Ukkoskesänä.

Kirjoittanut Saima Harmaja


Pois ajoi ukkonen, ja auringossa
taas kultaisina pellot leviää,
kun synkin värein vielä aallokossa
tiet myrskyn ajelemat hyrskyää.
Yömustan varjon alle metsä jää,
mut hehkuvana alla tumman havun
nään apiloiden purppuraisen savun
ja mataroiden valkohämärää.
Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa,
sen lehvät välkkyy sateen hopeassa,
ja sinisilmin ruoho kimmeltää.
Oi kukkaissineä! On loppu tässä!
Maan ruusun hymyilyssä heleässä
on ihmisetsinnän ja harhan pää –
Niin kipu vanha palaa liikahtaen.
Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin
ma yhä pääsyä ja tietä haen
ma, kahlehdittu langoin viiltävin?
Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana
nään: yli viljan kultahämyisen
niin sinenherkin varjoin, loistavana
käy joutsensiipi pilvi lumoten.
Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään.
Näin ehkei sadehelmet kimaltais,
Näin syvin värein välkkyis niitty missään,
jos tuskan siivet ei mua varjoais.
Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat,
ja helein säde varjon synkimmän.
Mut ehkä sydämessä pimeän
syvimmät varjot itse valon luovat.
Maan suven huuman, pilven jumalaisen
ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen
niin ehkä heltymätön kipu tää
omasta julmuudestaan synnyttää.


Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.