Uudemman sielutieteen alalta
| Uudemman sielutieteen alalta. Kirjoittanut anonyymi |
Sielutiede ei semmoisenaan ole vallan uutta maailmassa. Aina Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajoilta ovat ihmiskunnan etevimmät henget sitä tutkineet ja erilaisia mietintöjä sen johdosta julkaisseet. Mutta niin paljon kuin siihen onkin aikaa ja vaivaa menetetty, niin vaikeita ja mutkallisia oppi-järjestelmiä kuin onkin rakennettu, ei tiede tässä suhteessa kummintaan ole sen pitemmälle päässyt. Ei ole voitu vastata vielä edes siihen yksinkertaiseen kysymykseen: mitä sielu on? Vielä vähemmin on voitu selittää, mistä se tulee ja mihin se menee, tai missä se alkaa ja milloin se loppuu, mitkä ovat sen elämän ehdot, mistä sen voimat ja kyvyt, sen terveys ja tasapaino riippuvat, j. n. e. Ei päässyt tiede sen selvemmälle näissä esimmäisissä tärkeimmissä kysymyksissä. Ja vallan luonnollisesta syystä: sillä ei ollut vankkaa pohjaa jalkojen alla.
Oli alettu, määrästä päästä. Sielu eroitettiin ruumiista, sitä tutkittiin itsenäisenä olemuksena, joka vaan jostain selittämättömästä syystä oli ottanut asuntonsa ruumiissa. Mutta mitä sanottaisiin kasvin tutkijasta, joka ottaisi vaan kukan kasvista eikä juurelle, rungolle tai muille osille panisi mitään merkitystä, saatikka sitte maaperään ja ilmastoon, jossa se kasvaa? Pieni koulupoikakin jo semmoiselle tieteen harrastajalle nauraisi. Ja hän selittäisi, että kukka on tulos koko kasvista, ettei kukkaa opi tuntemaan, ellei tunne juurta ja runkoa, jotka sen synnyttävät ja jotka sille mehun antavat. Mutta näin juuri on viisaustiede menetellyt ihmisen kanssa. Sielua yksinään vaan tutkittiin, ruumis – tuo tomun maja – jätettiin syrjään, unohdettiin. Kävi niin kuin kävi. Viisaustiede hukkui omaan viisauteensa.
Tehtiin käänne ja alettiin alusta, luonnon tutkijain tapaan. Otettiin, koko ihminen tarkastuksen alaiseksi. Eikä häntäkään itsekseen, vaan hänen vanhempansa ja esivanhempansa, kansa ja rotu, joilta kaikilta hän oli ominaisuuksia perinyt, aika, jossa hän eli, ne tavat ja aatteet, jotka häneen vaikuttivat ja jotka yhdessä muodostivat henkisen ilmaston hänen ympärillään. Ymmärrettiin vihdoinkin, että vanhemmat ja esivanhemmat ovat yksilölle samasta arvosta kuin siemen on kasville, että kansa ja rotu on hänelle sama kuin maan laatu kasville, aikakauden aatteet, tavat ja harrastukset verrattavat siihen vaikutukseen, mitä ilmastolla on kasviin. Mutta likinnä ja ennen kaikkea on hänen oma elinrakennuksensa perustuksena ja pohjana koko hänen olemukselleen. Se tapa, jolla veri hänen suonissaan virtaa, jolla lihakset jännittyvät ja hermot väräjävät, se tapa juuri määrää hänen mielensä liikkeet, tunteiden, halujen ja kiihkojen, voiman sekä pontevuuden. Samoin aivojen toiminnasta ja aivohiukkasten, laadusta ja keskinäisestä suhteesta riippuu aatteiden, käsityksien ja taipumuksien kehitys.
