Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle vihreällä merkityn alueen ja karttaan merkitsemättömän Inkerinmaan. Myöhemmin Turun rauhassa Ruotsi luovutti vielä keltaisen alueen. Yhdessä näitä alueita kutsuttiin nimellä Vanha Suomi.

Monenlaisten vaiheiden alaisia ovat olleet ne kokoelmat kuluneiden vuosisatojen kestäessä syntyneitä arkkivaalioita, joiden avulla Suomen historian tutkijat ovat voineet syventyä eri aikakausien oloihin ja tapahtumiin. Milloin ne ovat olleet matkalla syntymäpaikkakunnaltaan lopulliseen määräpaikkaansa, valtakunnan keskushallituksen tarkastettaviksi ja säilytettäviksi, jolloin niitä on täytynyt kuljettaa metsäpolkuja, jokia tai muita vesiteitä myöten rannikolle ja sieltä poikki myrskyisen meren Ruotsin puolelle, missä vielä useinkin on ollut pakko matkustella paikasta toiseen etsimässä hallituksen silloista olinpaikkaa; milloin taas ne vasta Ruotsissa ovat saaneet sen muodon, jossa ne nykyisin tunnemme; milloin on vihollisen hyökkäys pakottanut piilottamaan ne tai kiireessä laatikkoihin ja laukkuihin taikka säkkeihin viskattuina tavalla tai toisella pelastamaan vallisempiin paikkoihin. Haaksirikoissa meren pohjaan vaipuneina ja vihollisen ahdistaessa tien oheen heitettyinä varmaankin lukuisat maamme historian todistuskappaleet ovat joutuneet omiksi. Paljon on vihollinen tai oma sotaväki polttanut tai muuten hävittänyt taikka vienyt mennessään, suurin määrin on asiakirjoja myös tuhoutunut tulipaloissa, ja tunnettua on, missä tilassa monet vanhat niteet ja irtonaiset paperit ja kartat nykyisin ovat, maattuaan vuosikymmeniä ja vuosisatojakin kosteissa ja kylmissä suojissaan ullakoilla ja kellareissa, joissa vielä ahneet rotat ovat niiden kimpussa mielin määrin mellastelleet. Vähäinen ei lopuksi ole myöskään se vahinko, mitä ovat tuottaneet ihmiskuntaan kuuluvat ahneet anastajat, jotka keräilykiihko on saanut valtaansa.

Kumma oikeastaan on, että niinkin runsaasti arkistoainehistoa on saatu säilymään vuosisatojen takaa aina meidän päiviimme asti. Todennäköisenä saatammekin pitää, että maallemme oli siinä suhteessa eduksi se, etteivät ylimalkaan tärkeimmät arkistoaarteemme saaneet noiksi yhtämittaisten sotien ja „vihojen» vuosisadoiksi jäädä Suomeen, vaan vietiin valtakunnan keskusmaahan, jonne sodan tuho ei sanottavasti ulottunut ja jossa arkistoja toki säilytettiin verraten varmoissa suojissa. Sieltä ne sitten, kun koitti aika, jolloin Suomi itse tarvitsi vanhemmat ja uudemmat arkistonsa, asiakirjansa ja karttansa, oli koetettava periä takaisin.

Kolme eri kertaa Ruotsin valtakunnasta Stolbovan rauhan jälkeen, jolloin maamme oli saavuttanut kutakuinkin nykyisen laajuutensa, lohkaistiin Suomeen kuuluvia alueita: Uudenkaupungin rauhassa 1721, Turun rauhassa 1743 ja Haminan rauhassa 1809. Mielenkiintoista sekä arkistolaitoksen että historiantutkimuksen kannalta saattaa olla tarkastaa, miten näissä eri rauhoissa valvottiin kulloinkin irroitettuja alueita koskevien todistuskappaleiden luovuttamista vanhasta emämaasta ja mitä toimenpiteitä suoritettiin tehtyjen sopimusten täyttämiseksi.

Esilläolevassa kirjoitelmassa on kuitenkin tyydyttävä luomaan silmäys vain kahden ensimäisen rauhansopimuksen määräyksiin ja niiden aiheuttamiin tuloksiin, siis sopimuksiin ja toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat ainoastaan muutamiin osiin Suomen aluetta, mitkä osat sitäpaitsi vain eräissä suhteissa tulivat saamaan oman yhteisen hallintonsa, hallituksen ja hallinnon muuten, tärkeimmiltä osiltaan, toistaiseksi siirtyessä uuteen valtakunnan keskukseen, Venäjän pääkaupunkiin. Haminan rauhansopimuksen johdosta tapahtunut arkistojen siirto vaatii oma esityksensä, ja tulee se käsiteltäväksi toisessa, laajemmassa yhteydessä.^[1]

Vain Suomenlahden eteläpuolella olevat Ruotsin entiset alueet joutuivat 1700-luvulta lähtien pysyväisemmin Venäjän valtakunnan maakunniksi, jotavastoin Suomi, kun se vihdoin Haminan rauhassa kokonaisuudessaan Venäjään yhdistettiin, pääsi sisällisesti itsenäisenä valiona elämään olennaisesti tärkeissä kohdissa omaa elämäänsä, sisäiseltä hallinnoltaan venäläisistä keskusvirastoista varsin riippumattomana. Tähän nähden oli Suomelle oikeastaan onnellista, että 1700-luvun rauhoissa, joissa Venäjän haltuun tulleet alueet joutuivat uuden emämaan keskusvirastojen välittömään hallintoon, arkistojen luovutukseen kohdistuvat määräykset — erittäinkin Uudenkaupungin rauhanteossa — olivat sangen suppeita, joten enimmät ja tärkeintä osaa maata koskevat arkistokokoelmat voitiin myöhemmin Suomen omien miesten toimesta periä takaisin omaan maahansa. Sitäpaitsi balttilaisilla alueilla oli vanhastaan eräänlaiset verraten hyvin säilytetyt omat keskusarkistonsa, jollaisia taas Suomi Ruotsin-vallan aikana ylimalkaan oli vailla.

Uudenkaupungin rauhansopimus, jonka nojalla Venäjä Suomesta sai kaakkoisosan, sisälsi kaksi pykälää, joissa arkistokysymystä kosketeltiin. Neljännen pykälän lopussa sanottiin: »Etsittäköön myös kaikki ne arkistot, asiakirjat ja kirjoitukset, jotka näitä (Venäjälle luovutettuja) maita erityisesti koskevat ja jotka sieltä tämän sodan kuluessa on viety Ruotsiin, ja luovutettakoon ne tarkoin niille, jotka Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa siihen valtuuttaa.»^[2]

13:nnen pykälän loppu taas kuului: »Ja jos Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa joukot ovat löytäneet joitakin arkistoja, asiakirjoja ja kirjeitä, jotka tätä Suomen Suuriruhtinaanmaata (s. o. Ruotsin valtakuntaan jääpää osaa Suomesta) koskevat ja jotka ne kenties ovat vieneet maasta pois, etsityttää Hänen Tsaarillinen Majesteettinsa ne, mikäli mahdollista, ja sen, mikä niistä löydetään, tarkoin luovuttaa Hänen Majesteettinsa Ruotsin Kuninkaan valtuuttamille.»^[3]

Niinkuin näemme, ei Uudenkaupungin rauhansopimuksessa, mitä arkistoasiaan tulee, kiinnitetty huomiota muihin asiakirjaryhmiin kuin sellaisiin, jotka olivat olleet sodan jalkoihin jauhautuneilla alueilla ja joita joko Ruotsin tai Venäjän viranomaiset taikka sotajoukot olivat sodan kestäessä vieneet pois; mitä tulee Ruotsin saataviin asiakirjoihin, oli sitäpaitsi oikeastaan puhe vain sellaisista, joita olivat sotajoukot vieneet. Sellaisiin arkistoihin ja yksityisiin asiakirjoihin nähden siis, jotka jo vanhastaan olivat Ruotsin puolella tai siinä osassa Suomea, mikä edelleen jäi Ruotsille ja jotka muodostivat ehdottomasti tärkeimmän osan kaikista, ei Venäjällä sopimuksen mukaan ollut mitään oikeutta esittää luovuttamisvaatimuksia. Tässä suhteessa Uudenkaupungin rauhankirja niinmuodoin, omituista kyllä, sisälsi osittain paljoa vähemmän kuin Tukholmassa 1719 ja 1720 Ruotsin sekä Hannoverin ja Preussin välillä tehdyt rauhansopimukset lisäyksineen.^[4]

Varmaa lienee, että venäläiset joukot sodan aikana —sen lisäksi mitä olivat hävittäneet— olivat myös kuljettaneet mukanaan ainakin jonkun verran asiakirjoja Suomesta Venäjän puolelle. Missä määrin näitä todella saatiin takaisin, ei ole tiedossani. Joka tapauksessa Ruotsin puolelta siinä kohdin ehkä suoritetut toimenpiteet lienevät tuottaneet varsin mitättömiä tuloksia.

