Utopia – todellisuus
| Utopia – todellisuus. Kirjoittanut Hilja Pärssinen |
Edistyksen työväenkysymyksen ajamiseen nähden on pidettävä sitä seikkaa, että meilläkin naiset yhä enempi alkavat yhtyä riveihin. Mutta työväen äänenkannattajissa olleet naisia koskevat kirjoitukset todistavat, että ollaan hyvinkin haparoivia kannasta. Näyttää niinkuin etsittäisiin suuntaa. Niinpä esim. avioliittokysymyksessä näkyy oltavan hyvin eriävissä mielipiteissä. Ja kuitenki on vallan välttämätöntä, ettei avioliittokysymystä käsitetä tavalla, joka tulisi esteeksi naisten kehittymiselle. Toisekseen on avioliiton merkitys otettava oikeaan suhteeseen oleviin taloudellisiin oloihin nähden, sekä sukupuolielämälle niin naisen kuin miehen elämässä omistettava huomiota sillä tavoin, ettei siitä harrastus työväenkysymyksen ajamiseen kärsi.
Tuollaiseen yksipuoliseen varaan vie ymmärtääkseni se ajatustapa, jonka olen löytänyt Elviira Willmanin tässä lehdessä julkaisemassa Utopia-artikkelissa. Nykyään olisi muka murros-aika – ohimenevä aikakausi. Palauttakaamme naiset ”oikeaa kutsumustaan” käyttämään, pitää asettaa ”naisten äidillisyys” korkeammalle ja pitää päämääränä, että jokainen nainen pääsisi tätä tehtäväänsä toteuttamaan. Sillä ”ensiksikin on naisen tehtävä yhteiskunnassa olla äiti” ja ”oikea naisliikkeen edistäjä kaikissa parannushommissaan tarkoittaa naisen kohottamista äitinä”. ”Ei kelläkään naisella voi olla absoluuttisesti persoonallista merkitystä niinkuin miehellä. Ja siis siittämistyössä palvelevat naiset ovat vain välillisesti, miesten kautta yhteiskunnallisia olentoja”.
Näin määrittelee Elviira Willman naisen. Sitten lausuu hän, että ”naisemansipatsiooni on ohimenevä liike”. Mitä tähän viimeiseen ajatukseen tulee, niin se kyllä on totta, että naisemansipatsioonin aika on mennyt. Asian valaisemiseksi jokunen sana. Nais-emansipatsiooni syntyi aikoinaan porvarillisten naisten joukossa. Vaikka se tavallaan oli ihanteellinen liike, pyrkien kohottamaan naisen sivistyskantaa ja hankkimaan hänelle tilaisuutta yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikutusvaltaan, oli se samalla taloudellinen kysymys. Sen edistymistä joudutti se taloudellinen ahdinkotila, mihin ne säätyläisnaiset joutuivat, jotka syystä tai toisesta eivät menneet miehen elätettäviksi. Minä vanhat neidit ja heidän taloudellista asemaansa suosivat herrat ja naiset rupesivat vapauden nimessä vaatimaan heille korkeampaa koulusivistystä ja oikeutta päästä, virkakelpoisuus-ehdot täytettyään, virkoihin. Näin onkin porvarillisen naisliikkeen tunnussana vielä tänäkin päivänä: ”lisää työaloja!” He merkitsevät voittona jokaisen uuden toimialan, johon nainen on onnistunut kiipeemään. He nojaavat kaiken kohottamistoimensa vapaalle kilpailulle. Mitään uudistusta, järjestelmän muuttamista eivät katso tarpeelliseksi. Jokaisen tulee pyrkiä eteenpäin, vaikka näkee tuhansien pakosta jäävän alakynteen.
Näin ajattelee porvarillisen naisliikkeen ajaja. Ja tälle kannelle ovat meille tunnetut naisliikkeen ajajat pysähtyneet. Mutta senpä vuoksi ei voidakaan porvarillisen naisliikkeen ohjelmalla auttaa kaikkia naisia. Sillä kannalla olevain naisasian ajajien mielestä on työläisnaisia ”sivistettävä” sekä harjoitettava ”hyväntekeväisyyttä”. Fredrika Bremer esim. vertaillessaan orjuutta Amerikassa kotimaansa oloihin, myöntää, että muonamiesten vaimojen elämä ei ole parempaa. Mutta hänkin vetoaa armelijaisuuteen. Meillä Minna Canth kyllä voimakkaasti puhui köyhäin puolesta, mutta naisasian ystävänä kallistui hänkin porvarillisiin.
