Urhot: IX. Jälleen tulleet
| VIII. Jälkimuistoja | IX. Jälleen tulleet. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
X. Vaarallinen vala |
On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kuin Herpmanin pojat saivat surmansa. Nyt on vuosi 1722, ja nyt on armaampi aika, sillä rauha Venäjän kanssa oli tehty, jo sen edellisenä vuonna. Nythän oli maastamme pois tuo ”Iso viha,” jonka kauhua on kammo kertoakin. Nyt häärivät kansalaisemme toimissaan levollisella mielellä ja hyvän toivon keventämillä tunteilla.
”Kirkkoherra Yrjö Herpman on jälleen tullut Keuruulle,” kuului sanoma, joka teki täällä kuulijoihinsa elähyttävän vaikutuksen. Häntä riennetään katsomaan, ja hän nähdäänkin nyt omaisineen pappilaan tulleena. Oltuaan 6 vuotta Venäjällä vankina ja 2 vuotta Inkerin maalla Gubanitz’in kirkkoherrana, sekä naituaan siellä saman seurakunnan entisen kirkkoherran, Melartopaeus’en, lesken, tuli hän tänne takasin ”kuin hyypiä hävitettyyn kaupunkiin.”[1]
”Kaikki on outoa, kaikki on kadonnutta,” sanoi Herpman, katseltuaan pappilassa paikkoja; ”eihän täällä näy enää jälkeäkään meidän entisestä omaisuudestamme.”
”Kukapa täällä tavaroitamme olisi näin kauan säilyttänytkään,” sanoi Antero, ”onhan Anna sanonut olevan niitä itsellään siellä isänsä tykönä.”
”Mutta Annalla ei ole oikeutta pitää niitä, sillä hän ei peri meidän pesästä, kun ei hänelle jäänyt perillistäkään Juholta,” väitti Herpman.
”Ei olisikaan,” vakuutti Lång, jonka oli Herpmanin tytär, Maria, saanut Venäjällä miehekseen.
”Epäilen sitäkin, onko vain Uotikaan viatoin niistä tavaroista,” jatkoi Herpman ja loi katseensa läsnäoleviin.
”Ei voi olla; mutta pian siitä selvä saadaan, kun tiedustetaan Annalta,” vastasi Antero, sivellen viiksiään.
”Vallan varmanahan sitä täällä pidetään, että Uodilla teidän ja poikavainajanne omaisuutta on,” sanoi joku läsnä oleva seurakuntalainen, joita äsken oli tullut kirkkoherraa tervehtimään.
”Heittäkää nyt ne asiat toistaiseksi ja käykäämme heti katsomaan, mihin ovat täällä haudattuna, ukko, sinun poikasi, Juho ja Taneli, joita niin mainitaan, ja jotka niin surullisen kuoleman kautta täältä pois menivät,” sanoi kirkkoherran emäntä, Anna Dorothea.
”Niin kyllä,” myönsi kirkkoherra puolisonsa puheesen; ”mutta meidän pitää pyytämän näitä läsnäolijoita neuvomaan, mihin ovat kätkettynä minun onnettomat esikoiseni.”
Koko seurue meni hautausmaahan, ja päästyänsä sen Tarhia-järven puoleiselle laidalle, sanoi pappilan kesti-Heikki:
”Tässä on nyt se paikka.”
Kirkkoherra otti lakin päästään ja teki siunauksen. Sitten piti hän pitkän puheen, jonka päätti näin:
”Te, nyt siinä lepäävät, lannistumattomat urhot! Teidän tähtenne olen saanut minäkin olla mitä onnettomimmassa tilassa; mutta sen minä olen antava teille anteeksi, sillä se oli minulle opiksi ja ojennukseksi. – Suokoon kuitenkin laupias Jumala teille rauhallisen levon! Hän muistakoon teitä ijänkaikkisesti armollaan, niin totta kuin teidän sankarimaineennekin elää täällä maan päällä! Amen.”
- ↑ Näin sanoi siitä saarnassaan eräs hänen jälkeisensä kirkkoherra Keuruulla.