Sekä Itämerenmaakunnista että Suomesta kuljetettiin sotakauden kestäessä suuret määrät asiakirjoja parempaan talteen emämaahan Ruotsin. Niinpä ruotsalaiset 1709 ja 1710 veivät Riiasta, Pärnusta ja Tallinnasta Tukholmaan kaikkiaan 33 arkullista asiakirjoja, m. m. Liivinmaan hovioikeuden, Viron kenraalikuvernöörinviraston, Tallinnan konsistorin sekä Tarton ja Pärnun maaoikeuksien arkistot.^[5] Suomesta taas veivät peräytyvä sotaväki ja pakenevat virkamiehet ja papit asiakirjoja arkuissa, säkeissä j. m. s. eri teitä joko suoraan Ruotsiin tai vähitellen yhä edemmäksi luoteista ja länttä kohti, sikäli kuin vihollisen joukot etenivät, kunnes vihdoin nämäkin asiakirjat saapuivat Ruotsin puolelle, jolleivät matkan varrella olleet jääneet mikä mihinkin paikkaan, toiset joutuakseen tuhon omaksi, toiset aikaa myöten palatakseen jälleen sinne, mihin kuuluivat.^[6] Mutta siitä osasta Karjalaa, joka rauhanteossa jättiin Venäjän haltuun, ennen kaikkea Viipurista, missä sen maanpuolen keskusvirastot arkistoineen sijaitsivat, ei juuri ehditty ennen venäläisten jotenkin odottamatonta tuloa ja Viipurin valloitusta (kesäkuun puolivälissä 1710) kuljettaa pois arkistoja enempää kuin muutakaan. Sellaisia asiakirjoja, joita venäläiset uutta aluettaan varten olisivat halunneet ja jotka olisi sota-aikana poiskuljetettu, ei, mitä Karjalaan tulee, liene oikeastaan ollut. Sen näemme myös, kun käymme katsomaan, mitä toimenpiteitä Ruotsissa asiakirjain luovuttamiseksi rauhanteon jälkeen suoritettiin.

Mihail Bestuzhev-Ryumin. Kuvituskuva.

Rauhansopimuksen neljänteen pykälään nojautuen pyysi Venäjän silloinen Ruotsin-lähettiläs, kreivi Mihail Bestužev-Rjumin, kunink. majesteetille maalisk. 8 p:nä 1722 osoittamassaan promemoriassa, että sodan aikana Ruotsiin kuljetetut, erittäinkin kirjelmään liitettyyn luetteloon merkityt liivinmaalaiset asiakirjat haettaisiin esiin ja hänelle luovutettaisiin. Promemoria lähetettiin kansliakollegille, joka sai käskyn viipymättä etsityttää kaikki senlaatuiset asiakirjat sekä määrätä erityiset henkilöt tarkastamaan, mitä ne sisälsivät. Jos joukossa oli »joitakin tärkeitä papereita», tuli niistä ottaa tarpeelliset jäljennökset, mikäli ei ollut jo vanhastaan olemassa niiden konsepteja tai kopioita.^[7]

Jotta saataisiin selvyys siitä, mitä Ruotsiin oli tuotu venäläisten saatavia asiakirjoja, ja samalla myös siitä, mitä viimemainitut mahdollisesti olivat kuljettaneet Venäjälle, antoi kansliakollegi, kuitenkin vasta elok. 18 p:nä 1724, Suomen maaherroille käskyn lähettää »asianmukaisen ja tarkan luettelon niistä todistuskappaleista, arkistoista ja asiakirjoista, jotka jollakin tavoin saattavat koskea vihollisen valtaamia paikkakuntia ja maita ja jotka vainoajan kuluessa ovat, ennen vihollisen hyökkäystä, lähetetyt Tukholmaan tai jotka hän on vienyt pois, koska viimeisessä Ruotsin ja Venäjän välisessä rauhansopimuksessa on molemmin puolin sovittu, että sellaiset kirjoitukset ovat palautettavat sille, joka rauhansopimuksen mukaan sen tai sen maan tulee omistamaan taikka jälleen saamaan haltuunsa, ja koska kunink. maj:tin ja valtakunnan tähdellisiä asioita varten on aivan tarpeellista saada tarkka ilmoitus siitä, onko ja minkälaisia todistuskappaleita ja asiakirjoja, jotka lääniä koskevat, poisviety vihollisen sinne rynnätessä». Tietoa ei ole muiden maaherrain vastauksista kuin Uudenmaan ja Hämeen läänin. Lokak. 28 p:nä 1724 lähettämässään kirjelmässä Helsingin lääninkanslia maaherranviraston puolesta — huomauttaen, että Venäjälle annettavia asiakirjoja ei ollut, koska lääni kokonaisuudessaan oli jäänyt Ruotsin valtakuntaan — ilmoitti, ettei Venäjän sotavoima ollut sieltä ottanut mitään »julkisia asiakirjoja», »koska tämän Helsingin kaupungin meidän oma sotaväkemme vihollisen hyökätessä keväällä 1713 poltti, jolloin ne asiakirjat, mitä ei sitä ennen oltu lähetetty Tukholmaan paloivat yhdessä lääninkanslian ja kamarirakennuksen kanssa poroksi». Asiasta sanoi maaherranvirasto jo aikaisemmin tehneensä ilmoituksen kamarikollegille ja pyytäneensä jäljennöksiä sellaisista asiakirjoista, joiden vastaavat kappaleet olivat palaneet.^[8] Pääasiaan nähden samansuuntaisia lienevät olleet muutkin vastaukset.

Yhdessä kamarikollegin kanssa, jonka alaan kuuluivat nuo tärkeät tilikirjat ja niihin liittyvät erilaatuiset asiakirjaniteet, kansliakollegi ryhtyi heti Venäjän lähettilään kirjeen saatuaan toimenpiteisiin myös jonkinlaisen selvityksen hankkimiseksi kysymykseen tulevista virolais-liivinmaalaisista asiakirjoista. Aluksi oli toimeenpantava maahan tuotujen kokoelmien inventoiminen. Mutta kaikkein tärkeimpään ja suurimpaan osaan nähden kohdattiin heti vaikeuksia, jotka yhteen aikaan jo näyttivät varsin hankalilta voittaa. Ei nimittäin siinä kyllin, että asiakirjoja oli sangen runsaasti; kaiken lisäksi havaittiin, että niiden ylempänä mainittujen 33 arkun sisällys, jotka oli tuotu Virosta ja Liivinmaalta ja joita oli avaamattomina säilytetty eri paikoissa Tukholman kaupunkia, oli pakattu ja kuljetettu Ruotsiin »mitä vaarallisimpina ja ankarimpina ruttoaikoina», jotenka muka oli pelättävissä niiden avaamisesta aiheutuvan tarttuvia tauteja. Tästä oli seurauksena kauan jatkuvia neuvotteluja niistä varovaisuustoimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä; useita eri kertoja käännyttiin Collegium medicum'in puoleen, jonka oli annettava asiantuntevat lausuntonsa eri ehdotuksista. Venäläiset kävivät yhä tyytymättömämmiksi asian lykkääntymistään lykkääntyessä ja kieltäytyivät luovuttamasta Ruotsin alamaisten saatavia Venäjältä ja yleensä Venäjän alamaisilta, ennenkuin arkistokysymys oli saatettu ratkaisuun.

Vuosina 1724—1726 kaikkien luovutettavien kokoelmain tarkastus kuitenkin saatiin suoritetuksi.

