Uni (Sienkiewicz)
| Uni. Kirjoittanut Henryk Sienkiewicz |
Keskustelu oli luisunut yliluonollisiin tapahtumiin, enteihin, aavistuksiin, kummituksiin ja sen semmoisiin, mitkä nyt yhä enemmän kiinnittävät kutsuttujen ja kutsumattomien mieltä.
Seurassa oli muun muassa kotilääkäri, joka tavallisesti suoritti epäilijän osaa, ja keskustelun lopulla eräs vieraista kääntyi häneen, kysyen, oliko koskaan hänen eläissään sattunut jotain, jota hän ei voinut selittää.
– Näinpä nuorena ollessani – vastasi tohtori – unen eli oikeammin sarjan unia, niin ihmeellisiä, että ne voittavat kaikki mitä täällä on kerrottu... Jos ”yleinen mielipide” sitä tahtoo, niin voin jutun kertoa.
Tuossa tuokiossa ilmaisi ”yleinen mielipide” kannattavansa tohtoria ja niin kertoi tohtori:
– Kaksitoista vuotta sitte oleskelin Biarritzissa kylpemässä. Samaan aikaan olin rakastunut erääseen englantilaiseen naiseen, joka käytti kylpypukua, joka näytti olevan tehty kalansuomuksista. Omituinen englantilainen ”miss” hän oli, aina valmis tekemään pikku kepposia. Kerran hän narrasi minua ja muita ihailijoitaan istumaan venheessä merellä kolmeen asti aamulla. Tähystelimme tähtiä ja puhuimme sielujen vaelluksesta tahdosta tähteen. Tulin kotiin tuiki väsyksissä ja nukuin nojatuoliini lukiessani kirjettä, jonka tapasin kirjoituspöydältäni. Tuskin olin silmiäni ummistanut, ennenkuin minusta tuntui kuin olisin astunut kadulle tuntemattomasta talosta jossain isossa kaupungissa ja nähnyt ruumisvaunut portin edessä. Minun pitää ehkä mainita, ettei ulkomailla kuolleita kuleteta tuommoisten pyramiidien, s. o. katafalkien huipussa kuin meillä. Ruumisvaunut ovat siellä pitkän laatikon muotoisia, niissä on lasiseinät ja takana pieni ovi, josta arkku lykätään sisään. Juuri semmoiset vaunut minä näin unissani. Mutta eipä sillä hyvä. Vaunujen edessä seisoi noin 15 vuotias poika, puettuna mustaan nuttuun, jossa oli punoksia ja pienet kiiltävät metallinapit. Minut huomattuaan hän avasi ruumisvaunujen oven, ja kehotti minua kohteliaasti kumartuen astumaan sisään. Unessahan mitä ihmeellisimmät asiat saattavat näyttää vallan luonnollisilta, mutta muistanpa, että minä kauhistuin ja hypähdin taaksepäin niin kiihkeästi, että löin pääni nojatuolin karmiin. Tietysti paikalla heräsin.
Kahteen päivään en tuota unta ajatellut englantilaisen lemmittyni takia mutta kolmantena yönä se uusiintui aivan täsmälleen samanlaisena. Sitte se uusiintui epäsäännöllisillä väliajoilla joka kolmas, joka neljäs yö. Omituisinta oli, että uni aina oli sama: talo, ruumisvaunut ja ennen kaikkea poika, joka aina yhtä kohteliaasti kehoitti minua astumaan sisään.
Valveilla ollessakin minä saatoin nähdä hänet edessäni yllään musta nuttu punoksineen ja pienine metallinappeineen, saatoin nähdä hänen vaaleat hiuksensa ja harmaat, kaukana toisistaan olevat silmät, jotka muistuttivat hioman kalan silmistä.
Herrasväen täytyy myöntää, että tuommoinen itsepintainen unennäkö saattaa lopulta ruveta hermostuttamaan.
Muutamien viikkojen kuluttua matkustin Pariisiin ja asetuin asumaan samaan hotelliin kuin englannittareni. Tulimme ikäpuolella, koko joukko tuttuja parahiksi päivälliselle. Pukeuduin hät’hätää ja riensin hissille mennäkseni siinä alakerrassa olevaan ruokasaliin. Välikäytävässä näin tuttavani, jotka myös olivat hissille menossa, mutta minä tulin ensinnä ja painoin sähkönappulaa. Silmänräpäyksen perästä kuului hissin jytinä, ovi aukeni – ja minä hätkähdin taaksepäin aivan kun olisin kuoleman edessä seisonut. Avoimelle ovelle ilmaantui viisitoista vuotias poika, jolla oli vaaleat hiukset ja kalansilmät, puettuna mustaan nuttuun, missä oli punoksia ja metallinapit, aivan sama poika, jonka olin unessa nähnyt.
Hän seisoi ovella vielä keinuvassa hississä kehoittaen minua kohteliaasti kumartaen astumaan sisään. Tunnustan, että ensi kerran eläissäni tulin kokemaan, että hiukset todellakin saattavat nousta pystyyn ihmisen päässä kauhusta. Minä riehahdin taaksepäin kuin mielipuoli ja syöksyin hurjaa kyytiä portaita alas. Ruokasali oli kuten sanottu alakerrassa.
Hissi odotti nähtävästi useimpia alas menijöitä. Minä istuin keinutuolissa eteisessä ja koetin rauhoittua; tunsin että olin kasvoiltani valkea kuin palttina.
Ja ... en tiedä ... ehkä pari sekunttia, ehkä pari minuuttia oli kulunut, kun äkkiä kuulin vihlaisevan huudon, sitte ryskettä ... silmäni sähähtivät mustiksi.
Kun taas toinnuin, niin huomasin eteisessä joukon verisiä ruumiita, joiden päälle kiireessä oli vaatepaha heitetty.
Poika oli myös saanut surmansa. Sen sain sittemmin kuulla.
Ja selittäköön nyt ken tahtoo asian. Olette varsin oikeassa nimittäessänne minua epäilijäksi, sillä jos tämä olisi jollekin toiselle tapahtunut, niin enpä kuuna päivänä olisi sitä uskonut.
Lähde: Työmies 26.4.1901.