Urhot: VII. Hääpidot ja Köyrinjuhla

VI. Heinäniityllä VII. Hääpidot ja Köyrinjuhla.
Urhot
Kirjoittanut Kaarle Karikko
VIII. Jälkimuistoja


Köyrijuhlan aamu on valjennut. Aurinko on noussut, jonka häikäisevässä valossa lumikuurassa oleva metsä ja hienolla, vaaleanhohtoisella lumivaipalla verhottu maa kimalteli niin kauniisti, että näytti ikäänkuin luontokin olisi pukeutunut juhlapukuun.

Keurun seurakunnan kirkkoherra, Herpman, istui nyt kamarissaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ehkä miettien päivän saarnaansa ja uneksien synkkiä haaveita siitä ankarasta melskeestä, joka nyt raivosi maassamme. Hänen näin istuissaan aukeni ovi, ja sisään astui nuori neiti, mainiten ”hyvää huomenta” soreasti sointuvalla äänellä.

”Jumala antakoon!” äännähti kirkkoherra, heräten ajatuksistaan ja nähden tyttärensä, Marian, olevan edessään. Hän hymyili nyt hellimmän liikutuksen tunteilla, silmäillessään lastaan, jota hän rakasti ennen kaikkia ja jota hän hellästi kohteli. Eikä hän suotta Mariata niin hyväillytkään, sillä tämä oli puhdasluontoinen ja muutoin kaunis sekä suloinen tyttö. Hänen kirkkaat ja sinertävät silmänsä olivat, kuten isänsä sanoi, perintö äitivainajaltaan, jonka kuolema oli jättänyt kirkkoherralle ikävän ja kaipauksen muiston.

”Mahtaisinkohan, isä, päästä kanssanne tänä iltana Ampialaan pitoihin?” kysyi Maria isältään, lapsellisesti myhäillen.

”Käy vaan; mutta tiedätkö, aikovatko kaikki veljesi mennä sinne?” kysyi kirkkoherra, oikaisten istumisesta kasaan painunutta vartaloaan.

”Minä menen kysymään,” vastasi Maria, ja riensi veljiensä asuntoon pihan toiselle puolelle.

Täällä mainittuaan ”hyvän huomenen” ja tehtyään kysymyksensä, sai hän vastauksen:

”Mennäänhän toki; siellähän ehkä saadaan viettää hauska ilta.”

”Ainahan rauhan aikana hauskaa on,” sanoi Maria, ”mutta silloin on onnetointa, kun täytyy vihollisia pelätä ja sen kauhun kanssa kamppailla.”

”Niin se on sille, joka niitä pelkää,” sanoi Taneli; ”vähän välittää niistä nämä pojat silloinkaan, kun niitä on; mutta eihän noita nyt olekaan näillä paikoin. Välistä niitä vaan näkee joitakuita jonkaleita.”

Maria mainitsi, miten hän pelkäsi ja miten kurjaa oli olla sen edellisenä syksynä metsässä pakoluolassa, sekä miten mahdotonta olisi ihmisen aina olla semmoisessa viheliäisyydessä... ”Sanon siis isälle että mennään joukolla häihin,” keskeytti hän itseänsä ja läksi veljiensä kamarista.

”Mutta käydään maar jumalanpalveluksessakin ensin,” sanoi Taneli ja katsoi akkunasta ulkoilman kauneutta.

”Tehdään niin,” lisäsi hänen veljensä Antero, ja he rupesivat hankkimaan mennäkseen tuohon yksinkertaiseen, koruttomaan temppeliin, mikä silloin oli Keuruulla olemassa, ja johon heidän isänsä jo oli menossa.

Kirkkoherra saarnasi ”kahdeksasta autuudesta,” ja nuhteli maailmata ”pahennusten tähden,” lausuen, että sodan, ruton ja nälän vitsaukset ovat kurituksia kansan synneistä. ”Palkka jaetaan työn jälkeen, ja niitto on kylvöä myöten; joka taajaan kylvää, pitää myös taajaa niittämän,” vakuutti hän.