Noihin vaarallisiin arkkuihin nähden tehtiin 1725 sellainen päätös, että arkut ensin oli kuljetettava vesitse Mälarissa Kurön saarella sijaitsevalle yksinäiselle kruununtilalle lähelle Svartsjötä, joka paikka monista vuoron perään ehdotetuista vihdoin pidettiin soveliaimpana. Syrjäisellä saarella arkut sitten avattiin ja asiakirjat savustettiin ja tuuletettiin. Senjälkeen kokoelmat jälleen vietiin Tukholmaan, Södermalmilla olevaan kaupungintaloon, minkä varsin epämukavassa huoneistossa tarkastus ja luetteloiminen lopulta voitiin alottaa.^[9]

Tarkastustyön hankaluutta lisäsi se, että venäläiset kesken työn esittivät uusia vaatimuksia. Samoihin aikoihin saapui nimittäin Tukholmaan Venäjän hallituksen asiakirjain vastaanottamista varten valtuuttamia komissareja, jotka syysk 9 p:nä 1725 Ruotsin kuninkaalle lähettämässään memoriaalissa pyysivät, että »kaikkien viimeisessä rauhanteossa luovutettujen provinssien arkistot, aktit ja asiakirjat, jotka sodan aikana tai sitä ennen oli viety Ruotsiin, lajiteltaisiin ja heille luovutettaisiin rauhansopimuksen sanamuodon ja memoriaaliin liitetyn yksityiskohtaisen luettelon mukaan». Luettelossa oli neljätoista ryhmää akteja ja karttoja, jotka kaikki koskivat Viroa ja Liivinmaata. Siitä huolimatta oli memoriaalin otsakkeeseen lisätty sanat »Inkerinmaa sekä osa Karjalaa ynnä Viipurin lääniin kuuluva alue».

Memoriaalista luetteloineen lähetettiin ilmoitus kanslia- ja kamarikollegeille. Nämä määräsivät nyt kumpikin eräitä virkamiehiään asiakirjoja tarkastamaan ja niistä erottamaan sellaiset, joita ei pitänyt luovutettaman; kansliakollegin alaisesta valtionarkistosta määrättiin työhön laitoksen päällikkö, arkistosihteeri J. Fr. von Schantz, aktuari ja antikviteettiarkiston sihteeri J. Helin sekä kanslisti H. B. Schröder, viimemainittu isonvihan aikana Ruotsin puolelle paenneita suomalaisia, siis tavallansa kysymykseentulevien arkkivaalioiden erikoisasiantuntija, ja kaikki kokeneita ja kykeneviä arkistomiehiä.^[10] Ruotsin hallituksen antamissa ohjeissa oli käsketty pitämään tarkoin silmällä, ettei luovutettaisi »mitään sellaisia akteja, joiden poisantamisesta julkisille (publicum) tai yksityisille henkilöille saattoi tulevaisuudessa koitua haittaa». Tämän mukaisesti pidätettiin »sotakassatilit, rykmenttien, gravatsioni- ja reduktsionilaitoksen kirjeenvaihdot ynnä muu sellainen, mikä kuului ainoastaan maan yksityiseen talouteen»; tällaisiin asiakirjoihin näkyy luetun myös m. m. osia Viron kenraalikuvernöörihallituksen arkistosta, kuten registratuura, kunink. majesteetin ja ruotsalaisten viranomaisten kirjelmät, taloudelliset asiakirjat ja tilikirjat, varakuvernööreille ja käskynhaltijalle Tallinnaan menneet kirjeet sekä kenraali von Schlippenbachin sota-arkisto. Tarkastuksen toimittajain ehdotusta, että eräästä niteestä irroitettaisiin osa, ei kansliakollegi voinut kannattaa, koska se piti arveluttavana luovuttaa mitään »typistettynä» ja senvuoksi katsoi paremmaksi pidättää Ruotsissa koko kirjan. Tarkastustyö kesti kuukausimääriä; se — niinkuin arkistosihteeri von Schantz eräässä myöhemmässä memoriaalissaan sanoo — »aiheutti sitä enemmän vaivaa ja monimutkaisuutta ja esti säännöllisten virkatehtävien suorittamista, kun ei siihen oltu saatu sopivampaa huonetta kuin kaupungintalossa Södermalmilla, jonne siis oli päivittäin, niinkauan kuin työtä jatkui, kuljettava». Työn tulokset merkittiin kolme nidettä käsittäviin luetteloihin, jotka sitten jätettiin kansliakollegille. Asiassa syntyi laaja kirjeenvaihto kanslia- ja kamarikollegien sekä muiden Ruotsin viranomaisten välillä; sitä paitsi käytiin pitkällisiä neuvotteluja venäläisten kanssa, joiden etuja — paitsi edelläkerrottuja komissareja- kevättalvella 1725 Tukholmasta poistuneen Bestuževin jälkeen valvoi hänen seuraajansa, kreivi Nikolai Golovin, Venäjän holsteinilaispuolueen suosikki, mutta diplomaattina keskinkertaiseksi katsottu.^[11] Kesän loppupuolella 1726 vihdoin tehtiin Ruotsin puolesta lopulliset päätökset, ja syksyllä saatiin luovutus loppuun suoritetuksi. Ruotsin edustajiksi määrätyt henkilöt jättivät näin venäläisille valtuutetuille ensin Liivinmaan hovioikeuden aktit ja sitten vähitellen muut. Ne, mitä ei annettu, sijoitettiin Ruotsin valtionarkistoon, paitsi tilikirjoja ynnä niihin kuuluvia asiakirjoja, jotka joutuivat kamarikollegin arkistoon, tullakseen vihdoin 19:nnen vuosisadan lopulla ja seuraavan alussa nekin suurimmalta osaltaan siirretyiksi valtionarkistoon.^[12] Balttilais-inkerinmaalaiset arkkivaaliot, jotka venäläisille luovutettiin vietiin Pietariin, mistä ne siirrettiin, kai suurimmaksi osaksi, Viron ja Liivinmaan arkistoihin, etupäässä Tallinnaan ja Riikaan, siellä pitkänä venäläisaikana kokeakseen monenlaisia kohtaloita, enimmäkseen varsin vähän ilahuttavia. Nyttemmin niitä on ainakin Viron Ritarikunnanarkistossa ja Viron keskusarkistossa Tartossa, jonne m. m. Riiasta maailmansodan aikana Sisä-Venäjälle viedyt osat näitä kokoelmia ovat sodan jälkeen joutuneet.^[13] Tuntematonta on, oliko niiden puheenaolevaan aikaan kuuluvien balttilaisten maaoikeuksien ja kaupunkien arkistojen osien joukossa, joita vielä tämän vuosisadan alussa säilytettiin oikeusministeriön arkistossa Moskovassa^[14], myös Ruotsista Venäjän hallitukselle luovutettuja.

Niin kuin luonnollista oli, eivät ruotsalaiset olleet suostuneet antamaan pois sellaisia asiakirjoja, joita ei oltu tuotu Ruotsiin sodan kuluessa ja jotka siis eivät sisältyneet rauhansopimuksen määräyksiin. Tämä kuitenkin herätti tyytymättömyyttä venäläisissä, jotka sitäpäitsi katsoivat itsellään olovan aihetta muihinkin valituksiin. Venäjän valtuutetut, jotka yhä edelleen viipyivät Tukholmassa, lähettivät senvuoksi seuraavana vuonna, 1727, Ruotsin hallitukselle uuden memoriaalin, jossa he väittivät vielä kaipaavansa eräitä, erityiseen luetteloon merkitsemiänsä akteja ja lausuivat mielipahansa siitä, että heidät muka pakotettiin kauan oleskelemaan Tukholmassa; he pyysivät siis, että vielä puuttuvat asiakirjat viipymättä luovutettaisiin. Hallituksen käskystä laatimassaan selityksessä kanslia- ja kamarikollegit kävivät kohta kohdalta läpi sen luettelon, joka oli seurannut Venäjän valtuutettujen 1725 lähettämää memoriaalia, ja osoittivat, että osa niistä akteista, jotka luetteloon oli merkitty, jo oli valtuutetuille, heidän oman kuittauksensa mukaan, annettu, että osaa niistä ei ensinkään oltu menneenä sota-aikana Ruotsiin tuotu sekä lopuksi että muut heidän vaatimansa aktit laadultaan olivat sellaisia, ettei venäläisillä ollut mitään oikeutta niihin nähden vedota rauhansopimukseen; tällaisiksi katsoivat kollegit m. m. linnoituskartat, joiden vaatimiseen rauhansopimus »ei antanut vähintäkään aihetta». Mitä taas siihen tuli, että venäläisiä komissareja olisi kovin kauan pidätetty Tukholmassa, huomautettiin, ettei asiakirjain luovutuksen vaatima työmäärä ollut sallinut sen nopeampaa toimintaa.

Ruotsin ajan asiakirjoja esillä Valtionarkistossa vuonna 1959. Kuvituskuva.