Työläisnaisten pyrinnöt asemansa parantamiseksi erkanevat useissa kohdin vanhasta naisliikkeestä. Työläisnaisten keskuudessa on tarpeetonta voiman tuhlausta ja ajanhukkaa ylläpitää taistelua sukupuolien kesken. Miehen ja naisen välinen älyllisen tasa-arvoisuuden todistelu on tarpeetonta. Samallainen taloudellinen tila työläisnaisella ja miehellä vaikuttaa tilaisuuden samallaiseen koulunkäyntiin ja elämään. Kehitys kummallakin sukupuolella onkin yhtä suuri. Samoin ovat herrasnainen ja herrasmies keskenään samanarvoiset. Mutta sen sijaan vallitsee edellisen ja jälkimäisen ryhmän välillä säätyraja, luokkaero. Tämä on niin päivän selvää, että tuntuu hassulta ajatella saman luokan eri sukupuolien taistelevan keskenään. Vanahan emansipatsioonin päämäärä on jo periaatteessa saavutettu. Naiskysymys siinä merkityksessä lakkaa. Se lakkaa sen vuoksi, ettei sen ohjelma ole ollut tarpeeksi kantavat, pitkänäköinen. Siinä ei ole otettu huomioon kaikkia taloudellisia näkökohtia.
Yleinen äänioikeus, yhteinen tuotanto-omaisuus siinä on päämäärää, minkä eteen kannattaa työskennellä. Se on niin selvää ja eheää, että sen sellaisenaan voi omistaa. Minkälainen siis on ja minkälaiseksi muodostuu työväenliikkeen kannalta katsottuna naisen asema? Välttämättömyyden pakosta ovat nykyään miljoonat sisaremme, sekä yksinäiset että perheen äidit, lukemattomilla ansioaloilla. Tehtaitten naistyöntekijäin luku kasvaa, samoin naisten työ liikkeen, postin, maanviljelyksen, rakennustyön y. m. aloilla. Ei joudeta enää haaveilla ”oikeata kutsumusta”. Saa kiittää, jos leipään pääsee. Eikä voi olla puhettakaan, että pakolla naisia voitaisiin kovimmallakaan pakolla karkoittaa pois ansioaloilta. Suojeluslainsäädäntö kyllä voi saada aikaan rahoitusta, mutta aivan varmaa on, että tulevaisuuden yhteiskunnassakin naiset työskentelevät kuten nytkin kodin ulkopuolella sekä henkisen että aineellisen työn aloilla. Ja juuri se, että osa naisista esim. antautuu tieteiden palvelukseen, vaikuttaa koko sukupuolen henkisen kannan pysymiseen kehityksen tasalla. Näin siis nainen olematta äiti hyödyttää yhteiskuntaa, hyödyttää omaa aikaansa ja jälkimaailmaa sekä hyödyllisellä työnteolla että kyvyllä käsittämään yhteiskuntaelämää ja työskentelyllä olojen terveeseen kehitykseen. Jos naisten muulta työltä kiellettäisiin arvo, ja tunnustus annettaisiin vaan lasten ”kyllin paljosta” synnyttämisestä, niin pian naiset vaipuisivat muun elämän suhteen välinpitämättömiksi, soisivat raataa kaksinkertaisesti lasten ruokkijoina, hoitajoina s. o. tulisivat ”koti-orjiksi”. Pian kuljettaisiin taaksepäin. Näin käy, jos naiset itsekin tuntisivat olevansa vailla ”absoluuttista personallisuutta”. Sitä ei tule kuitenkaan tapahtumaan. Kuten jokainen itsetuntoon herännyt yksilö, niin nainenkin vallitsee työnsä yhteiskunnan palveluksessa sekä muodostaa oman ajatusmaailmansa. Hänen luontainen taipumuksensa tosin vie hänet useimmassa tapauksessa miehelään, mutta edelleen pysyy hän työläisenä. Työn laatuun nähden tulisi työt jakaa yksinomaisiin naisten töihin, yksinomaisiin miesten töihin ja kolmanneksi töihin, joita molemmat sukupuolet voisivat suorittaa. Kuten nyt jo vesi- ja valojohdot helpottavat työtä, niin sitä enemmin vastaisuudessa yhteiskeittiöt, -leipomot y. m. syrjäyttävät nykyisen naisten ”paistinpannuorjuuden”. Täten jää naisille aikaa julkiseen elämään runsaasti.