Nyt vasta sai sielutiede varman perustuksen, se oli, löytänyt oikean tien. Lääkärit, romaanien ja näytelmäin kirjoittajat, filosoofit – ylipäätään kaikki, jotta tahtoivat ihmisen personallisuutta oppia tuntemaan, yhtyivät uuteen menetystapaan tutkimisissaan, ja se menestys, jolla he nyt työskentelevät, on lisännyt heidän intoaan, samalla kuin tulokset ovat nähtävinä esim. lääketieteessä, erinomaittainkin sielullisten häiriötilain selvittämisessä sekä mielivikaisten hoidossa, ja kaunokirjallisuudessa, jonka tämä tiede tykkänään on uudistanut, luodessaan tuon n. s. sielutieteellisen eli psykoloogisen romaanin ja näytelmän. Kokemuksia kerätään, havaintoja tehdään, johtopäätökset vedetään näiden tosiasiain nojalla, tarkkojen tutkimusten ja vertailujen vahvistamina. Ei ole sielutiede enää mitään pilventakaista mietiskelemistä ilman perustusta, ilman tuloksia. Se liikkuu varmalla, omantakeisella pohjalla, astuu rohkein askelin eteen päin.
Samoin kuin ruumiin kykyjen ja voimain määrä parhaiten näkyy ponnistuksissa ja vastuksissa, saadaan myös sielullisista häiriötiloista terveyden ja tasapainon lait parhaiten selville. Sen vuoksi onkin tiedemiesten huomio erinomaittain kääntynyt näihin. Koetetaan päästä niiden syiden perille, jotka vaikuttavat sairaallisen kehityksen. Mutta sepä tieteen nykyisellä kannalla vielä onkin useasti ylen vaikea tehtävä. Alkusyy piilee enimmiten niin syvällä, että on sangen vaikea tunkeutua sen perille, jos muuten ollenkaan siinä onnistutaan. Ja vaikka syy saadaankin tietoon, ei sillä vielä ole sairauden kehitys kaikin puolin selvitetty. Mutta vaikeudet vaan tutkimisen halua kiihoittamat, ja intoa ylläpitää silminnähtävä edistys ja se varma tieto, että tutkimistapa on oikea ja perusteellinen. Vaikutukset ja seuraukset kumminkin ovat kaikkein nähtävänä ja niistä pidetään kiinni, kunnes kaikesta saadaan täysi käsitys.
Eräs hämmästyttävä ja samalla valaiseva ilmiö on viime aikoina ollut Ranskan etevimpäin tiedemiesten tutkimisen alaisena. Ilmiö on melkein ainoa laatuaan tieteen tähän astisissa aikakirjoissa. Sairasta on hoidettu eri parannuslaitoksissa, joissa lääkärit ovat tehneet hänestä tarkimpia havainnoita, pöytäkirjoihin merkinneet kaikki muutokset ja havaintonsa, vertailleet niitä keskenään ja julkaisseet kertomuksen niistä sekä erityisissä kirjoissa että useissa aikakauslehdissä. Muutamat näistä kertomuksista ovat varustetut eri aikoina otetuilla sairaan kuvilla, jotka näyttävät kuinka täydellisesti hänen ulkomuotonsakin muuttuu ruumiin tilan ja siitä johtuvan koko personallisuuden eri vaihdoksien mukaan. Esitämme tässä lyhykäisesti julkaistut tiedon annot, sekä ne johtopäätökset, jotka etevimmät tiedemiehet ilmiön perustuksella ovat tehneet. Viime mainitut vastaiseksi kumminkin pysynevät enemmän arveluina, kunnes uudet kokemukset ja havainnot ne varmoiksi vahvistavat. Lähteinä olemme käyttäneet Th. Ribot’n ”Les Maladies de la personnalité” sekä H. Bourru’n ja P. Burot’n ”Variations de la personnalité”, painetut molemmat v. 1888.
Tutkimuksen esine oli seitsemäntoista vuotias nuori mies V... L., joka puistuttavien pyörtymyskohtauksien jälkeen tykkänään unohti jonkun ajan elämästään ja samalla myöskin täydellisesti muuttui luonteensa puolesta.
