Untenelämä.

Kirjoittanut Viktor Rydberg


Hepo, kiidä jo pois! Toki tuikkeessa yön
unen teillä sun mielesi haaveilla lie,
ja jo sun ja jo mun läpi metsien vyön
hepo siivekäs huima, oi kultani, vie.
Sulo lapseni, nähdä on otsallas noin
valo ihmeisen sees, ikikuulakkain:
kajo viipyvä liekö se illan koin?
sädehohdeko riemujen vuotta vain?
Salon kuiskivan kätköön jo linnahan sait;
sen on muurit ja tornit sammalepäät,
ja sen vartian torvi jo ammoin on vait,
mut sa ohdakepuistossa ruusuja näät.
Yli ikkunan, pois kun jo seitit sä loit,
näet muratin kiertyvän kattohon päin,
miten hetket ne hiipivät, kuunnella voit
hämyholveissa salien äänettömäin.
Salaäänen sä kuulet: linnahan jää,
ne on täällä, sun muistojes verhotut maat,
koet yksinäisyyttä sä herättävää,
elon hiljaisen syvyyttä tuntea saat!
Jätä kiihkeä tyhjyys, mi henkeäs syö,
elos rientojen tyrskystä irtaukoon,
ikiluomisen rinta kun vastahas lyö,
sisin sielusi soi: »minä oon, minä oon!»
Ma jo ritarisaliini johdatan sun,
sua Saaga se viittovi lietensä luo,
ja hän maljan nyt tarjovi riimutetun
ja sun tunteiden mailmahan vaipua suo;
ja kun myrskyvi yö, ja se taistoja toi,
sulo lapsi, sun uneen hän tuutivi vain
pyhin viihdytyslauluin, mi lempeä soi
ja on helkkynyt Eedenin puhtailla main.
Mut jo koittavi koi, ja sun metsälle vien,
mua seurata saat yli kasteisen maan,
ja jo keinut sa pois yli vellovan tien,
joka ruskossa nostavi aallokkoaan;
läpi metsien käymme ja jylhäkköjen,
läpi kankaan, min siimeissä huohuvi puu,
ja kun soi syvä mahtava laulelo sen,
sydän iäisyysuskohon turvautuu.
Elo rauhaton turha se loitos jo jää,
näköpiirimme taa se jo haipuen käy;
unen mailma ja rintamme lempivät nää
ne on kaikki, ja muuta ei löytyvän näy.
Tuli hengelles aamu jo seijahin säin:
idän ruskossa näät, miten hetket jo nuo
sulonhaaveisin ilmein ja miettivin päin
pyhäsaatossa ääneti saapuvat luo.
Salon huminan sointuhun juhlalliseen
sinun mielesi sääntyvi helkähtämään,
ja kuin taivahan soihtuja lampien veen –
ikivaloa silmies siintävän nään.
Elos väike on ruskoa vivahtavaa,
sävel soitossa piirien äärettömäin,
osa kaikkion henkeä uinailevaa,
min on unelmat tähdätyt Luojahan päin.
Kun me sumeissa käymme, miss’ syöksyvi vuo,
ja sa viivyt jo partaalla kuohuvan veen,
ikielämäntoivos sun tyyntyä suo,
jos nyt pyörrekin veis kukan lakastuneen,
ja kun soiluja luo yli aaltojen kuu,
ja on rannasta rantahan välkkyvä tie,
sädesilta se haaveihis ilmautuu,
joka kuolosta äärettömyytehen vie.
Kas, jo hulmuvat harsot ne niitylle liis,
sumupiiriä katso sa karkelevaa!
Oi, sa kuule ja oivalla kuisketta siis
ajan entisen henkein, kun luokse ne saa!
Ja sa aavistat tuntehin värähtävin,
mitä muinen on syvimmin miettinyt mies,
mitä kaihoja, vakaita neuvojakin
sekä lohtuja tietäjäharput ne ties.
Elon tuskat ja taistelut – kuiskeessa soi –
etu sielun ja täydennysehto on sen!
Sävy kaihon on luonnossa: kaipuu sen toi
suvun uljaamman, jalomman syntymisen!
Kun sen kaihosta nautit, sen kaipuusen jäät.
Yhä vuottavi luonto, ett’ ihminen lois
jo sen uinuvan elämän sointujenpäät
valon lauluks, mi vapaana riemuiten sois.
Siks se kukkihin käy: kevät kuva on vain
ajan tuon, mi on uusiva luomisen lait;
puvun näyttää se noin, jota kantavi ain,
sukukunta, sa voiton kun taistossa sait!
Tämä vapauden toivo ja paratiisin
rusoruskonsa väikettä pilvihin luo,
ja se nestehet umpuihin uhkuvihin,
veret poskihin poikain ja impien tuo.
Lakins’ ihmisen hengeltä esineet saa:
jota puhtaammin silmin sä luomisen näät,
sitä puhtaampi ilma on, kauniimpi maa,
siniseestehet suo sitä kirkkaammat säät,
ja kun laulajakantelot kauniimmin soi,
väriloiston jo rikkaamman maahan ne tuo,
jota ylemmäs aatokset leijua voi,
sitä uljaammin kaartansa taivahat luo.


Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.