Ruotsin hallitus näkyy jo närkästyneen venäläisten valituksista ja syytteistä. Kollegien selityksen pohjalla se laati laajaperäisen esityksen asian vaiheista, mutta päätti toimittaa sen tällä kertaa, Ruotsin Pietarissa olevan lähettilään, vapaaherra Herman (Tersmeden-) Cedercreutzin välityksellä, suoraan Venäjän hallitukselle. Tähän katsottiin olevan sitä enemmän aihetta, kun Venäjän ministeri, kreivi Golovin oli »käyttänyt jotenkin arveluttavia lausetapoja sekä memoriaaleissaan että kirjeissään», huomauttaessaan hänkin siitä, kuinka Venäjän valtuutettuja muka oli turhan takia pidätetty Tukholmassa ja kuinka he muka eivät ollenkaan olleet saaneet rauhansopimuksessa määrättyjä asiakirjoja, vaan ainoastaan joukon sellaisia, joilla ei ollut mitään arvoa. Vphra Cedercreutzille — jonka vaikutusvalta Venäjän hovissa muuten ainakin aikaisemmin arvioitiin jotenkin vähäiseksi^[15] — annettiin tehtäväksi esittää asian todellinen laita ja osoittaa, ettei kreivi Golovinin loukkaavissa syytöksissä ollut vähääkään perää. Huomattava muuten on, että Ruotsin hallitus ja kreivi Golovin sinä aikana, jonka viimemainittu oli ollut Tukholmassa, useastikin olivat joutuneet pahoihin selkkauksiin keskenänsä, niinkuin on hyvin ymmärrettävää, kun kansliapresidentti Arvid Bernhard Horn oli holsteinilais-venäläisen puolueen ankara vastustaja. Nyt kysymyksessä oleviin aikoihinhan holsteinilaiset Ruotsissa joutuivat lopullisesti tappiolle ja yksin varovainen Hornkin näkyy pitäneen tilannetta jopa edullisena sotaan ryhtymiselle Venäjää vastaan.^[16]

Tukholmassa oleskeleville Venäjän komissareille toimitettiin aluksi pelkkä jäljennös edellämainitusta Pietariin menneestä esityksestä ja ilmoitettiin alkuperäisen kappaleen lähetyksestä Venäjän hallitukselle. Komissarit kuitenkin kieltäytyivät jäljennöstä vastaanottamasta, koska se oli allekirjoittamaton ja koska heillä siis ei olisi muka mitään pätevää (»authentiquet») näytettävänä hallitukselleen. Heidän pyyntöönsä saada Ruotsin hallitukselta todellinen vastaus katsottiinkin kohtuulliseksi suostua, ja kunink. majesteetin nimessä lähetti nyt valtiosihteeri heille päätöksen v. 1725 jätettyyn memoriaaliin, joka päätös laadittiin yllämainitun kanslia- ja kamarikollegien kirjoittaman selityksen mukaiseksi. Kuitenkin tehtiin siihen se Suomen arkistohistorian kannalta mielenkiintoinen lisäys, että nimenomaan sanottiin, että edellä huomautettuja, otsakkeseen merkittyjä inkerinmaalaisia arkistoja sekä Karjalaa ja Viipurin aluetta koskevia asiakirjoja muka koskaan ollut Ruotsiin saapunut ja ettei niitä siis myöskään voitu luovuttaa. Tarkoituksena kai oli sanoa, ettei niitä ollut saapunut sodan aikana, niinkuin rauhansopimus edellytti; sitä ennenhän sellaisia — mikäli oli kysymys keskusarkistoihin lähetettävistä asiakirjoista — kylläkin oli Ruotsiin kertynyt.^[17] Itse asiassa annettiinkin venäläisille — kuten seuraavassa rauhansopimuksessa määrättyjen asiakirjainluovutusten käsittelyssä syntyneistä asiakirjoista ilmenee — joukko jäljennöksiä Inkerinmaan asiakirjoista.

Vielä noin sataa vuotta myöhemmin balttilaisten maiden arkistot kuitenkin saivat varsin huomattavan lisän. Ruotsin maanmittausylikonttorin esityksestä ja kunink. majesteetin jouluk. 30 p:nä 1824 tekemän päätöksen mukaan luovutettiin näet Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle 3,830 Viroa ja Liivinmaata koskevaa karttaa sekä lisäksi joukko sellaisia, jotka koskivat Inkerinmaata ja Käkisalmen lääniä. Pääosa ensinmainittuja karttoja siirrettiin sittemmin Riian linnassa sijaitsevaan kenraalikuvernöörinviraston arkistoon, josta niiden monenlaisia vaiheita koettuaan vihdoin olisi maailmansodan jälkeen pitänyt Sisä-Venäjältä joutua muun Riian arkistoaineksen mukana Tartossa olevaan Viron keskusarkistoon; kuitenkin ne ainakin vielä pari vuotta sitten olivat teillä tuntemattomilla. Viroa koskevat kartat lienevät aikoinaan tulleet siirretyiksi Riiasta Tallinnaan sekä Tarttoon, minne ne ovat seuranneet Ritarikunnanarkistoa. Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin kartat taas vietiin Pietariin, mutta niidenkään myöhemmistä kohtaloista ei minulla ole tietoja.^[18]

Niinkuin olemme nähneet, oli Uudenkaupungin rauhansopimuksen määräys arkistojen ja asiakirjain luovuttamiseen nähden sellainen, etteivät venäläiset voineet sen nojalla vaatia Ruotsilta lähimainkaan kaikkea, ei edes enintä sitä arkistoainehistoa, mikä koski Venäjän 1721 saamia alueita. Nimenomaan suomalaisia arkkivaalioita ei näy tulleen luovutetuiksi ensinkään.

Toisenlainen oli periaatteellinen asema v:n 1743 rauhanteon jälkeen.

Turun rauhassa tehdyn sopimuskirjan viides pykälä sisälsi m. m. seuraavaa: »Myös ovat kaikki ne asiakirjat ja kirjoitukset, jotka koskevat erityisesti näitä (Venäjän haltuun nyt joutuneita maita, etsittävät ja, sikäli kuin niitä voidaan löytää, tarkoin luovutettavat niille, jotka Hänen Keisarill. Majesteettinsa sitä varten valtuuttaa.» Ruotsille jääviä Suomen osia koskeviin asiakirjoihin nähden taas, joita venäläiset joukot mahdollisesti olivat saaneet käsiinsä ja vieneet maasta, määrättiin samaa kuin Uudenkaupungin rauhansopimuksessakin.

Ensinmainitun, meidän kannaltamme tärkeimmän kohdan olivat venäläiset rauhanneuvottelijat alkuperäisissä sopimuskirjan luonnoksissaan laatineet, omituista kyllä, samanlaiseksi suppeaksi kuin vastaava kohta Uudenkaupungin rauhankirjaa, joka kuitenkin jo oli ollut omansa aiheuttamaan tyytymättömyyttä ja erimielisyyttä ja jonka Venäjän hallituksen Tukholmassa olleiden edustajien oli täytynyt myöntää pahasti sitoneen heidän käsiään.

Rauhankonferenssin kestäessä kohta sitten saatiin venäläisten kannalta paremmaksi. Eräässä ruotsalaisten tekemässä luonnoksessa vielä sanotiin varsin rajoitetusti: »Ja vaikka kaikki arkistot, asiakirjat ja kirjoitukset, jotka koskevat erityisesti näitä nyt luovutettuja provinsseja, kaupunkia ja linnaa (!), ovat Lappeenrantaa valloitettaessa, yhdessä siellä silloin olleen lääninkanslian kanssa, hävinneet, on kuitenkin, jos niistä olisi jotakin pelastettu ja Ruotsiin viety, ne etsittävä ja luovutettava Hänen Maj:ttinsa Venäjän Keisarinnan valtuuttamille.»^[19] Venäjän edustajain viimeisessä traktaattiehdotuksessa kysymyksessä oleva kohta vihdoin oli samassa muodossa, missä se tuli lopulliseen rauhansopimukseen.^[20]

Johann Ludwig Luberas von Pott. Kuvituskuva.

