Untenelämä

Untenelämä. Kirjoittanut Viktor Rydberg

Hepo, kiidä jo pois! Toki tuikkeessa yön

unen teillä sun mielesi haaveilla lie,

ja jo sun ja jo mun läpi metsien vyön

hepo siivekäs huima, oi kultani, vie.

Sulo lapseni, nähdä on otsallas noin

valo ihmeisen sees, ikikuulakkain:

kajo viipyvä liekö se illan koin?

sädehohdeko riemujen vuotta vain?

Salon kuiskivan kätköön jo linnahan sait;

sen on muurit ja tornit sammalepäät,

ja sen vartian torvi jo ammoin on vait,

mut sa ohdakepuistossa ruusuja näät.

Yli ikkunan, pois kun jo seitit sä loit,

näet muratin kiertyvän kattohon päin,

miten hetket ne hiipivät, kuunnella voit

hämyholveissa salien äänettömäin.

Salaäänen sä kuulet: linnahan jää,

ne on täällä, sun muistojes verhotut maat,

koet yksinäisyyttä sä herättävää,

elon hiljaisen syvyyttä tuntea saat!

Jätä kiihkeä tyhjyys, mi henkeäs syö,

elos rientojen tyrskystä irtaukoon,

ikiluomisen rinta kun vastahas lyö,

sisin sielusi soi: »minä oon, minä oon!»

Ma jo ritarisaliini johdatan sun,

sua Saaga se viittovi lietensä luo,

ja hän maljan nyt tarjovi riimutetun

ja sun tunteiden mailmahan vaipua suo;

ja kun myrskyvi yö, ja se taistoja toi,

sulo lapsi, sun uneen hän tuutivi vain

pyhin viihdytyslauluin, mi lempeä soi

ja on helkkynyt Eedenin puhtailla main.

Mut jo koittavi koi, ja sun metsälle vien,

mua seurata saat yli kasteisen maan,

ja jo keinut sa pois yli vellovan tien,

joka ruskossa nostavi aallokkoaan;

läpi metsien käymme ja jylhäkköjen,

läpi kankaan, min siimeissä huohuvi puu,

ja kun soi syvä mahtava laulelo sen,

sydän iäisyysuskohon turvautuu.

Elo rauhaton turha se loitos jo jää,

näköpiirimme taa se jo haipuen käy;

unen mailma ja rintamme lempivät nää

ne on kaikki, ja muuta ei löytyvän näy.

Tuli hengelles aamu jo seijahin säin:

idän ruskossa näät, miten hetket jo nuo

sulonhaaveisin ilmein ja miettivin päin

pyhäsaatossa ääneti saapuvat luo.

Salon huminan sointuhun juhlalliseen

sinun mielesi sääntyvi helkähtämään,

ja kuin taivahan soihtuja lampien veen –

ikivaloa silmies siintävän nään.

Elos väike on ruskoa vivahtavaa,

sävel soitossa piirien äärettömäin,

osa kaikkion henkeä uinailevaa,

min on unelmat tähdätyt Luojahan päin.

Kun me sumeissa käymme, miss’ syöksyvi vuo,

ja sa viivyt jo partaalla kuohuvan veen,

ikielämäntoivos sun tyyntyä suo,

jos nyt pyörrekin veis kukan lakastuneen,

ja kun soiluja luo yli aaltojen kuu,

ja on rannasta rantahan välkkyvä tie,

sädesilta se haaveihis ilmautuu,

joka kuolosta äärettömyytehen vie.

Kas, jo hulmuvat harsot ne niitylle liis,

sumupiiriä katso sa karkelevaa!

Oi, sa kuule ja oivalla kuisketta siis

ajan entisen henkein, kun luokse ne saa!

Ja sa aavistat tuntehin värähtävin,

mitä muinen on syvimmin miettinyt mies,

mitä kaihoja, vakaita neuvojakin

sekä lohtuja tietäjäharput ne ties.

Elon tuskat ja taistelut – kuiskeessa soi –

etu sielun ja täydennysehto on sen!

Sävy kaihon on luonnossa: kaipuu sen toi

suvun uljaamman, jalomman syntymisen!

Kun sen kaihosta nautit, sen kaipuusen jäät.

Yhä vuottavi luonto, ett’ ihminen lois

jo sen uinuvan elämän sointujenpäät

valon lauluks, mi vapaana riemuiten sois.

Siks se kukkihin käy: kevät kuva on vain

ajan tuon, mi on uusiva luomisen lait;

puvun näyttää se noin, jota kantavi ain,

sukukunta, sa voiton kun taistossa sait!

Tämä vapauden toivo ja paratiisin

rusoruskonsa väikettä pilvihin luo,

ja se nestehet umpuihin uhkuvihin,

veret poskihin poikain ja impien tuo.

Lakins’ ihmisen hengeltä esineet saa:

jota puhtaammin silmin sä luomisen näät,

sitä puhtaampi ilma on, kauniimpi maa,

siniseestehet suo sitä kirkkaammat säät,

ja kun laulajakantelot kauniimmin soi,

väriloiston jo rikkaamman maahan ne tuo,

jota ylemmäs aatokset leijua voi,

sitä uljaammin kaartansa taivahat luo.

Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.