Jumalanpalveluksen päätettyä kiiruhti kirkkoherra kotiaan ja sieltä Ampialaan pitoihin.

”Hop, hop!” kuului tiellä kehoituksia hevosille, joita oli kaksi, sillä pappilasta oli häihin menijöitä niin paljon, ettei sopinut yhdellä hevosella kulkemaan.

Rientäkäämme edellä Ampialan taloon, jossa puuhataan köyrijuhlaa ja häitä noille uskollisille palkollisille, jotka olivat palvelleet kunnialla tässä talossa. Matti 10, ja Leena 8 vuotta. Täälläpä tapaamme monta vanhaa tuttavaamme. Vanha isäntä istuu pirtissä, jonka nokimustat seinät ovat nyt somasti päreillä koristettuna. Hän istuu lavitsalla, lähellä akkunata, josta tuontuostakin silmäilee ulos kirkolle päin viepää tietä kohden. Hän odottaa vieraita. Hyväntahtoinen emäntä on täydessä toimessa ja tarkastelee, ovatko kaikki tehtävät valmiit ja järjestyksessä.

Maija astui pirttiin, puettuna punaiseen parkkumihameesen, mustaan liiviin ja valkoiseen röijyyn. Isänsä ja äitinsä katsoivat häntä nähtävällä tyytyväisyydellä, sillä hän näytti hyvin kansalliselta ja somalta.

”Jopa olet valmis vieraita vastaan ottamaan,” äännähti isäntä tuolle tyttärelleen.

”Kunpa vaan jo tulisivat,” kuului vastaus, ja sen jälkeen jäi äänettömyys jälleen hetkeksi aikaa pirttiin.

Matti ja Leena istuivat täll’aikaa ”piisituvassa,” odottaen hääjuhlaansa. Leena oli puettuna valkoiseen morsius-pukuun. Hänen kasvoillaan rusoitti hieno puna, ja silmänsä säteilivät onnesta, katsellessaan sulhoaan. Heidän molempien silmät viemistyivät yhä toisiinsa, ja mitä he ajattelivat sekä sydämessään tunsivat, sitä ei voi kynällä kuvata; mutta tietysti uhkui heidän mielensä sanomattomasta onnesta ja ilosta. He olivat kokonaan unohtaneet ne kaikki huolet ja vastukset, joita tätä ennen olivat saaneet elämässänsä kokea.

Nyt ilmestyi Maria äkkiä ”piisitupaan”, huudahtaen:

”Jo papin joukko tuli!”

Samassa käänsivät Matti ja Leena silmänsä akkunaan, josta näkivät, kuinka isäntä pihassa, lakitta päin ja nöyrästi kumarrellen, tervehti kirkkoherraa sekä tämän poikia ja nuorta neitiä. Sitten saattoi isäntä arvokkaat vieraansa ”piisitupaan” eli silloiseen korutupaan, johon kalkki arvossa pidettävät vieraat tavallisesti vietiin. Täällä tervehtivät vieraat tavallisuuden mukaan sulhaista ja morsianta ynnä Maijaa.

Neiti Herpman rupesi koristelemaan morsianta ja ripusti tämän päähän korkean, kullankiiltävän morsius-kruunun. – Sitten tapahtui vihkiminen sen ajan juhlallisemmalla tavalla.

”Noin muhkeata paria ei usein nähdäkään vihillä,” kuultiin monen kuiskaavan, ja totta se olikin.

Sen perästä mentiin, emännän pyynnöstä, syömään, jota tehtiin täydellä ruokahalulla, vaikka ei ruoka ollut erittäin herkullistakaan, sillä silloin ei vielä tiedettykään hienoimmista ruokalajeista; kaikki oli vaan oman maan tuotteesta, mutta kyllältä sitä kumminkin oli. Pöydällä oli kokonainen sianliikiö sekä lampaan nivuset ja suurissa pahka-vadeissa huuhmarissa survotuista ohran suurimoista keitettyä puuroa y. m.