Rauhansopimukseen vedoten Tukholmassa silloin oleva Venäjän täysivaltainen ministeri, kenraali vphra Johan Ludwig Pott von Luberas, joka oltuaan toisena Venäjän valtuutettuna Turun rauhankongressissa hyvin tunsi sopimuksen sisällön, alussa vuotta 1745 hallituksensa käskystä — keisarinna Elisabetin ulkoasiain johtajana oli tällöin edellämainitun Mihail Bestuževin veli Aleksei, joka 1744 oli tullut suurkansleriksi ja jonka vastustajiin Luberas kuului^[21] — pyysi saada ne asiakirjat, jotka koskivat »Turun rauhassa Venäjälle luovutettua osaa Kyminkartanon läänistä». Kansliakollegille annettiinkin jo tammik. 11 p:nä käsky kerätä kaikki sellaiset asiakirjat ja sitten tehdä niistä Ruotsin hallitukselle esitys. Kollegi puolestaan lähetti käskyn edelleen arkistosihteerille, tunnetulle historiallisten muistojen vaalijalle ja julkaisijalle Anders von Stiernmanille, jonka lähettämä vastaus esiteltiin kansliakollegissa helmik. 20 p:nä. Vastauksessaan v. Stiernman ilmoitti tarkasta etsinnästään huolimatta löytäneensä vain sanotun läänin maaherran sekä Kyminkartanon pataljoonan päälliköiden kunink. maj:tille lähettämät kirjeet ja memoriaalit vuosilta 1721—1741 ynnä eräitä akteja, jotka koskivat valtaneuvoksen, kreivi Kustaa Bonden esimiehyydellä Kyminkartanon ja Savonlinnan läänissä sekä Uudellamaalla vv. 1725—1726 toiminutta komissionia ja joiden asiakirjain luovuttamisen hän alisti kollegin suosiolliseen harkintaan; omasta puolestaan hän näkyy epäilleen luovuttamisen tarpeellisuutta ja lausui, ettei »Venäjän Keisarill. Hovilla» tiettävästi olisi niistä sanottavaa hyötyä. Vastausmemoriaalinsa lopussa v. Stiernman sanoo: »Muuten lienevät ne aktit, jotka erityisesti saattavat koskea sanottua maaherrakuntaa ja joita säilytettiin Lappeenrannan lääninkansliassa, viimeisenä sota-aikana joko joutuneet venäläisten käsiin tai palaneet sanottua kaupunkia valloitettaessa.»^[22]

Kansliakollegi oli samaa mieltä kuin v. Stiernman. Se katsoi, ettei äskenmainituista asiakirjoista olisi mitään hyötyä Venäjän hallitukselle, »joka sitävastoin oikeastaan halunnee luovutettua maata koskevia tili- ja maakirjoja.» Koska näitä säilytettiin kamarikollegin arkistossa, vaadittiin nyt sen lausuntoa. Kun vastaus »jonkun verran» viipyi, teki kenraali von Luberas eräitä kertoja — luultavasti varsin lievässä muodossa, koska hän oli erittäin hyvissä, suurkansleri Bestuževin mielestä liiankin hyvissä, väleissä vallassa olevan hallituspuolueen kanssa^[23] — huomautuksia kiirehtiäkseen asiakirjain luovuttamista. Han sai vastaukseksi, »että täkäläinen kamarilaitos oli niin laaja (vidlyftigt) ja sen aktit sijoitettuina niin moniin paikkoihin, että pyydettyjen asiakirjain etsiminen vaatii jokun verran aikaa»; mutta — sanottiin vastauksessa — kenraalille oli annettava asianmukainen ilmoitus, niin pian kuin asiakirjat oli ehditty kerätä.

Kesän loppupuolella kamarikollegin lausunto vihdoin valmistui. Siinä ilmoitettiin, ettei kollegin arkistossa ollut mitään »irtonaisia ja erikoisia Venäjälle joutunutta Kyminkartanon lääniä koskevia akteja, muita kuin Vehkalahden eli Haminan palkkaussääntö (staten)». Muut olivat sidottuina niiden asiakirjain yhteyteen, jotka koskivat koko Savonlinnan ja Kyminkartanon lääniä yleensä, sellaisena kuin se oli ollut Uudenkaupungin rauhan jälkeen. Koska tuollaisia alkuperäisiä asiakirjoja ei haitatta voitu pirstota, katsoi kamarikollegi parhaimmaksi, että jäljennettiin se, mitä Venäjän kruunun piti saaman. Lausunto esiteltiin valtaneuvostossa elok. 12 p:nä samalla kertaa kenraali von Luberasin antaman nootin kanssa, jossa hän ilmoitti, mitä Venäjän taholta haluttiin saada.^[24] Vastaukseksi Venäjän ministerille päätettiin nyt ilmoittaa, että jäljennökset halutuista asiakirjoista olivat saatavissa, kunhan ministeri oli antanut yksityiskohtaisesti määritellyn tilauksen ja jollei niitä voitu saada asianomaisella paikkakunnalla.^[25] Jäljentämiseen ilmoitettiin oltavan valmiit suostumaan »aivan samalla tavalla kuin oli aikaisemmin tapahtunut Inkerinmaan asiakirjoihin nähden».

Venäjän ministerin toivomukset, hänen saatuaan edelläselostetun vastauksen Ruotsin ulkoasiain valtiosihteerin allekirjoittamassa kirjelmässä, supistuivat varsin vähiin. Hän ilmoitti, ettei hän suinkaan halunnut jäljennöksiä »kaikista vanhoista maakirjoista ja akteista», vaan ainoastaan kahden viimeisen vuoden, mikäli ne koskivat »kylien jakoa ja muuta sellaista». Kuitenkin hän pyysi, että jonkun ruotsalaisen virkamiehen sallittaisin tehdä tarvittava asiakirjain luettelo ja sitten jäljentää se mikä havaittiin tarpeelliseksi. Samoin hän esitti pyynnön, että määrättäisiin joku kamarineuvoksista, jonka puoleen hän saisi puheenaolevassa asiassa kääntyä. Kenraali von Luberasin pyyntöihin suostuen ilmoitettiin, että hänen sopi kääntyä kamarineuvos kreivi Olof Leijonstedtin puoleen, jonka alaan erityisesti kuului n. s. Suomalainen eli 3:s provinssikonttori^[26] — missä Suomea koskevat kameraaliset asiat käsiteltiin ja suureksi osaksi säilytettiin — ja että sotakomissari Saxbeck, joka oli ilmoittautunut työhön halulliseksi, oli hänen käytettävissään otteiden valitsemista ja puhtaaksikirjoittamista varten.

Vasta vuotta myöhemmin oli jäljentämistyö loppuunsuoritettuna. Viivytyksen syyksi ilmoitettiin se, että asianomaisille tuotti suurta ajanhukkaa ja vaivaa, kun heidän oli ollut ensin tarkoin määriteltävä, mitkä pitäjät Turun rauhansopimuksen nojalla olivat joutuneet Venäjän kruunulle. Kun kenraali von Luberas — jonka kukistumiseen suurkansleri Bestužev oli saanut keisarinnan suostumaan jo kevättalvella 1745, vaikka hänen poiskutsumisensa tapahtui vasta toista vuotta myöhemmin^[27] — syyskuussa 1746 lähti Tukholmasta kotimaahansa, oli hänellä näin mukanansa kahdeksaatoista pitäjää koskevat otteet Kyminkartanon läänin maakirjasta vuodelta 1738 sekä Haminan kaupungin privilegiot ja palkkaussääntö. Siten siis ruotsalaisen sotajoukon polttama Haminan kaupunki, jonka puolesta oli rauhanteon jälkeen keisarinna Elisabetille esitetty anomus, missä m. m. sanottiin kaupungin privilegiot ja joukko »maistraatin todistuskappaleita ja asiakirjoja» viedyn Ruotsiin, sai takaisin vain muutaman asiakirjansa, nekin jäljennöksinä, mistä sitten paria vuosikymmentä myöhemmin aiheutui rettelöitä venäläisten keskusvirastojen kanssa.^[28]

Johan Albrecht von Korff. Kuvituskuva.

Niin suhteellisen kohtuullisia, jopa osittain suorastaan välinpitämättömyyttä osoittavia kuin Venäjän edustajan vaatimukset lopullisesti olivatkin olleet, ei siis tulos kuitenkaan ollut edes niitä vastaava. Eipä niin ollen ihmettä, että kysymys piankin uudelleen otettiin esille. Syysk. 24 p:nä 1747 von Lubarasin seuraaja Venäjän Tukholman lähettiläänä, Aleksei Bestuževille mieluisa, mutta Ruotsin kansliapresidentin, hattupäällikön kreivi Tessinin kiihkeänä vihamiehenä tunnettu vphra Johan Albrecht von Korff^[29] lähetti Ruotsin hallitukselle promemorian, jossa hän — »siitä huolimatta», että luovutusta jo oli tapahtunut, lausuu asiasta ruotsalainen arkistosihteeri — vaati vielä puuttuvien maakirjojen luovuttamista. Mutta lisäksi von Korff vaati saada kaikki yleis- ja erikoiskartat koko Kyminkartanon läänistä ja Savonlinnan alueesta sekä erityisesti Haminan kaupungin kartan »sittenkuin kaikki nämä kartat oli oikein ja mitä tarkimmin piirretty (afritade)». Vaatimus näyttäisi siis tarkoittaneen pelkkien jäljennösten saantia; edempänä kuitenkin havaitsemme, että yksistään siihen ei Venäjän taholta nyt pyritty.

