Urhot: I. Taisteluretkelle
| Urhot | I. Taisteluretkelle. Urhot Kirjoittanut Kaarle Karikko |
II. Mustasukkaisuuden uhri |
”Ison vihan” kauhu ja levottomuus levisi kaikkialla maassamme. Siitä toi maine yhä hirvittävämpiä viestejä niihinkin paikkoihin, joissa ei sen jaloissa vielä olevaisesti oltu. Sentähden hehkuikin Keurun silloisen, Herpman-nimisen, kirkkoherran poikain mieli, ja sentähden näkivätkin paljon vaivaa nuo urhot, jotka olivat luonteeltaan lujia ja voimiltaan jäykkiä jättiläis-sankareja.[1]
”Ei sitä jaksa kärsiä pirukaan, mitä nuo julmurit nyt tekevät ... pian tarvitsisi päästä taisteluretkelle. Kunpa jo tulisi miehiä, niin lähdettäisiin, vai miten sinun mielesi on, Taneli?” lausui Juho, yksi tuon mainitun kirkkoherran pojista, veljelleen mainitun pappilan kamarissa.
”Tiedäthän sen, veikkonen, mitä tuommoinen julmuus saattaa matkaan,” vastasi Taneli, ”ja silläpä sinne riennetäänkin; mutta Antero ei kait uskalla lähteä mukaamme – ja vieläpä tuo onkin liian heikko koviin koetuksiin.”
”Niin onkin, jääköön hän kotiin... Mutta kas, jopa tuolla tulee joukko, ja Maunu-Matti astuu edellä aika vinnakkata,” jatkoi Juho, katsottuaan kamarin akkunasta ulos.
”Se on oikein ... otetaan lisää miehiä mennessämme niin paljon, kuin saadaan, kunhan vain päästään tielle.”
”Niin tehdäänkin ... vähänhän meitä vielä onkin, ei tule puoltakaan sataa miestä... Ja hiisikö täällä lieneekään miehissä, kun ei heitä saa enempää. Mutta ovathan kumminkin nämä miehet niitä urhoja, ettei heitä kesken hätä häilytä, vaikka niitä vähänkin on.”
”Luonto se on, joka miestä mittelee,” lisäsi Taneli. ”Mutta mitäs arvelee Anna sinun menostasi, Juho?”
”Mitäpäs hän ... ei hän sitä suuresti vastaan ole ja heittää kaikki Korkeimman haltuun. Ja sitäpaitsi ei tätä voi ristissä käsin kärsiä, kun maa voihkaa jalkaimme alla, ja heikompi kansa vapisee vihollisen kauhusta.”
Jätettyään jäähyväiset isälleen, Yrjö Herpman’ille, ja nuoremmalle veljelleen, Anterolle, sisarelleen, Marialle, sekä emännöitsijäneiti Annalle, lähtivät urhot pienen joukkion kanssa Hämeesen, vihollista torjumaan. Hellimmän liikutuksen tunteilla likistivät heitä kotiin jäävät kaulasta. Kyyneltulvat syöksyivät heidän poskilleen, katsoessaan noita taisteluretkelle lähteviä.
”Outoa on äkistään mennä suin päin vaaraan; mutta ei sovi sekään, ettei varjelisi maata ja ihmisten omaisuutta tuommoiselta raatelulta. Sentähden en minäkään kiven kovaan kieltänyt poikaini menoa,” virkkoi kirkkoherra, heittäen viimeisen silmäyksen metsän taakse kadonneiden urhojen jälkeen.
”Saas nähdä, miten mokomia nuo viholliset ovat, onko noissa puoltakaan suomalaisen vastustusta,” sanoi Maunu Matti toverilleen matkalla.
”Sehän nähdään,” sanoi Tuima-Jussi, luoden silmänsä johtajaansa, Juhoon.
”Se vaan on varottava,” muistutti Juho, ”että elkäämme kukaan antako arkuuden itseänsä masentaa ... vannokaamme Korkeamman nimessä, ollaksemme mitä ankarampia vastustamaan tuota kirottua vihollista! Eikö niin, pojat?”
”Niin – niin!” kuului kaikkien ääni niinkuin yhdestä suusta.
Näin menivät nämät urhot, ottaen mukaansa miehiä, mistä saivat, matkustaessaan Hämeesen, jossa jonkun ajan väijyttyään pääsivät tervehtimään vihollista sillä seurauksella, että saivat saaliikseen kuormaston, jossa oli rahaakin kosolta. He olivat väjyksissä Pälkäneellä, kunnes vihollislaumat menivät Mallasveden toiselle puolelle; sitten voivat he menestyksellä taistella jälellä olevan vähemmän joukon kanssa. Herpman’in poikain, Juhon ja Tanelin, suuri voima ja kunnokkuus tekivät mainioita tällä retkellä. Heitä lähinnä oli etunenässä Maunu-Matti, sillä hänkin oli voimakas ja pelkäämätön urho.
Työnsä tehtyä ja saalliinsa saatua palasivat urhomme kotiin, luullen tännekin saapuvan vihollisia, joilta olisi lähin tarve varjella kotiseutunsa.
- ↑ Heistä suurin oli seitsentä jalkaa pitkä ja niin väkevä, jotta veti jäykimmänkin hevosen kengän käsissään oikoiseksi.