Pian alkoi tanssikin, johon nuoret ottivat innokkaasti osaa, ja vanhat katselivat huvikseen nuorien riemua.

Muun mukana alkoi illalla myöhemmällä sen ajan tavan mukaan ”köyrinjuhla,” jonka viettämisessä tehtiin kummallisia taikatemppuja. Illallisruoaksi valmistettiin muun muassa syötäväksi ”köyrinpässin” lihat, joka pässi oli jo keväällä laitumelle laskettaissa siksi nimitetty ja omituisella tavalla siunattu. Sitä navetasta ulos laskettaissa taputti emäntä kädellään selkään ja lausui joitakuita loitsulukuja. Nyt laskettiin tuo pässi laitumelle lampaiden joukkoon, vaan illalla oli se laumasta pois, sillä se oli jäänyt metsään, muka Tapion kaitsettavaksi, aina köyrilauantaihin asti, jolloin tuo metsän kuuluisa kuningas ajoi pässin tavallista lihavampana aitain yli taasen lampaiden joukkoon. Tästä saatiin tämä teurastettavaksi, jonka tehtyä siitä valmistettiin juhlaruoka, jota syömään ruvettaissa isäntä lausui erään vanhan, katolisella ajalla käytetyn ruokaluvun.

Syöminen oli omituisen harrasta, ja sen tehtyä höpisi taas isäntä:

”Tihetisti, ruokaristi,
Tipusta, tapusta, kauvan kasvaan – Amen!”

Olipa vietynä saunaankin monenmoisia ruokia sekä olutta ja viinaa siinä tarkoituksessa, että muka kuolleet tulevat manalasta sinne, niillä itseänsä ravitsemaan.

Myöhemmällä samottiin saunan oven taakse hyvin hiljaa kuuntelemaan, olisiko sinne syömämiehiä saapunut.

”Jopa siellä manalaiset massuttavat, tuonelaiset tassuttavat,” höpisivät kuuntelijat. – Tuohon tuli emäntäkin ja kysyi:

”Kuuluuko mitä?”

”Jo syövät manalan matkamiehet,” vastasi isäntä; ”mutta annetaanpa heidän rauhassa syödä ja kylpeä; mennään me navettaan karjaa katsomaan.”

Navetassa tehtiin myöskin taikatemppuja, joita silloisilla ihmisillä oli tapana tehdä, ja joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa.

Mutta mitäs olivat nuo manalaiset saunassa syöjät? Eipä kukaan tiennyt, että talon renki, Jaakko, oli kurillaan vienyt siat saunaan vähää ennen kuuntelemaan menemistä. Nepä olivatkin noita mainittuja massuttajia.

Ilta oli kulunut myöhään. Emäntä esitti, että kirkkoherra perheineen kävisi piisitupaan maata. Kirkkoherra ja Maria-neiti, jotka olivat jo unen tarpeessa, ottivat kiitollisuudella vastaan tämän tarjoomuksen ja menivät levolle. – Pian rupesivat toisetkin arvelemaan olevan ehkä parasta lopettaa ilon. Ja niin tehtiinkin; levolle menoa ruvettiin hankkimaan.

”Sen ilmoitan minä aikanaan, että elköön kukaan ruvetko tähän pirttiin tänä yönä nukkumaan,” sanoi unilukkari kaikkein kuullen.

”Miksikä ei?” kysäsi joku joukosta uteliaasti.

”Minä näin semmoista unta, että tässä pirtissä makaaville tulee turmio tänä yönä,” jatkoi taasen unilukkari.

”Joka unia tottelee, se varjoja kiinni ottelee,” vastasi Juho, naurahtaen ivallisesti.