Syntyi uutta harkintaa, uutta tarkastustyötä ja uutta kirjeenvaihtoa. Ruotsin hallitus ei pitänyt mahdottomana luovuttaa niitä karttoja, jotka käsittivät vain Venäjälle joutuneita provinsseja. Sitävastoin ei ollut annettava sellaisten pitäjien ja kylien karttoja, jotka rauhansopimuksen mukaan olivat jääneet Ruotsin rajojen sisäpuolelle ja — kuten sanottiin — »joista jotakin omistusoikeutta voitiin johtaa». Tämän vuoksi määrättiin valtaneuvos, vphra Kaarle Juhana Stiernstedt, jonka katsottiin parhaiten tuntevan seudun olosuhteet — olihan hän v:sta 1741 lähtien ollut Savonlinnan ja Kyminkartanon läänin maaherrana ja yhdessä talonpoikien kanssa tarmokkaasti taistellut sodassa venäläisiä vastaan, joita hän Pultavan taistelun jälkeen kärsimänsä kovan vankeuden takia ankarasti vihasi — ja joka sitä paitsi oli ottanut osaa rajakomissionin työhön, yhdessä hovikanslerin vphra Nolckenin ja ennenmainitun kamarineuvoksen kreivi Leijonstedtin kanssa harkitsemaan ja tutkimaan, mitkä yllämainituista kartoista mahdollisesti olivat senlaatuisia, että ne oli joko alkuperäisinä tai jäljennöksinä sanotulle lähettiläälle luovutettava; samoin tuli heidän antaa lausuntonsa vielä annettavista maakirjoista. Mitä jälkimäisiin tuli, tekivät mainitut herrat sen johtopäätöksen, että niiden pitäjien ja kylien luettelo, joiden maakirjat jo oli annettu kenraali von Luberasille, osoitti hänen muka saaneen enemmän kuin hänen olisi pitänyt. Sen sijaan he kannattivat erään maanmittauskonttorista löydetyn Kyminkartanon läänin kartan luovuttamista, »joka ikänsä ja vanhan tyylinsä puolesta näytti itse todistavan alkuperäispätevyytensä (tycktes authorisera sig sjelf)»; ensin oli kuitenkin siitäkin tehtävä jäljennös maanmittauskonttorissa vastaisuutta varten säilytettäväksi. Samoin voitiin lähettiläälle antaa kaksi fortifikatsionikonttorissa olevaa Haminan karttaa. Mutta Savonlinnan alueen käsittävään karttaan nähden ruotsalaiset lausunnonantajat katsoivat tarpeelliseksi asettua kielteiselle kannalle;samoin oli kieltäydyttävä antamasta tuota aluetta koskevia maakirjoja. Kielto oli heidän mielestänsä välttämätön, »varsinkin koska hyvinkin oli havaittavissa, että niitä Venäjän puolella vain käytettäisiin Ruotsin vahingoksi». Havaitsemme, miten paljon tylympisävyinen äänilaji oli puhuttaessa von Korffin vaatimuksista kuin käsiteltäessä aiempia venäläisten esityksiä.

Lausunnon mukaisesti valtaneuvosto määräsi Venäjän lähettiläälle annettavaksi edelläsanotut kolme karttaa. Samalla kun ne lähetettiin, ilmoitettiin, ettei kenraali von Luberasin jo saamien asiakirjain lisäksi, joista kirjelmään liitettiin luettelo, mitään enää ollut luovutettavaa, ennenkuin mahdollisesti valtakuntienvälisen rajan tultua tarkalleen määrätyksi (»reglerad»). Vphra von Korff palautti kartat pyytäen, että ne edes varustettaisiin allekirjoituksilla, jotta hän saattaisi lähettää ne hallitukselleen täysin pätevinä (»såsom authentique»). Helmik. 8 p:nä pitämässään istunnossa valtaneuvosto katsoi, ettei noita karttoja voitu antaa alkuperäisten veroisina (»icke kunde utgifvas för »authentique»), mutta päätti, »jollakin tavoin tästä kohdin tyydyttääkseen lähettilästä», antaa ulkoasiain valtiosihteerin, vphra Karl Rudensköldin niihin merkitä, että ne oli luovutettu kunink. maj:tin käskystä; sen arveltiin »täysin riittävästi suovan niille niin paljon pätevyyttä kuin herra lähettiläs saattoi vaatia (fyllest tillräckligt gifva dem så mycken authenticitet Herr Envoijén kunde begära)». Jotakin puhetta näkyy samoihin aikoihin vielä olleen myös maakirjoista, koska niistä ilmoitetaan valtaneuvostossa keskustellun viikkoa myöhemmin, helmik. 15 p:nä.^[30]

Vphra von Korff ei tämän jälkeen enää esittänyt uusia vaatimuksia arkistoasiassa. Mutta pariakymmentä vuotta myöhemmin Venäjän hallitus uudelleen otti kysymyksen esille. Sen silloinen edustaja Tukholmassa, tunnettu myssypuolueen läheinen ystävä, jopa sen todellinen johtaja, kreivi Ivan Ostermann lähetti kesällä 1767 kunink. maj:tille nootin, jossa vaadittiin lisää karttoja ja maakirjoja. Ikävä kyllä ei käytettävistäni, osittain varsin vaillinaisista lähteistä ilmene, miten pitkälle vaatimukset nyt ulottuivat. Se kuitenkin on varmaa, että oli kysymys sekä inkerinmaalais-balttilaisista että myös suomalaisista arkkivaalioista. Tulos venäläisten uudesta yrityksestä näkyy joka tapauksessa olleen varsin vähäisen, jos sitä oli ensinkään.

Gustaf Ribbing. Kuvituskuva.

Silloinen arkistosihteeri, kokoilijana huomattava Gustaf Ribbing, jonka lausuntoa kansliakollegi nootin johdosta vaati, asettui näet vastauksessaan^[31] varsin epäilevälle kannalle kysymyksessä, oliko suostuttava enää luovuttamaan mitään »Suomea ja Liivinmaata koskevia alkuperäisiä ja erikoiskarttoja» maanmittauskonttorista, josta sellaiset oli etsittävä, tai maakirjoja, joiden säilytyspaikkana taas yhä edelleen oli kamarikollegin arkisto; olihan — hän huomautti — valtaneuvosto niistä jo 1748 tehnyt päätöksensä. Valtionarkistossa säilytettäviin akteihin nähden arkistosihteeri oli, jotta kreivi Ostermannin tahtoa noudatettaisiin niin paljon kuin mahdollista, tarkastuttanut n. s. Kreivi Pietarin talossa (Gref Pehrs hus) Norrbron lähellä (nykyisen valtiopäivätalon paikkeilla) olevat runsaat asiakirjakokoelmat.^[32] Siitä päättäen, että sanotussa talossa säilytettiin etupäässä vanhempia, ennen vuotta 1680 syntyneitä asiakirjoja^[33], ei siis liene ollut kysymys ainoastaan uudemmista, etupäässä jokapäiväisessä siviili- ja sotilashallinnollisessa sekä oikeudenkäytöllisessä toiminnassa tarvittavista asiakirjoista. Kuitenkaan ei ole syytä sen nojalla myöskään päätellä, että nyttemmin historiallisetkin näkökohdat olisivat saaneet osakseen sanottavaa huomiota venäläisten viranomaisten taholla.

Arkistosihteeri Ribbingin vastauksesta ei myöskään selvästi ilmene, ulottuiko venäläisten vaatimus ja sen aiheuttama tarkastus myös suomalaisia, Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa luovutettuja alueita koskeviin asiakirjoihin. Ribbing vain ilmoittaa lähettävänsä luettelon niistä »liivinmaalaisista asiakirjoista, jotka jollakin tavalla (under någon titul) saattavat sisältyä Venäjän hovin vaatimukseen», jättäen hallituksensa päätettäväksi, mitä niistä kenties voidaan valita luovutettaviksi. Luettelo — jonka otsakkeena on »Viron-, Liivin- ja Inkerinmaan akteja» — kaikissa tapauksissa ei sisältänyt Suomea koskevaa muuta kuin yhden numeron, jonka nimenä oli »Kexholms Concepter och Missiver 1635 & 36.»^[34] Joko siis tarkastus ja luetteloiminen toimitettiin kovin huolimattomasti tai, mikä on luultavampaa, tarkoituksena todella oli, että vain Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle joutuneiden alueiden — kenties ei niidenkään kaikkien — asiakirjat luovutettaisiin. Niin kuin tunnettua ja kuten alumpana jo on huomautettu, ei niitä ainakaan suhteellisesti suuria määriä milloinkaan Venäjälle siirretty.