Hän oli syntynyt Pariisissa v. 1863. Äiti oli naimaton nainen, hysteria-tautinen ja irstaisuuteen taipuvainen. Isä tuntematon. Äiti rääkkäsi häntä lapsena ja siitä saakka kun hän kävelemään oppi, sai hän kulkea ympäri kerjäämässä. Hän tottui siinä pahuuteen, viimmein varastamaankin, ja pantiin silloin Saint Urbain’in hoitolaitokseen pahankurisia lapsia varten, joissa hänet pantiin tekemään maantöitä. Kun hän eräänä päivänä työskenteli viinitarhassa, puri pensaasen kätkeytynyt käärme häntä käteen. Hän säikähti kauheasti ja iltasella hoitolaan palattuaan, hän meni tainnoksiin. Kohtaukset uudistuivat vähä väliä, jalat heikontuivat ja halvaantuivat viimmein, mutta äly pysyi entisellään. Hän vietiin Bonneval’in sairashuoneeseen. Siellä pantiin huomioon: ”että sairaalla oli avonaiset ja miellyttävät kasvot, että hänen luonteensa oli lempeä, ja että hän osoitti kiitollisuutta hoitajilleen. Hän kertoo elämänsä historian kaikkine sivuseikkoineen, myöskin varastamisensa, jota hän häpee ja katuu; hän syyttää siitä turvattomuuttaan ja toveriaan, jotka häntä viettelivät pahaan. Hän suree entisyyttään ja vakuuttaa olevansa edes päin hyvin rehellinen. Hän osaa lukea ja kirjoittaa jokseenkin hyvin.” Päätettiin opettaa hänelle joku ammatti, joka soveltuisi hänelle, vaivainen kun oli. Hänet kannettiin joka aamu räätälin työhuoneeseen, asetettiin pöydälle, jossa hän luonnollisesta syystä otti räätälien tavallisen aseman, koska molemmat jalat olivat halvatut, suuressa määrässä kuihtuneet ja kankeat. Kahden kuukauden kuluessa oppi V... sangen hyvin ompelemaan, hän työskentelee innolla ja hänen edistymiseensä ollaan tyytyväisiä.
Siihen aikaan häntä taaskin tapasi puistuttava pyörtymyskohtaus, joka viidenkymmenen tunnin kuluttua loppui rauhalliseen uneen. Silloin esiintyy hänessä vanha personallisuus uudelleen.
”Herätessään tahtoo V... nousta ylös. Hän pyytää vaatteitaan ja onnistuu saamaan ne päälleen, vaikka se toimi käykin hyvin kömpelösti; sen jälkeen hän ottaa muutamia askeleita huoneessa; halvaus on kadonnut. Jalat kyllä horjuvat ja kannattavat huonosti ruumista, mutta siihen on syynä kuivettuneet jäntereet. Kun V... on pukeutunut, pyytää hän päästä toveriensa kanssa peltotyöhön... Silloin heti huomaamme, että potilaamme luulee olevansa vielä Saint Urbain’in hoitolaitoksessa ja tahtoo taas ryhtyä tavallisiin töihinsä siellä. Ja tosiaankin: hänellä ei ole pienintäkään muistoa taudin kohtauksista, eikä hän tunne ketään ympäristöstään, ei lääkäreitä, ei hoitajia eikä huonetoveriaan. Hän ei usko olleensa halvattuna, vaan väittää, että hänestä tehdään pilkkaa... Ajattelimme tämän olevan jotain ohimenevää mielenvikaa, joka olikin hyvin luultavata pyörtymys-kohtauksen jälkeen; mutta aika kului, eikä muisto palannut. V... tiesi vallan hyvin oleskelleensa Saint Urbain’in hoitolaitoksessa; muisti senkin, että hän ”eräänä päivänä” säikähti käärmettä; mutta siitä hetkestä saakka oli kaikki hävinnyttä. Hän ei muista mitään. Hänellä ei ole tunteakaan kuluneesta ajasta.”