”Lieneepä niinkin; mutta parempi on kuitenkin olla niitä varoillaan,” vakuutti unilukkari.

”Mitä te siis pelkäätte?” utasi Juho.

”Venäläisiä,” kuului vastaus, joka sana sai monen sydämen vavahtelemaan. Mutta päinvastoin ajatteli Juho. Hän lausui uljaasti, korjaten ryhtiään:

”Paljain käsin menen minä venäläisiä vastaan ... jos heitä tulisikin, mutta eivätpä he raukat tohdi tänne enää tullakaan.”

”Tulkoot vain,” lisäsi Taneli, ”niin onnettomia ovat, sillä täällä pannaan kova kovaa vastaan.”

Vieraista läksi osa kotiinsa ja toisia lähimäisiin kyliin yöksi, arvellen unilukkarin unen jotakin tietävän.

Sulhanen, joka ei hänkään ollut arkalasta kotosin ja joka oli ennen vihollisten kanssa monta kovaa kokenut, ei hennonnut luopua morsiamestaan, vaan meni hänen ja useoitten muiden kanssa saunaan maata. – Isäntä, emäntä ja tytär, Maija, kahden veljensä kanssa menivät erääsen kamariin, joka oli piisituvan etehisen pohjassa. Kirkkoherran nuorin poika, Antero, meni piisitupaan, jossa isänsä ja siskonsa olivat jo unen helmoissa. Vaan Juho, toisen urhoisan veljensä, Tanelin, kanssa, jäivät pirttiin, näyttääkseen, että he eivät pelkää; vieläpä jättivät aseensakin etehiseen pelkäämättömyytensä vakuudeksi, aikoen sieltä ne vasta sitten siepata, jos tarve tulisi.

Pian olivat kaikki virkistävässä unessa; ei niin hiiskaustakaan kuulunut, ei yhtään elävää olentoa näkynyt kartanolla.

Tässä uinailevassa hiljaisuudessa hiipi nyt joku vitkallisesti pirttiä kohden; se näytti etäälle kuun valossa paremmin aaveen kun ihmisen olennolta. Ken oli hän? Unilukkari; hän pelkäsi vaaraa, vakuutettuna, ettei unensa pettäisi. Hän läksi saunasta ja hiipi hiljaa pirtin luo sekä yhä tikapuita myöten ylös päätyikkunasta pirtin lakkaan, jossa hän toivoi olevansa piilossa pelkäämiltään vihollisilta ja samassa kuulevansa, kuinka pirtissä olevien urhojen tänä yönä kävisi. Hän valvoi ja kuunteli, vaan mitään peljättävää ei kuulunut. Ainoastaan sirkan yksitoikkoinen ääni kuului pirtistä, ja hiljainen hiiren rapina lakalla. Hiljaa kaivoi unilukkari läven laipioon, josta kuuli unessa olevien urhojen raskaan huokuminen ja näki heidän makaavan, toisen pöydällä, ja toisen pankolla. Mutta eipä hänen silmänsä siitä lävestä kauan katselleet, sillä hän nosti päänsä, kuunnellakseen sitä outoa melua, jonka kuuli ulkoa korviinsa kuuluvan.

”Ah, Herra, venäläisiä!” huokasi hän, ja tarkasti vissimmästi ääntä.

Kirouksia ja uhkauksia kuului tuon tuostakin heidän ollessaan etäämmällä, mutta likemmäksi tultuaan hiljensivät he meluaan. Tietysti yritti nyt unilukkari lakasta tehdä kokeita, herättääkseen noita pirtissä makaavia urhoja, mutta kaikki oli turhaa, sillä makaavat olivat, ihme kyllä, niin raskaassa ja sikeässä unessa, etteivät heränneet. Eikä tohtinut unilukkari vihollisten tähden mennä pirttiin, heitä herättämään, sillä suuri pelko oli hänellä lakassakin ollessaan; ei hän tohtinut sielläkään kovin kovaa ääntä pitää.