Tämän jälkeen ei, mikäli on tiedossani, ennen uutta Suomen sotaa ja uutta, Haminassa tehtyä Ruotsin ja Venäjän välistä rauhansopimusta, jonka merkitys Suomen arkisto-oloillekin tuli ratkaisevaksi, enää nostettu kysymystä asiakirjojen tai karttojen luovuttamisesta Ruotsista Venäjälle.

Riittävän selvien ja yksityiskohtiin menevien lähteiden puutteessa olen katsonut tarpeelliseksi jotenkin tarkoin selostaa edes sitä vähää, minkä perille olen käytettävissäni olevin apuneuvoin päässyt. Toivon — kunnes toisessa yhteydessä kenties saan tilaisuuden täydentää edelläolevassa katsauksessa esiintyviä aukkoja — jo tästäkin esityksestä käyneen varsin todennäköiseksi, ettei Suomea koskevaa arkistoainehistoa ole 1700-luvun kuluessa sanottavasti luovutettu venäläisten viranomaisten käsiin, mistä ne kenties olisivat joutuneet teille tietymättömille, tutkijain saavuttamattomiin. Ei ole epäilemistäkään siitä, että Venäjän hallituksella erityisesti Turun rauhansopimuksen nojalla olisi ollut oikeus vaatia varsin runsaat määrät asiakirjoja ja karttoja Ruotsin arkistoista. Suurena syynä siihen, että se ei tästä oikeudestaan kiinnipitänyt, oli varmaankin siihen aikaan vielä heikko käsitys tuollaisen lähdemateriaalin merkityksestä historiantutkimukselle ja enimmäkseen juuri siitä johtuva verraten alkeellinen huolenpito koko arkistolaitoksesta. Vielä v. 1888, puhuessaan niistä periaatteista, joita noudatettiin niinkin myöhään kuin Haminan rauhanteossa, Ruotsin ulkoministeri lausuu, että »niiden käytännöllisten valtiomiesten, jotka laativat rauhankirjan, tehtävänä oli vaatia luovutettaviksi kaikki oikeus- ja siviilihallinnolle välttämättömät asiakirjat ja aktit, mutta ei pelkästään historiallista merkitystä omaavia».^[35] Eipä aina edes oivallettu säilyttää niitä, mitä oli, tai varata säilyyn niitäkään todistuskappaleita, joita hallinnossa ja oikeudenkäytössä tarvittiin kulloinkin ratkaistavina olevien kysymysten selvittämiseksi. Kuvaavaa tässä suhteessa on se barbaarinen tapa, jolla suuriakin arkistoja Venäjällä on ehdoin tahdoin tuhottu. Niinpä ilmoitetaan Narvan linnassa säilytetyt ruotsinaikuiset kuvernöörin-, kenraalikuvernöörin- ja komendantinarkistot yhdessä vielä vanhempien arkkivaalioiden sekä venäläisen komendantinarkiston eräiden osien kanssa v. 1823 lähetetyn kaupungin läheisyydessä olevaan paperitehtaaseen; vain sirpaleita tuosta arkistoaarteesta lienevät jotkut yksityiset keräilijät pelastaneet. Kuurinmaalaisia arkkivaalioita taas on makulatuurina myyty juutalaisille kauppiaille j. n. e.^[36] Ruotsissa kuitenkin hallitusmiehet arkistoasioihinkin osasivat jo 1700-luvulla panna enemmän huomiota kuin Venäjällä, ja niin näyttääkin siltä, kuin Ruotsi olisi kaikkien edellä selostettujen keskustelujen ja sovittelujen kuluessa myös paremmin tietänyt pitää puoliansa.

