Unilaiva

Unilaiva Kirjoittanut Hjalmar Procopé

Valmiina valkamassa tuoll’

          ol’ äsken laiva, sen

jokainen purje silkistä,

          joka vitja hopeinen,

mahognipuusta lankut sen,

          kullasta laidat siin’

ja joka mies oli gentleman

          kokista kapteeniin.

Salongin niinkuin hyttien

          siell’ loisti ikkunat,

kävi polkka etukannella,

          emigrantit lauloivat.

Ja luona laskuportahan

          hymyili perämies

ja kysyi, paikan toivoinko

          ens luokkahan kenties.

Nimeä laivan tiedustin,

          sen suuntaa, kulkua.

Hän vastas: »Paras teille siis

          ois tulla mukana.

Niin kaukana ei kangasta

          untenne kaupunki,

sekunniss’ ettei laiva tää

          sen rantaan laskisi.

Kompassi vaikka puuttuukin,

          on suora suuntamme,

purrella purjetuuli ain,

          vaikk’ kuuhun kulkis se.

Matkanne paljon maksa ei:

          vain mielikuvitus

näät täällä käypä raha on,

          ei kirstun kimallus.

Muut missä laivat taistella

          saa jäissä pohjolan,

me ruusuköysin laskemme

          leyhkässä lounahan.

Meri vaikka myrskyn nostakoon,

          muut laivat pirstatkoon,

nukumme palmuin alle me

          ja iki-nautintoon.

Ja meidän matkustajamme,

          jos näkisitte nuo!

On kokoelma kirjava

          hyvän ja pahan tuo,

enin eksyneitä elämän,

          ilon irtolaisia –

ei heille maalla hurrattais,

          siit’ olen varma ma.

Näät varovaiset, viisahat,

          tasaiset, uutterat

ja säästäväiset harvoin vaan

          he tänne saapuvat.

On heillä kiire kartuttaa

          näät kauppaa, tavaraa,

he eivät muuta toivokaan

          ja eivät muuta saa.

Keskellä kukkain kulkevat

          elon valkokaritsat,

mut autuaista loitolla

          käy mustat lampahat,

nuo raukat, joilta haihtunut

          on paimen, karjakin –

näit’ eksyneitä varten tääll’

          on paikka parahin.

Näät kalleimpansa täällä saa

          jokainen jällehen,

ei lopu kulta kukkaron,

          ei helke hopeiden.

Perinnön hävitettyään

          peluri tänne saa

ja viskaa arvan, voittaen

          taas puoli maailmaa.

Öin varas tänne kiiruhtaa

          kopistaan synkästä,

kun kotimajaan matalaan

          hänt’ ajaa ikävä,

on heti haahteen tultuaan

          taas mies hän kunnian

ja unhotettu rikos on

          ja puku rikkojan.

Pian illantuuli virkoaa,

          pian kääntyy kokkapuu,

kuin ilmapallot purjeemme

          merille pullistuu.

Saa nuoret taasen toisensa,

          soi tanssin sävel jo,

ja joka yö on täällä häät,

          joka tyttö morsio.

Näin täällä kera ihmisten

          käy leikki iloisa,

näät suuret niinkuin pienetkin

          vain ovat lapsia.

Sen, jonka pään on kumaraan

          elonhuoli painanut,

on kuvakirja unelma

          ja sen kauniit seikkailut.»

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.