”Me luonnollisesti arvelimme hänen teeskentelevän ja koetimme kaikkia keinoja saadaksemme häntä pettymään, mutta emme siinä kertaakaan onnistuneet. Muun muassa veimme hänet räätälin työhuoneeseenkin, ilmoittamatta hänelle siitä mitään edeltä päin. V... ei tiennyt, mitä katuja hän käveli. Tultuaan perille oli paikka hänelle vallan outo, hän otaksui olevansa siellä ensi kertaa elämässään. Annettiin hänelle neula käteen ja kehoitettiin ompelemaan. Hän ryhtyi siihen niin kömpelösti kuin se, joka ei vielä milloinkaan ennen ole semmoista työtä tehnyt. Hänelle näytetään vaatteita, joita hän on ommellut halvattuna ollessaan. Hän nauraa epäluuloisesti katsellen, mutta taipuu viimmein uskomaan sanojamme tosiksi. Tehtyämme kuukauden ajan kaiken moisia kokeita, havaintoja ja tutkimuksia, tulimme siihen vakaumukseen, ettei V... todenperään mitään muistanut.”
Kummallisinta kuitenkin oli huomata, mikä luonteen muutos oli tapahtunut sairaassa, joka oli näin palannut takaisin ensimmäiseen elämäänsä ja perittyihin edellytyksensä: ”Hän ei enää ollut sama ihminen; hän oli tullut riitaiseksi ja herkkusuuksi; antoi röyhkeitä vastauksia. Edellisessä tilassa hän ei välittänyt viinistä, vaan antoi osansa tovereilleen; nyt hän varasti heidänkin viininsä. Kun hänelle sanottiin, että hän ennen on varastanut, mutta ettei hänen nyt enää tulisi sitä tehdä, vastaa hän raa’asti: ”jos hän on varastanut, on hän sen myöskin suorittanut, koska hänet on pantu vankilaan.” Hänet pannaan puutarhatyöhön. Eräänä päivänä hän karkaa, vieden mukanaan erään hoitajan rahoja ja tavaroita. Hänet yhdytettiin viiden peninkulman päästä, juuri kun oli rautatiejunaan nousemassa, lähteäkseen Parisiin. Vaatteensa hän oli myynyt ja ostanut toiset sijaan. Vähällä hän ei antautunut; hän löi ja puri vartijoita, jotka olivat lähetetyt häntä etsimään. Sairashuoneeseen palattuaan hän raivosi, huusi ja vieritteliin maassa. Täytyi sulkea hänet koppiin.”
Bonneval’in sairashuoneesta lähdettyään hän monien retkien ja vaiheiden jälkeen viimmein maaliskuussa v. 1885 saapui Rochefort’iin herrain Bourrun ja Burot’n hoidettavaksi. Sillä välin hän jo kuitenkin oli jonkun aikaa ollut Bicêtre’n hourulaitoksessa, silloin vasemmalta puolen halvattuna, ja olivat siellä tohtori Boisin sekä useat muut lääkärit hänen tilastaan tehneet tarkkoja muistiin panoja.
Suurimmalla huolella ja kestävyydellä häntä edellä mainitut herrat Bourru ja Burot ovat tutkineet Rochefort’issa.
Sinne tullessaan on V... turtana ja halvattuna oikealta puolen. Hän on kielevä, raju ja röyhkeä sekä kasvoiltaan että käytökseltään; hän puhuu kovalla äänellä, sinuttelee ja herjaa kaikkia. Hän polttaa tupakkaa aamusta iltaan ja kiusaa jokaista alituisella tupakan kerjuullaan. Muuten hän on älykäs, seuraa tarkkaan kaikkia päivän tapauksia, suurempia setä pienempiä, hänellä on tavattoman jyrkät valtiolliset mielipiteet ja hän pauhaa rajusti uskontoa vastaan. Voimatta taipua mihinkään kuriin, tahtoo hän tappaa kaikki päällysmiehensä ja yleensä jok’ainoan, joka hiukkaakaan vaatii häneltä kunnioitusta. Puhe on vaivaloista; ääntäminen niin epäselvä, ettei tahdo ymmärtää muuta kuin sanain päätteet. Hän osaa lukea, mutta ääntämisen puuttuvaisuus tekee hänen ääneen lukemisensa käsittämättömäksi. Kirjoittaa hän ei voi, oikea käsi kun on halvattu. Erinomaisen tarkasti hän muistaa kaikki nykyiset ja verekset tapahtumat; hän lukee ulkoa kokonaisia sanomalehtipalstoja. Mutta entisyyden suhteen on hänen muistinsa kummallisesti rajoitettu; on pitkiä jaksoja hänen elämässään, joista hän ei tiedä mitään. Oikein selvillä hän on oikeastaan vaan siitä ajasta, jonka hän nyt on oleskellut Rochefort’issa. Sen ajan hän myöskin muistaa, jolloin hän Bonneval’issa viime kertaa työskenteli puutarhassa, mutta ensimmäiset ajat, käynnit räätälin luona y. m. on hän täydellisesti unohtanut. Tietämätön hän samoin on syntyperästään, lapsuudestaan ja oloistaan Saint Urbain’in hoitolaitoksessa.
