Uno Cygnæus.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Tyynen meren rannikoilla,
Metsiss’ uuden maailman
Kulki kauan, kauan sitten
Poika kylmän Pohjolan.
Villin luonnonkansan kesken
Omaa maataan muisteli,
Siellä syttyi suuri aate
Suomen kansan onneksi.
Ajatteli omaa kansaa
Salomailla Suomenmaan:
Miten voisi herättää sen
Täyteen itsetajuntaan?
Miten saisi tiedon valon
Salomaiden sydämmeen?
Miten kansaa veljyytehen?
Miten hengen vapauteen?
Sitkan villijoukkoin luona
Tätä mietti Suomen mies,
Hälle haaveiluissaan väikkyi
Suuri, lämmin kotilies’.
***
Vuodet vieri. Aate suuri nyt on toteutunut,
Kotiliesi aikoja jo lämpöään on lieskunut
Salomaiden sydämmessä koulut kasvaa, kohoaa,
Suomen lapset valistusta niissä innoin ammentaa.
Tuttuna ja armahana niissä äidinkieli soi;
Hyvää, kaunista ja totta niissä nuoret ihanoi;
Syttyy lempi tähän maahan, joka meist’ on verraton,
Jonka kuusta kuunnellessa meidän hyvä olla on.
Syttyy halu työhön, toimeen, uskallusta taisteluun
Vastaan kovaa valtaa luonnon, vastaan valtaa sorron muun;
Itsetuntoon heränneenä uinahtaa ei kansa voi,
Eteenpäin vaan pyrkii, rientää, edistystä ahkeroi.
Helppo pyrkiä jo onkin, kotilies’ kun lämmittää,
Salon naiset valistukseen, sivistykseen ylentää.
Kyllä katsoo Suomen äidit, ett’ei sammu milloinkaan
Suomi-lempi sydämmistä nuorukaisten Suomenmaan.
Kotiliesi lämmin lieskuu,
Aate suur’ on voittanut,
Siunausta, valistusta
Tuhansihin kylvänyt.
Mutta hän, mi lieden laati,
Aatteen suuren ilmitoi,
Hän jo nukkuu nurmen alla –
Hälle taivas levon soi.
Nukkuu – mutta työnsä elää
Kautta kaikkein aikojen,
Uno Cygnæuksen muisto
Rakas on ja ikuinen.


Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.