Urhot: III. Tarullinen salo
| II. Mustasukkaisuuden uhri | III. Tarullinen salo. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
IV. Murhapoltto ja aaveen näky |
Ampialan kylän sydänmaan syvyydessä löytyy synkän murroksen sisässä salo, jonka tarullisuus on huomiota ansaitseva.
Tämä salo on nykyään maanmiehen kirveen raiskaama, mutta luonnollisesti se vieläkin uneksii niitä muistoja, joita siihen on ammoisilta ajoilta liittynyt. Salossa on jonkun kymmenen jalan korkeudelle kohoutuva, vuorinen kunnas, jota ympäröivät tänä aikana harventuneet metsät ja varsin ikävät maisemat, tehden sen paikan kokonaan kalmiston kolkoksi. – Tuon kunnaan syrjänteillä on moniaita vuorenholveja, joista joku on merkillisempää laatua. Holvissa on kaksi kallioseinää, jotka muodostavat välilleen suojan, varsinkin kun sen yksi puoli ja päällys on suljettu ihmiskäsillä tehdyllä seinäkkeellä ja katoksella. Niin tehtynä olikin moinen holvi suojana ihmisille ”Ison vihan aikana.”
Silloin oli siellä monesta kylästä ihmisiä karjoineen, kamsuineen vihollista piilossa. Siellä siis väliin piileili mahtavampiakin kansalaista. Olipa tuolla jonkun ajan Keurun kirkkoherrakin heikompine perheineen. Sitä paitsi oli tuonne osautunut eräästä syrjäisestäkin pitäjästä papin tytär, nimeltä Karpelan. Hän oli tullut Keurun pappilaan vieraisille, ja tällä retkellä täytyi hänenkin, vihollisen lähestyessä, pakoutua tuonne vuoriluolaan. Sitävastaan olivat kirkkoherran pojat, Juho ja Taneli, ennenmainitulla kaivoksellaan pienen joukkion kanssa vahdissa vihollisia, joita siinä aiottiin ankarasti vastustaa. Maunu-Matti myöskin halusi olla toisten urhojen kanssa kaivoksella, mutta jotkut seikat ja suuret houkutukset saivat hänen tulemaan pakopaikalle, sillä sielläkin tarvittiin miehiä ja miehuutta. Ja hän siis olikin siellä ikäänkuin turvana ja tukena heikommille henkilöille. Sitäpaitsi oli siellä Huttulan poika, Jussi, joka ei myöskään ollut voimaa vailla. Häntäpä hemmoittelikin täällä tuo äsken mainittu papin tytär Karpelan sulotunteidensa esineenä – vieläpä sillä seurauksella, että
- ”Meni jo myö’en myöty neiti,
- Kanssa kaupattu kananen,”
ja niin tuo neiti, oltuaan
- ”Käyäs kättä antamahan,
- Kiivas kihlan ottelohon,
- Sormuksen sovittelohon,”
joutui Huttulan Jussille iänikuiseksi ”kainaloiseksi kanaksi.”
Mutta eipä mainittujen henkilöitten yhdistys ollut ainoa laatuaan, mikä syntyi tuolla pakopaikalla. Tuollapa Ampialan piika, Leenakin, kohteli Maunu-Mattia, joka myöskin oli Ampialassa rengin virassa, tunteilla, joita lemmenjumala häneen hengitti. Leena tosin oli jo vähän ennenkin Mattia armastellut, mutta nyt tuo ihana lemmen autuus alkoi kuohua kukkuralleen.
”Voi, armaani! kuinka pahaa unta minä usein uneksin, kun pelkään, tokko tuletkaan turvakseni, ja mikä lieneekään täällä elämämme loppu tänä ankarana aikana,” huokasi Leena alakuloisena Matille.
”Turvasi olen tuonelaan asti, vaikka maailma kuinka kurjaa olisi, vastasi Matti ja vakuutti, ettei vihollinenkaan aina täällä ole, kyllähän vielä ajat lauhtuvatkin.”
”Niinpä kyllä,” myönsi Leena. ”Mutta jos joutuisit vihollisten saalliiksi – niin mitäs sitten?”
”Onni miestä, jalat jänistä –; mutta mitäs jos sinä, sirkkuni, joutuisit vihollisten saalliiksi?”
”Mitäpä he sitten minulle tekisivät?”
”Vai mitä – tottahan toki tuommoinen hempukka ryssärahjulle kelpaa,” arveli Matti ja likisti hempukkataan kaulasta.
Hiljaa kuin ”hiiri kuoren alla” oltiin vihollista peläten tuollakin pakopaikalla. Kaikkia tehtäviä tehtiin varovaisesti: savua estettiin havukatoksella kohoamasta korkeuteen, puita hakattiin hiljaa, ja karjan kellot otettiin pois kilisemästä. Ei siis niittenkään ääntä kuulunut. Kaikki olo oli hiljaista ja haudan kaltaista. – Luontokin oli silloin kovin alakuloisen näköinen, ikäänkuin ikävöiden äsken kadottamatansa kesäverhoaan. Ilma oli myöskin ikävää. Aurinko ei ollut antanut moneen aikaan säteidensä paistaa maassa oleville. Hienoa sateen vihmaa tihutti tuon tuostakin maan ja taivaan välillä, ja varikset raakuen lentelivät synkän luonnon sylissä. – Kaikista kamalin oli kuitenkin vihollisen kauhu. Se kolkutti ihmisten sydämien ovella kuin kammoittava kummittelija.
Hämeen ja Satakunnan maakunnat Suupohjaa myöten olivat vihollisten valloittamat sekä hirmuisella tavalla tallattuina. – Sitä julmuutta ajatellessa täytyy teräksisenkin sydämen tyrmistyä. Ja sen kauhun hirmusta uupuneena huokailivat nyt pakopaikoissakin olevat ihmisraukat.