”Ensimmäinen työmme oli”, kertovat hrat Bourrut ja Burot, ”koettaa maneitin ja metallin vaikutusta. Oikean puoliseen, halvattuun käsivarteen asetettiin maneitillinen teräskanki. Muutamia sekuntia sen jälleen huomataan, kuinka hengitys laajenee ja käy vaivaloiseksi, ja tuota pikaa hän vaan lyhyesti läähättää. Kasvot muuttuvat, sairas on vanhentuneen näköinen, eikä vastaa enää kysymyksiin, joita hänelle tehdään. Sen ohessa syntyy muodossa ja halvatuissa jäsenissä liikkeitä. Muutaman minuutin kuluttua alkaa hengen veto käydä syvemmäksi, kasvot ovat rauhallisemmat, viimmein erinomaisen syvä henkäys ja kurkun korina ilmoittaa muutoksen lopullisesti päättyneen.”
”Liikkuvaisuus ja tunto kaikissa eri muodoissaan on siirtynyt vasemmalta puolelta oikealle puolelle. Sairas käyttää oikeata kättä ja jalkaa vallan helposti, mutta siihen sijaan on vasempi puoli tykkänään turtana ja halvattuna.”
”Samassa ilmestyy hänessä toinenkin muutos, mutta vielä hämmästyttävämpi. Sairaan koto olento on äkkiä täydellisesti muuttunut: luonne, puhe, kasvot, kaikki on uutta. Hänen käytöksensä on arka. Hän ei välitä enää maidosta, vaikka se tätä ennen oli ainoa ruoka, jota hän halulla nautti. Katse on käynyt lempeämmäksi, melkeinpä ujoksi; puhe on kohteliasta ja selvää. Sairas, jonka käytös aina oli ollut röyhkeätä, on nyt erinomaisen sävyisä, ei sinuttele ketään, vaan kutsuu, jokaista ”herraksi”. Hän polttaa tupakkaa, vaikkei sitä tee juuri halusta. Hänellä ei ole mitään valtiollisia eikä uskonnollisia mielipiteitä; ne kysymykset eivät häntä ollenkaan liikuta, niin kuin hän sanoo. Hän on tottelevainen ja nöyrä. Sanat hän lausuu vallan selvään ja ääneen luku käy sen vuoksi erinomaisen sujuvasti, hän kirjoittaa jotenkin hyvin. Sanalla sanoen: hän ei enää ole sama ihminen, kuin muutama hetki sitten.”
”Ja entä vielä! hän ei enää tunne paikkaa, jossa hän on. Kun koetellaan jatkaa keskustelua, joka kymmenen minuuttia sitten keskeytyi maneittia käsivarrelle asetettaissa, ei hän tiedä mistä puhutaan.”
”Hän luulee olevansa Bicêtre’ssä, luulee eilen nähneensä tohtori Boisin’in ja odottaa hänen käyntiään. Kun hänet viedään, huoneeseensa oudoksuu hän sitä: ”Tämä ei ole minun huoneeni, tässä en ole milloinkaan ollut”. Hän ei tunne yhtäkään sairashuoneen lääkäreistä. Hänelle esitetään sitä sairasta, jonka kanssa hän useimmiten on kävellyt; ”häntä en ole koskaan nähnytkään”, sanoo V... Kun kysytään häneltä vuosilukua ja päivän määrää, vastaa hän: ”nyt on 2 päivä Tammikuuta 1884”, – aika, jolloin hän vielä oli Bicêtre’ssä. Sen jälkeisestä elämästään hän ei tiedä rahtuakaan. Lyhyesti, V... muistaa vaan ne ajat, jolloin hän niin kuin nytkin on ollut halvattuna vasemmalta puolen.”