Yhteisomaisuuden vallitessa kasvatetaan lapset valtion veroilla joko kodeissa tahi kasvatuslaitoksissa, riippuen vanhemmista. Löytyisi silloinkin naisia sekä miehiä, jotka vaeltaisivat elämänsä läpi löytämättä ”vastinettaan”. Avioliitto tietysti voisi syntyä hienommille vaikuttimille: tunteille, yhtäläiselle ajatustavalle, kun sitä eivät taloudelliset seikat ohjaisi. Avioliitto olisi nykyisestään ihanteellisempi. Prostitutsiooni lakkaisi itsestään. – Kysymystä aviottomista lapsista ei enää olisi. Äidillisyyden onni olisi täydellisin silloin, kun vanhemmat yhdessä seuraisivat pienokaisensa varttumista. Senpävuoksi avioeroja tapahtuisi suhteellisen vähän. Lapsien lisääntyminen nykyiseen verraten olisi pienempi. Pyrittäisiin kartuttamaan sukua terveillä, elinvoimaisilla lapsilla. Sen vuoksi valvottaisiin äidin rakkauden tilaa. Kuolleena syntymiset ja keskoset olisivat harvinaisia. Lapsia hoidettaisiin ja lasten kuolevaisuus vähenisi. Pää-asia ei olisi väestön suuri lukumäärä, vaan rodun laatu. Nyt sen sijaan tapaa 10–12 jopa 12 nälistynyttä, nääntyvää pienokaista perheessä. Ja tila pahenee vaan kun yksipuolisesti ”naisten äitiyttä” selitetään. On paikallaan puhua vielä syntymättömien puolesta, jotka vähemmällä väen lisäämisellä säästetään kurjuutta kärsimästä. Tämä puhe ei kyllä miellytä niitä, jotka pitävät rajattomasti tunteiden puolta, mutta silmäys köyhälistön lasten kurjuuteen ja kärsimyksiin puhuu vakaista järjenkieltä.
Puhe naisten yksinomaisesta äitiystehtävästä ei senkään vuoksi ole paikallaan, koska on, vaikkakin poikkeustapauksina, lapsettomia avioliittoja, joissa ei lääkärinkään hoito ole voinut muutosta saada aikaan. Lapsettomilla naisilla tulee olla mahdollisuus tuntea elämä elämisen arvoiseksi. Senpä vuoksi onkin jokaisella yksilöllä povessaan ”veljeyden kutsumus” s. o. halu työhön yhteisyyden hyväksi. Nainen kuten mieskin voi antautua ”veljeyden kutsumusta” täyttämään ja siihen työhön valaa naisellisuutensa omituisuuden.
Määrittelisin siis naisen aseman ja tehtävän näin: nainen kansalainen, nainen äiti. Yksilöistä riippuu, onko hän molempia vai jompaakumpaa. Nainen neuvospöytien ääressä ja äänestys-uurnalla, nainen kehdon luona.
Hän voi olla molempia tahi jompaakumpaa. Lopullisesti määrää aseman jokaiseen yksityiseen nähden hänen oma luontonsa. Eivät kaikki pääpiirteissäkään ole saman kaavan mukaisia.
Pääasia vaan on, että saadaan elämisen ehdot kaikille mahdollisiksi. Ja siinä taistelussa todellakin naisten osanotto on välttämätön. Kuta enemmän he pysyvät rivien ulkopuolella haaveillen ”äitiydestään”, sitä edemmäs siirtyy, mahdollisuus niiden olojen syntymiseen, joissa he voivat äitiydelle antautua. Sitä nopeammalla vauhdilla nielee todellisuuden ammottava kita nuoria tyttöjä ja vaimoja uhaten myrkyttää työväen siveellisen ja aineellisen elämän ydinkohtiaan myöten. Perehtykööt työläisnaiset sen sijaan työpäivän lyhennys-, suojeluslainsäädäntö-, äänioikeus y. m. työväenkysymyksen eri kohtiin, niin siitä lähtee todella jotakin hyötyä. Työläisnaisten on koko voimallaan oltava tukemassa köyhälistön aseman parantamista. Mutta voidakseen sitä tulee heidän tuntea kutsumuksensa kansalaisiinsa, jäsenenä yhteiskuntarakennuksessa, josta heidän asemansa taloudellisesti riippuu.
Viettelijä, joka hetken nautintoa ajatellen, aiheuttaa suvun jatkumisen pienokaisella, jota hän ei aiokaan myöhemmin omakseen tunnustaa, ei varmaankaan löydä suosiota itsetietoisen naisen luona. Jos mies on kunnollinen, niin vaikkakaan hän ei vihkimistä hyväksy, hän kuitenkin täyttää nykyisen yhteiskunnan mukaisesti velvollisuutensa puolisona ja isänä. Eikä nainen silloin joudukaan kärsimään. Yksityisen vakaumukselle jo nykyään annetaan siksi suuri arvo, että henkilö pidetään siveellisenä vaikka hän ”laillisen” muodon asemasta perustaa avioliittonsa ”vapaalle luottamukselle”.
Mutta niin ei ole asianlaita n. s. ”lehtolasten” syntyessä. Ja juuri sekä äidin kohtalon että turvattoman lapsen vuoksi on tässä mies todella moitittavana. Naisten auttamiseksi tällaisessa tapauksessa olisi perustettava vapaita synnytyslaitoksia ja apukassoja sekä lapsille koteja.
Ylimalkaan on päältäpäin mahdoton päättää kenenkään siveellisyyttä. Onhan sitä avioliiton sisäpuolellakin, kuten jo tuonnempana viittaisin. Pääasia olisi, että käytännössä saataisiin turvatuksi köyhäin ja olletikin avuttomain lasten asema.
Lähde: Työmies 17.5.1904.