Viittaukset

1. Haminan rauhasta johtuneiden arkistojensiirtotoimien yleispiirteisestä kulusta on aikaisemmin tehnyt selkoa ent. valtionarkistonhoitaja Reinh. Hausen kirjassaan Öfversigt af Finlands Statsarkivs uppkomst, tillvext och närv. organisation. [Kirjan suomennos]
2. Saksankielisenä tämä kohta kuuluu: »Es sollen auch alle Archiven, Uhrkunde und Brieffschafften (ruots. skriffter), so diese Länder insbesondere concerniren, und daraus währenden diesem Kriege nach Schweden gebracht worden, auffgesuchet, und an Sr. Czar Majest. hiezu bevollmächtigten getreulich abgelieffert werden.»
3. Saksan kielisessä tekstissä: »Wann auch von Ihro Czarischen Majest. trouppen einige Archiven, Uhrkunden und Brieffschafften (ruotsink. gamla publique handlingar och bref), so dieses Gross Fürstenthum Finland concerniren, gefunden, und etwa aus dem Lande geführet worden; so wollen Ihro Czarische Maj. selbige, so viel möglich, auffsuchen, und, was davon gekunden wird, an Ihro Königl. Majest. von Schweden dazu Bevollmächtigte, getreulich zurück geben lassen.» Painettu kple rauhansopimusta n. s. Holmbladin kokoelmassa S.V.A:ssa.
4. Vrt. Boëthius, Sveriges traktater VIII, 1, sivv. 154—155, ja Bergh, Sv. riksarkivet 1618—1837, sivv. 389—390.
5. Vrt. Bergh, m. t., siv. 383, ja Hist. Tidskr. 1907, siv. 108.
6. Vrt. Lindeqvist, Isonvihan aika Suomessa, sivv. 289, 362—365, 368—370, 374—376 y. m. Myös Venäjän haltuun jääneessä osassa Itä-Suomea kerrotaan venäläisen sotaväen hävittäneen arkistoja käyttämällä niiden papereita patruunien tekoon y. m.s. Vrt. Hist. Ark. VIII, pöytäk. siv. 333. — Varsin suurta vahinkoa lukuisille kansalaisille tuotti kaikkialla sodan jalkoihin joutuneella alueella tapahtunut yksityisten »arkistojen» hävitys, jolloin — niinkuin Kyminkartanon sekä Uudenmaan ja Hämeen läänien aatelisto valtiopäivävalituksessaan 1726—1727 lausui — ”myös meidän kuittimme, laskumme sekä likvidatsionimme ja muut tärkeät paperimme noissa tukalissa muutoissa meillä hävisivät.” Riddersk. o. Adelns riksdagsprotokoll fr. o. m. 1719 V 2, siv. 725.
7. Arkistosihteeri C. Adlersparren memoriaali kansliahallitukselle Tukholmassa 30/7 1810. R.V.A.
8. Hist. Ark. XIX, pöytäk. sivv. 21—22.
9. Mainittu Adlersparren memoriaali ja Bergh, m. t., sivv. 383 ja 446. Vrt. myös Hist. Tidskr. 1907, siv. 108, jossa annettu lyhyt selostus ei näytä täysin pitävän paikkaansa.
10. Bergh, m. t., sivv. 175, 219, 220 ja 445.
11. Vrt. Malmström, Sveriges politiska historia I, siv. 453, ja Hist. Tidskr. 1889, öfvers. o. gransk., sivv. 62—63.
12. Arkistosihteeri Adlersparren memoriaali 30/7 1810 ja Bergh, m.t., sivv. 383 ja 445—446 (v. Schantzin memoriaali 2/6 1741), sekä Boëthius, Riksarkivets Livonica-serie (Medd. fr. Sv. riksark., ny följd I, 51—53), sivv. 185—186, Betänkande rör. fråg. om ordn. av de und. kammarkoll. lyd. arkiv., sivv. 128—129, ja Ruotsin valtionarkiston vuosikertomus vv. 1892, 1893 ja 1895 (Medd. fr. Sv. riksark. IV), sivv. 184, 168 ja 347, sekä v. 1898 (m. t. V), siv. 102. Kamariarkistosta valtionarkistoon siirrettiin vv. 1880—1911 kaikkiaan parituhatta balttilais-inkerinmaalaista asiakirjavolyymia.
13. Meddel. kr. Kungl. (Sv.) krigsarkivet III, sivv. 12—14. Riian »ruotsalaisarkiston» kokoonpanosta ja tilasta vuosina ennen maailmansotaa antavat hyviä yleiskatsauksia myös julkaisut Über das »Sohwedische Archiv» in Riga (Baltische Monatsschrift 1906 II, sivv. 207—222) ja sen yksityiskohtaisella luettelolla laajennettu laitos Katalog des Schwed. Generalgouverneur-Archivs zu Riga (pain. Riiassa 1908).
14. Feuereisen, Über das baltische Archivwesen (Arb. des ersten Balt.Historikertages 1908), siv. 269.
15. Malmström, Sv. polit. hist. I, siv. 446.
16. Vrt. esim. m.t. I, siv. 464, ja II, siv. 57, sekä Hist. Tidskr., m.p. Samoihin aikoihin meni Ruotsin hallitukselta Venäjän hallitukselle toinenkin, 17/4 1727 päivätty kirjelmä, jossa kreivi Golovinin sopimatonta esiintymistä ennen ja jälkeen holsteinilaisten tappion ja Ruotsin Hannoverin liittoon yhtymisen ankarasti moititaan. Vrt. Sv. riksdagsakter II 2, sivv. 84—87.
17. Mainittu memoriaali R.V.A:ssa. Inkerinmaan ja Karjalan asiakirjoja luovutettiin sitten — myöhempien ruotsalaisten tutkijain mielipahaksi, koska ne eivät nimenomaan olleet mainittuina Haminan rauhansopimuksessa (vrt. Almquist, Den civ. lokalförvaltningen I, siv. 3, ja Bet. rör. fr. om ordn. av de und. kammarkoll. lyd. ark., siv. 129), — v. 1864 Suomeen.
18. Vrt. S.V.A:n kirjeet 10/10 1881 ja 20/2 1889, Meddelanden fr. (Sv.) Kungl. krigsarkivet III, sivv. 13—15, sekä Karl von Löwis of Menarin ja Arnold Feuereis nin luettelot ja esitykset julkaisussa Arbeiten des ersten Balt. Historikertages 1908, sivv. 80—114 ja 249—273. Tietoja tästä sisältää ilmoituksen mukaan myös Arb. des zweiten Balt. Historikertages 1914, sivv. 268—269. Myös kameraalisten asiakirjain luovuttamisesta Venäjälle tuli Ruotsissa 1850-luvulla puhe, mutta asia raukesi; kysymyksen pohdinta oli silloisille arkisto-oloille hyvin kuvaava. Vrt. Bet. rör. fr. om ordn. av de und. kammark. lyd. ark., sivv. 126—127.
19. »Und wie alle Archiven, Uhrkunde und Briefschafften, so diese nun cedirte province, Stadt und Schloss ins besondere concerniren bey Eroberung von Willmanstrand, nebst der damahlen dort befindl. Landz Cantzeley, verloren gegangen, so soll gleichwohl, falls davon etwas gerettet, und nach Schweden gebracht wäre, aufgesuchet, und an Ihr Russisch Kayserl. May:t hierzu bevollmächtigte getreulich abgelieffert werden.»
20. Vrt. Boëthius, Sveriges traktater VIII, 2, sivv. 385—432.
21. Vrt. hänestä Malmström, m. t. III, sivv. 256 ja 257, Danielson, Die nord. Frage, sivv. 67—68, ja Hist. Tidskr. 1889, öfvers. o. gransk., sivv. 60 ja 65.
22. Arkistosihteeri v. Stiernmanin memoriaali n:o 103 R.V.A:ssa. Stiernmanista erityisesti arkistomiehenä vrt. Bergh. m. t., sivv. 178—186. — Lappeenrannan valloituksessa hävitettiin myös lääninkonttori arkistoineen sekä kaupungin ja seurakunnan arkistot. Lapveden kihlakunnanarkistosta oli sodan päätyttyä jäljellä vain tarkastusmaakirja. Jalkanen, Lappeenrannan kaup. hist, siv. 165, ja Salenius, Om tillst. östra Finlands några prestgäll (Hist. Ark. XV), siv. 177, alav. 1.
23. Hist. Tidskr. 1889, öfvers. o. gransk., siv. 65.
24. Esiteltäessä pantiin merkille, että nootti oli allekirjoittamaton, että Venäjän edustaja oli menetellyt tavalla, josta venäläiset paria vuosikymmentä aikaisemmin olivat esittäneet moittivan huomautuksen.
25. »till hvilken ända en requisition borde uppgifvas pä hvad som åstundades och icke i orten kunde bekommas.»
26. Suomalaisen konttorin kamarineuvos oli samalla — vuodesta 1723 lähtien — koko kamariarkiston ylin valvoja, jotenka von Luberas sai mahdollisimman sopivan henkilön neuvonantajakseen ja toiseksi asiapuolekseen. Vrt. Bet. rör. frågor om ordn. av de und. kammarkollegium lyd. arkiv., siv. 104.
27. Hist. Tidskr. 1889, öfv. o. gransk., siv. 65—66. Vrt. Danielson, Die nord. Frage, sivv. 96 ja 107, sekä Malmström, m. t. III, sivv. 245 ja 277—278.
28. Danielson, Kaksi asiakirjaa Turun rauhassa luov. alueen sis. tilan valaisemiseksi (Hist. Ark. IX), siv. 203, ja Nordenstreng, Fredrikshamns stads hist., sivv. 252—253, 264—265, 268—269 ja 282.
29. Vrt. Danielson, Die nord. Frage, sivv. 96 ja 107, sekä Malmström, m. t. III, sivv. 245 ja 277—278.
30. Arkistosihteerien Gustaf Ribbingin ja C. Adlersparren memoriaalit 31/8 1767 ja 30/7 1810. R.V.A.
31. Ribbingin memoriaali 31/8 1767 R.V.A:ssa. Ribbingistä vrt. Bergh, m. t., 186—190.
32. Kreivi Pietari Brahen rakennuttamasta talosta, joka reduktsionissa oli peruutettu kruunulle, annettiin Tukholman linnan palon jälkeen (1697), joka oli niin tuhoisa siellä säilytylle Ruotsin valtionarkistolle, tämän käytettäväksi joukko huoneita, minkä lisäksi varsinkin uudempia asiakirjoja varten otettiin huoneita etupäässä kanslialle vuokratusta vphra Bengt Rosenhanen talosta Riddarholmenista. 1756 muutettiin arkkivaaliot Rosenhanen talosta ja 1768 »Kreivi Pietarin talosta» uuteen kunink. linnaan, minne ne sitten pitkiksi ajoiksi jäivät. Vrt. Bergh, m. t., sivv. 319 seurr.
33. Vrt. ed. alav. ja Bergh, m. t., sivv. 342—343 ja 352.
34. Ruotsin valtionarkiston antaman tiedon mukaan. S.V.A:oon ei tätä »kirjekirjaa» ole tullut; minne lieneekään sekin joutunut.
35. K.D. 233/25 1889. S.V.A.
36. Meddelanden fr. Kungl. (Sv.) krigsarkivet III, siv. 14, ja Stavenhagen, Das Kurl. Landesarchiv in Mitau (Arb. des ersten Balt. Historikertages 1908), siv. 291. Vrt. myös myöhempiin aikoihin nähden Hist. Tidskr. 1907, siv. 109. — Osoitteeksi siitä, minkälaisia käsityksiä toki Ruotsissakin vielä 1800-luvun puolivälissä saattoi esiintyä arkistoihin nähden, lainattakoon tähän seuraava kohta tunnetun arkistokamreeri Sandbergin eräästä memoriaalista, joka kohta ei kuitenkaan saavuttanut ylempien hyväksymistä: »Att vad beträffar hovräkenskaperna, såsom alla av den ålder, at någon upplysning däravn umera ej är att hämta, desammas bibehållande är utan allt ändämål; utvisande Kgl. Collegii Protokoll för den 24 Nov. 1802 att dylika handlingar ansetts böra överlämnas till Kungl. Krigs-Collegium för att användas till patroner vid regementerne; men som nu ifrågavarande räkenskaper, vilka uti över 100 års tid varit förvarade i ej fuktfria valf och alltså till nämnda ändamål ej användbara: så lärer annan anstalt för desammas förstörande komma att vidtagas). Bet. rör. frågor, siv. 126.

Lähde: Kaarlo Blomstedt: Uudenkaupungin ja Turun rauhansopimuksissa määrätyt asiakirjain luovutukset: arkistohistoriallinen katsaus. Historiallinen arkisto 32. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1924.