Mistä lienevät saaneet viholliset tietää Herpmanien Ampialassa olemisen, ja tien osasivat he kulkemalla kenkäisten hevosten jälkiä, sillä silloin oli Herpmanien hevoset täydessä kengässä, mutta muut pitivät hevosiaan n. s. ”viskarissa.”

Vihollisjoukko, joka nyt saapui Ampialaan, oli iso, ja heidän mukanaan eräs noita, nimeltään ”Kuuliais-Tapani,” Tampereen puolelta.

Yön hiljaisuudessa piirittivät viholliset talon joka taholta. Useoita hiipi heistä hiljaa pirtin etehiseen, josta löysivät urhojemme aseet ja näkivät oven raosta heidän pirtissä olevan. Toisia vihollisista meni saunan ovelle, jonka kynnykselle he tähtäsivät kuusi ladattua kivääriä, uhkauksella, että ”joka aikoo tulla ulos ja vastustaa, se ammutaan heti hengettömäksi.”

Mitä ajatteli nyt meidän mainio Mattimme? Hän tuli tuskiinsa: Hän tulehtui ja väliin hikoili, ikäänkuin siitä häpeän tuskasta, kun ei saanut tilaisuutta rynnätä ryssien päälle; sillä siitä esti häntä äsken vihitty puolisonsa, Leena. Hän likisti Mattia kaulasta ja rukoili Jumalan nimen kautta, ettei tuon hellästi rakastetun miehensä pitänyt menemän tapattamaan itseänsä vihollisilla.

Oli kuitenkin se onni, ettei koko venäläisjoukossa ollut niitä vihollisia, jotka olivat ennen Matin kanssa taistelleet ja siitä kostoa hänelle nyt hankkineet. Nämät venäläiset ei, näet, tietäneetkään Matista eikä hänen seikkailuistansa mitään. He vaan vainosivat Herpmanin poikia, joiden päästä oli luvattu Venäjällä 50 ruplaa, koska he olivat tehneet venäläisille niin paljon pahaa.

Edellä mainittu noita, ”Kuuliais-Tapani,” oli laittanut hopeanapin luodin asemasta pyssyyn, sillä se oli jo entuudeltaan tietty, ettei muka moisiin urhoihin lyijy pystyisi, jolla pyssyllä nyt mokoma noita ampui raollaan olevasta oven aukiomasta pankolla makaavata Juhoa, sillä seurauksella, että ammutun sisälmykset tulivat vatsasta ulos.

”Jo venäläisen koira, p....le, puri!” kiljahti Juho, ja hyppäsi, sisälmykset kädessä, ulos, jolloin potki jaloillaan vielä monta venäläistä kumoon, ennenkuin heitti henkensä.

Samalla kertaa kun Juhon onnettomuus oli tapahtunut, riensi Tanelikin etehiseen, jossa tapaili aseitaan, vaan kun ei niitä ollut, sivalsi hän jonkun venäläisen vyöltä väkipuukon tuppineen ja rupesi sillä lyömään vihollisia, huutaen tovereitansa apuun, vaan kun ei hän saanutkaan apua ja näki mahdottomaksi tapella ylivoimaa vastaan, niin kiipesi hän katolle, kaiketikin koska viholliset häntä niin rajusti ahdistivat, ettei ollut enään tilaisuutta muuallekaan pakoon päästä.

Eipä aikaakaan kun ampui hänenkin tuo kirottu Kuuliais-Tapani, samoinkuin Juhonkin, noidutulla pyssyllä.

Vihollisten vimma oli hirveä; he tietysti tahtoivat polttaakin koko talon, koska olivat tehneet pirtin permannolle tulen, mutta takassa oleva unilukkari valutti sieltä multaa äsken kaivamistaan lävistä valkeaan, että se tukehtui.