Useampia kokeita tehtiin metallien, maneitin ja sähkön avulla; sairas saatiin näin kuuteen eri tilaan, joissa kaikissa sielun ominaisuudet: muisto, äly, tunteet ja halut, sanalla sanoen koko personallisuus vaihtui tarkalleen ruumiin olotilan mukaan. Kerromme vaan pari muutosta edellisten lisäisi.
Maneittia asetettiin niskaan, takaraivolle. Hengitys taajenee, sairas pysyy liikkumattomana, silmät tuijottavat; huulet alkavat liikkua, sitte leukapielet ja kurkku, lopulta hän haukoittelee ja tointuu.
Muutos on tapahtunut. Molemmat jalat ovat täydellisesti halvatut, turtana ja kankeina. Alipuolella ruumista on tunto tykkänään hävinnyt, yläpuolella sitä vastaan on setä tuntoa että liikevoimaa, yhtä suuressa määrässä molemmissa käsivarsissa.
Hän haluaa nähdä useita henkilöitä, joita hän ennen oli tavannut Bonneval’issa. On sävyisä, rauhallinen, melkeinpä alakuloinen; ääntäminen on oikeata, mutta puhe on vaillinaista, lapsekasta. Hän ei osaa enää lukea eikä kirjoittaa, vaan tavailee kirjaimia. Äly on varsin huono, samoin muisto. Hän ei tunne ihmisiä, ei tapahtumia eikä paikkoja muuta kuin siltä Bonneval’issa oloajaltaan, jolloin hän samoin kuin nyt oli halvattuna alipuolelta ruumista. Ja siinä ajassa hän nyt luulee elävänsä. Kuvittelee myöskin olevansa Bonneval’issa. Sanoo käyvänsä räätälin luona ompelemassa vaatteita. Hänelle annetaan neula käteen ja hän ompelee kuin tottunut ainakin.
Nämä muutokset jo omat hämmästyttäviä, koska niissä kokeen tekijän mielivallan mukaan, tietoisuus ja halvaus täydellisesti ja yhtäpitäväisesti vaihtuvat; mutta huomattava on, että halvaus vaan siirtyi paikasta toiseen samalla aikaa kuin rajoitettu muistokin vaan vaihtoi alaa. Mutta lääkärit toivoivat saavansa hänelle takaisin aivojen toiminnan suuremmassakin määrässä, jos vaan onnistuisivat tykkänään poistamaan halvauksen.
”Muutamien onnistumattomien kokeiden jälkeen”, he kertovat, ”panimme hänet sähkökylpyyn, ja vaikutus oli erinomainen. Ajettuamme hänet sähköiselle jakkaralle istumaan ja kädet tasapainokoneen sylinterille, alkoi hän heti huokua syvään ja molemmin puolin ruumista huomaamme liikkeitä. Hän tepastelee jakkaralla, herkiää sitten liikkumattomaksi, hengitys melkein taukoaa ja äkkiä silmät sulkeutuvat. Kurkussa kuullaan korinaa, hän vetää syvään henkeä. Samassa tuokiossa näyttää vaivaisuus kaikista jäsenistä katoavan. Halvaus ja turtuus, kaikissa muodoissaan, katoo äkkiä siinä silmiemme edessä, samalla kuin muisto siirtyy hänen elämänsä kaukaisimpaan aikaan, ja tieto tavallisesta olotilasta tyyten katoo. V... herää Saint Urbain’in holhouslaitoksessa, 23 p. Maaliskuuta 1877; hän ei ole kuin neljätoista vanha, hän leikkii ja telmii kaikin voimin; ei muista milloinkaan olleensa kipeänä.”
”Hänellä on lapsen ääni, lapsen asento, lapsen kasvot. Hän kertoo aikaisemmasta lapsuudestaan ja tavallisista töistään maanviljelystoimissa.”
