Uni
| Uni. Kirjoittanut Anton Huotari |
Minä näin unta.
Ollessani yksinäni huoneessa, tuli tuntematon mies luokseni. Toivotettuaan hyvää päivää, kysyi hän, muitta pitemmittä puheitta, minulta:
– Tahdotkos lähteä taivaaseen?
– Taivaaseen! toistin ihmeissäni.
– Niin, niin, taivaaseen! toisti tuntematon.
– Kuinkas sinne voimme mennä? kysyin, luullen olevani tekemisissä hullun kanssa.
– Onpas tuolin kysymys! hymähti tuntematon halveksivasti. Miksi emme voi mennä? Samassa leväytti hän siipensä, joita en ollut huomannutkaan, ja kohosi kattoon. Laskeuduttuaan sanoi hän:
– Tahdotko lähteä, vai vieläkö epäilet?
Minä olin kahden vaiheilla; arvasin tuon olennon enkeliksi, mutta sitä en tiennyt, onko hän hyvä tai paha. Pelkäsin näet sieluani, sillä muistin, etten ollut elänyt oikein sanan mukaisesti, ja senvuoksi luulin olennon tulleen minua hakemaan kattilaan kiehumaan pantavaksi. Epäilykseni oli jotenkin vahva ja sitä oli minun vaikea voittaa, lopuksi kumminkin arvelin, että vieköön minne vie, niin lähden, ja sanoin enkelille:
– Kyllä minä lähden!
Silloin otti enkeli minut syliinsä, ja niin sitä lähdettiin. Tunsin ruumiissani, että mentiin kovaa vauhtia; en tohtinut pitää silmiäni auki, vaan puristin ne kiinni. Näin jonkun aikaa kuristettua tunsin enkelin jättävän minut sylistään, ja jalkani tapasivat paikan. Avasin silmäni ja näin olevani kaitaisen oven edessä. Oven päällä paloi kirkas valo, sähköäkö vai mitä lienee ollut, sitä en saanut selville. Oven edessä seisoi kumaraharteinen, kaljupää olento, puettuna itämaiseen pukuun. Nähtyään tulomme, käänsi hän kasvunsa minun puoleeni, ja heitti kieroilla silmillään pitkän ja tutkivan katseen ylitseni. Sitte kääntyi hän enkelin puoleen ja sanoi osoittaen minua:
– Kuinka tuo on tuollaisena tänne tullut?
Katsoin hämmästyen itseäni ja kas peijakas! Olinkin lähtenyt matkalle tavallisissa työvaatteissani. Takin hihat olivat kyynärpäiden kohdalta rikki ja vasemman jalan leuvasta pisti isovarvas esille, näyttäen ikäänkuin peruna olisi sieltä pilkoittanut. Ovenvartijan, jonka arvasin Pyhäksi Pietariksi, puheen kuultuaan meni enkeli hänen luokseen, supatti jotakin hänen korvaansa – juomarahoistako vai mistä lienee puhunut – mutta senjälkeen ei näkynyt ukolla olevan halua minua sensuroida.
Sitte puikahti seuralaiseni ovesta sisään, ja minä jäin tuon epämiellyttävän ukon kanssa kahden kesken, Jonkun aikaa sisällä oltuaan audienssia pyytämässä, tuli enkeli takaisin luokseni, otti kädestäni kiinni ja veti minut ovesta sisälle. Oi, kuinka siellä oli kaikki komeata, oikein silmäni tahtoivat hurjeta!
Ei mitenkään voi sanoilla kuvata kaikkea, mitä siellä näin. En yritäkään sitä tehdä, sillä liian pieni on sanavarastoni siihen tarkoitukseen. Korviini kuului ihana ja hieno musiikki, jommoista eivät mitkään Kajanukset ja Sibeliukset kykene luomaan ja Kaiken Isästä levisi valo ympäri taivaan, jonka rinnalla Edisonin sähkö on kuin himmeä talikynttilä. Häneen päin kielsi enkeli minut katsomasta. Hän sanoi ettei syntiset silmäni voi sietää sitä kirkkautta, joka Hänestä lähtee. Näytettyään minulle kaikki paikat sanoi enkeli minulle:
– Tahdotko myöskin nähdä pahuuden paikan?
– Tahdon, jos vaan saan, vastasin.
Nyt otti hän kädestäni ja vei eräästä ovesta jonkinmoiselle balkongin tapaiselle. Sitte sanoi hän:
– Katso alaspäin!
Katsoin alas ja näin allani syvän mustan kuilun ja sen pohjalla ilkeännäköisen paikan, jossa hääri pieniä hämäriä olentoja. Katsottuani kauemman, aloin nähdä tarkemmin. Näin siellä haamuja, puettuina mustaan kaapuun ja rinnassa loisti heillä kiiltävä risti. Kysyin enkeliltä:
– Ketä ovat nuo, joilla on nuo loistavat ristit kaulassa?
– Ne ovat pappeja ja piispoja, vastasi enkeli.
– Pappeja! sanoin minä. Eikö heidän sijansa ole täällä taivaassa?
– Kaikkein sija on taivaassa, mutta siinä on syy, että kaikki eivät tahdo tulla tänne, sanoi enkeli.
– Mutta eivätkös papit tahdo tänne tulla, jotka toisia tahtovat tänne johdattaa? kysyin enkeliltä.
– Kyllä hekin tahtovat tänne tulla, mutta syy on siinä, että suurin osa heistä ei tahdo tehdä mitään tänne päästäkseen. He tekevät kaiken, minkä tekevät maailmallisesta maksusta, saadakseen rahaa, tavaraa, arvoa ja kunniaa, muuta tarkoitusperää heillä useimmilla ei olekaan, ja koska he saavat nuo pyyteensä maailmassa tyydytetyksi, ei heille voi siitä tulla ijankaikkisuudessa mitään palkintoa, selitti enkeli.
– Mutta, sanoin surullisena, eikö maailmassa löydykään sitte mitään totuutta ja jaloa, onko kaikki ulkokultaisuutta, jota pidetään pyhänä ja ihaillaan jalona?
– Melkein kaikki. Puhtaan ulkonaisen kuoren sisällä on useimmiten aivan likainen sisus. Aivan pieni on totuuden joukko vielä maailmassa, heitä kutsutaan jumalan kieltäjiksi ja miksi kaikeksi kutsuttaneekin, mutta totisesti sanon minä sinulle, he ovat paljon likempänä Jumalaa ja totuutta, kuin kaikki maailman narripapit ja uskovaiset ovatkaan, sanoi enkeli.
– Mutta miksi sallii Isä tuon narripelin niin kauvan uudistuvan, miksi ei Hän rankaise julmasti noita nimensä pilkkaajia? kysyin taaskin.
– Tiedäthän, vastasi enkeli, että Hän on kärsivällinen ja pitkämielinen. Hän ei tahdo rangaista ansion mukaan, vaan kärsii ja kestää heidän vilpilliset menonsa, ja toivoo että kerran on ihmissydän puhdistuva petoksista ja nouseva ihanteellisuuteen, ja kerran on totuus täyttävä maan.
Kurkistin taas alas katsoakseni, mutta voi taivas! Horjahdinkin alas syvyyteen, kylmä väre vihlasi yli ruumiini ja päästin kauhun huudahduksen. – – – Heräsin.
Tapasin itseni kylmältä lattialta ja sänkytoverini sanoi äkeänä:
– Mitä sinä siinä yökaudet hypit ja ärjyt?
Nousin sänkyyn, mutta unta en enää sinä yönä saanut, sen verran antoi uneni miettimisen aihetta.
Lähde: Työmies 9.11.1900.