Miten kamalata olikaan nyt tuo meteli kirkkoherran ja hänen jälelle jääneiden lapsiensa mielestä. Oi, sitä Maria-neidin surkeutta ja valitusta, nähdessään moisen kauhun! Hän oli pyörtymäisillään ja vaipui kalman kalpeana isänsä syliin – syliin joka myöskin vapisi hirmusta ja pelon tuskasta. Kuitenkin koetti isä tukea ja lohduttaa rakastettua lastaan, vaikka ankara epäilys ja kauhu raivosi omassakin povessaan.

Yhtäkkiä syökseytyi vihollisia tämäkin huone täyteen, ja he ottivat vangiksi kirkkoherran sekä hänen tyttärensä ja nuorimman pojan, Anteron, joka koetti tehdä vähän vastarintaan, mutta se oli mahdotonta ylivaltaa vastaan.

Nuo kostonhimoiset raakalaiset köyttivät kirkkoherran sekä pojan jaloistaan kiinni re’en perään ja antoivat heidän päänsä raataa maata, kun ajoivat virstan matkaa n. k. Ruoraisten veräjälle. Tähän jättivät he heidät niin kauaksi, kun kävivät ryöstämässä lähellä olevia taloja.

Yleinen oli nyt rauhattomuus. Jokainen koki piiloittaa itsensä vihollisilta. Sentähden olivat kylän asukkaat paenneet lähellä oleviin metsiin.

Yö oli kulunut jo aamuun, ja nuo onnettomat koston uhrit kituivat vielä reen perässä kiinni, sillä heidän kätensäkin olivat köytetyt yhteen, etteivät voineet itseään pelastaa.

”Ah, Herra Jumalani! Sinä taivaallinen Isä, joka viisaudessasi katsot kaikki hyväksi, olet tämänkin ankaran synnin palkan minulle sallinut. Armahda kuitenkin meitä viheliäisiä syntisiä ja katso laupeutes silmillä puoleemme!” huokaili kirkkoherra ja vapisi vilusta ja kauhun tuskasta.

Neiti Maria, joka oli re’en sisään köytettynä, valitti vielä sitäkin surullisemmasti. Hän tyrskytti ja oli kuin se onnetoin, jonka sielu on ijankaikkisen epätoivon tuskissa.

Kauhistuksen tunne raateli Anteronkin sydäntä, mutta hän kumminkin koki kaikin voimin olla rauhoittuneempi ja lohdutti ruikuttavaa sisartansa.

Näin onnettomana ollessaan osautui heidän luoksensa tulemaan erään talon – Vehkomäen – Matti-niminen kesti. Liikuttavasti rukoillen ja vaikeroiden pyysivät nuo onnettomat mainittua Mattia päästämään siteitään irti. Mutta Matti-polonen ei uskaltanut millään muotoa sitä tehdä, syystä, että hän pelkäsi olevan venäläisiä metsässä vahdissa ja siten muka menettävänsä omankin henkensä. Oliko tuo Matilta oikein, sen tuomitkoon lukija, mutta lienee se ollut liikuttavaa ja sydäntä polttavata tuolle kurjalle pelkuri-Matillenkin, kun hän näki nyt olevan mitä surkeimman rääkkäyksen alla ja vankina papin, jota niin suuresti kunnioitettiin ja suosittiin. Sitä enemmän suureni tämä surkeus, kun tuo onnetoin kirkkoherra valitti ja rukoili:

”Auta Jumalan nimessä meitä nyt, sinä ohikulkeva kristiveljemme!”

Näin huutaessaan vapisi tuon onnettoman kirkkoherran ääni, ja sanomattoman raskas kyyneltulva syöksyi hänen silmistään.

Hetken perästä palasivat viholliset äskensanotulta retkeltään ja köyttivät kaikki nuo kauhistuksen kanssa kamppailevat vankinsa rekeen, viedäkseen heidät ensin Hämeenlinnaan ja sieltä Venäjälle.