Tässä viimmeisessä kokeessa sai hermosto niinmuodoin sähkön vaikutuksesta täydellisesti takaisin tunto- ja liikuntavoiman, ja samassa tuokiossa muuttui sairaan itsetieto taakse päin siihen kaukaiseen aikaan hänen elämässään, jolloin hermosto vielä molemmissa suhteissa oli melkein terve. Sittemmin huomattiin, että maneitillinen teräskanki, joka eräänä päivänä lammikon pasengissa asetettiin hänen takaraivolleen, teki aivan saman vaikutuksen.
”Mikä meitä varsinkin suuresti kummastutti”, kertovat lääkärit, ”oli hänen erinomainen notkeutensa ja ripeytensä heti kokeen jälkeen. Emme unohda koskaan, kuinka syvästi liikutetuiksi tulimme ensi kerran, kun näimme tämän äkillisen ja täydellisen muutoksen. Sairas oli halvattuna suurella vaivalla kannettu lammikkoon. Maneitti asetetaan takaraivolle, ja samalla hetkellä hän tarmokkaasti heittäytyy uimaan, liikuttaen vapaasti sekä käsiään että jalkojaan, kipuaa köyden solmuun ja sukeltaa taitavasti.”
”Tämä näky, niin merkillinen luin se olikin, ei meitä kuitenkaan niin suuresti hämmästyttänyt kuin se muutos, jota yhdellä haavaa tapahtui hänen tietoisuudessaan.”
”Ikään juuri tyhmä, ja nyt äly äkkiä herää; tylsä, ja havainto selkiää; raa’at halut hienonevat; maku-aisti muuttuu; luonne käy lempeäksi; puhetapa muuttuu kokonaan, ääni on lauhkea ja kohtelias, liikkeet tasaiset, käytös siivo ja maltillinen. Kun alamme tutkia tätä tykkänään uudelta näyttävää personallisuutta, huomaamme hänet, kyllä samaksi ihmiseksi, mutta siirrettynä kahdeksan vuotta jälelle päin elämässään. Tämä on terve poika eikä enää tuo kahdeksan vuotta vanhempi nuorukainen, jonka sairaus, ja vaivaisuus on perinpohjin toisen laiseksi tehnyt.”
”Eräänä iltana, kun hänet taaskin oli muutettu tähän tilaan, sanoi hän, muutamia hetkiä meidän kanssamme keskusteltuaan, olevansa hyvin väsynyt ja pyysi päästä nukkumaan. Hän painautui peitteen alle eikä kuunnellut enää meidän kysymyksiämme. Siihen sijaan hän alkoi puhella useille tovereilleen entisistä Saint Urbain’in ajoista, hän oli tapaavinaan heitä, toista toisensa jälkeen, jokaiselle hän jotakin sanoi, kyseli ja vastaili, puheli muutamille pitemmältäkin. Meidän oli erittäin hausta syrjästä seurata tätä kaikkea.”
”Keskustelua kesti runsaasti kolme neljättä osaa tuntia. Me kosketamme hänen oikeata kättään, hän herää. Näkee meidät, ja sanoo kummastuneella katseella: ”Te jo olette ylhäällä, hyvät herrat, mitä kello on?” Me tutkimme, häntä yhä edelleen ja hänen vastauksensa ovat aina hyvin sattuvia. Kun huomautamme, että hän on ikäisekseen tavattoman kookas, että jänteret ovat kovin vahvat, vastaa hän: ”Työ vartuttaa ruumista!” Me ihmettelemme, kuinka hänellä jo on huuliparta, vaikka sanoo itseään niin nuoreksi, ja hän vastaa nauraen: ”Hyvä on että se kasvaa, parta antaa heti kohta miehelle arvoa.”
