Unelma

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Kuin pimeys ois –
vain kasvoilles lankeis valo
ja ma rukoilisin sinun vuotees äärellä vain...
Kaikk’ katois pois –
vain poskies vaalea palo
unen-hienona keskellä tummien kiharain.
Sävel ihmeellisin
kera hengityksesi soisi,
ja ma raukenisin kuin harppujen hyrskeeseen,
syvin siemauksin
ihos hehkua silmäni joisi,
ja sun hiuksesi puhkeis ruusuja tulvilleen.
Ja välkehtien
yön kaste laskeutuisi
suus valmuun, tuoreudessaan värisevään,
lemu poppelien
ja kielon ja syreenin uisi
sinun sieraimistasi ilmojen helinään.
Yhä oudoksuin
pyhän nuoruutes arvoitusta
unes kuulasta onnea nauttisi sydämein.
Käsin kohotetuin
suus anoisin siunausta
ja sun huultesi henkeä sauvaksi matkallein,
Niin unessa oon
koko yön sinun vuotees eessä –
kuvas hetkien äänettömyydessä selkenee,
kunis aurinkoon
minä tuijotan silmät veessä,
yli taivaan koska se siipensä aukaisee.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.