Tällä hetkellä on V... koko olennossaan sivistyneen nuoren miehen tapainen, erinomaisen miellyttävä, kohtelias, älykäs, maltillinen. Katse on arvokas, ääni lempeä, puhe sujuva, käytös ja liikkeet sulavat, ruumiin asento mainio. Hän lausuu kummastuksensa siitä, että on joutunut vallan outoon huoneeseen. Hänelle ilmoitetaan, että hän on Rochefort’issa, johon hänet on tuotu sairaana, ja että hän kauvan aikaa on ollut tiedottomana, mutta ettei hänen huoli siitä tulla levottomaksi, myöhemmin, kun hän on täydellisesti parantunut, kerrottaisiin hänelle kaikki. Hän vastaa: ”Minun on vaikea uskoa teitä, hyvät herrat, sillä mahdotontahan on, että muisto voi käsittää, kuinka olisin voinut olla sairaana niin kauvan; vähän aikaa sitten olin vielä vallan terve ja tein työtä. Erään kerran hiukan pyörryin, mutta sekin meni pian ohitse. Minua todella kummastuttaa, hyvät herrat, enkä voi uskoa sitä, jota minulle nyt sanotte.”
”Kesken tätä hauskaa keskustelua tapaa hänet puistatus, ja halvaus palajaa oikealle puolelle. Hän on jälleen sama V..., jonka tunnemme ja näemme joka päivä. Kaikki oli mennyt ohitse, aivan kuin olisi se ollut uni, joka syntyi ja haihtui siinä silmiemme edessä; mutta niin kuin tiedämme, ei tämä ollut sairaan hourausta eikä mielikuvitusta, vaan tapahtui siinä todellinen aivojen selviäminen ja siitä seuraava muutos sairaan muistossa ja ruumiillisessa tilassa, jotka molemmat palasivat takaisin siihen olotilaan, jonka hän kahdeksan vuotta sitten taudin kautta oli menettänyt.”
Nämä kokeiden kautta saavutetut personallisuuden muutokset – oikeastaan uusinnot jostain entisestä personallisuuden tilasta – eivät milloinkaan kestäneet pitempää aikaa; tavallisesti vaan puoli- tai neljännestuntia, ainoastaan yhden kerran kokonaisen päivän. Useammiksi päiviksi tai viikoiksi eivät lääkärit oikein tarmokkaasti koettaneetkaan saada muutostilaa jatkumaan.
Moneen tärkeään johtopäätökseen on edellä mainittujen tutkimusten kautta tultu. Jättäen syrjään semmoiset, jotka uusista kokeista vielä odottavat vahvistusta, mainitsemme niistä vaan muutamat yleisemmät ja varmemmat.
Huomattava on ensiksikin, että tässä puhtaasti aineellisen välikappaleen (metallin, maneitin) kautta saatiin aitaan täydellinen muutos sairaan sielun tilassa, aina sen mukaan kuin sillä hänen ruumiilliseen olotilaansa vaikutettiin.
Tämä johdattaa siihen päätökseen, johon muutenkin nykyaikana useilla eri teillä on päästy: minkä lainen elimistö, sellainen personallisuus.
Toinen tärkeä seikka on näiden tilojen täydellinen omantakeisuus. Toinen tila, on toiselle vieras, sillä yhdys-side puuttuu välillä, joka on muisto. Jokaisella eri tilalla on oma muistonsa, ruumiillinen ja sielullinen, mutta se alkaa ja loppuu sen tilan kanssa. Lehti kääntyy ja uusi personallisuus ilmestyy, jolla ei ole mitään tietoa edellisestä.
Itsetietoinen personallisuutemme ei milloinkaan voi olla kuin pieni osa koko siitä personallisuudesta, joka on meissä kätkettynä. Mutta tavallisessa olotilassa on yhteys näiden molempain välillä tarpeen mukainen ja sopusointuinen. Me esiinnymme sekä itsellemme että muille elävänä historiana, ilman suurempia aukkoja. Muutokset tapahtuvat verkalleen, niin ruumiissa kuin sielussakin, niitä tuskin huomataan, vaikka jonkun vuosikymmenen jälkeen ei enää ole paljon mitään jälellä entisestä elimistöstä tai personallisuudesta. Itsetieto meille siis kullakin hetkellä ilmaisee personallisuudestamme vaan yhden ainoan puolen monesta mahdollisesta. Muisto on side, joka nitoo kiinni seuraavan olotilan edelliseen, joten elämä kätkyestä hautaan kaikkine vaihdoksineen muodostuu johdon mukaiseksi kokonaisuudeksi.
Lähde: Vapaita aatteita, toinen vihko, helmikuulla 1890.