Ukkoskesänä

Ukkoskesänä. Kirjoittanut Saima Harmaja

Pois ajoi ukkonen, ja auringossa

taas kultaisina pellot leviää,

kun synkin värein vielä aallokossa

tiet myrskyn ajelemat hyrskyää.

Yömustan varjon alle metsä jää,

mut hehkuvana alla tumman havun

nään apiloiden purppuraisen savun

ja mataroiden valkohämärää.

Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa,

sen lehvät välkkyy sateen hopeassa,

ja sinisilmin ruoho kimmeltää.

Oi kukkaissineä! On loppu tässä!

Maan ruusun hymyilyssä heleässä

on ihmisetsinnän ja harhan pää –

Niin kipu vanha palaa liikahtaen.

Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin

ma yhä pääsyä ja tietä haen

ma, kahlehdittu langoin viiltävin?

Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana

nään: yli viljan kultahämyisen

niin sinenherkin varjoin, loistavana

käy joutsensiipi pilvi lumoten.

Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään.

Näin ehkei sadehelmet kimaltais,

Näin syvin värein välkkyis niitty missään,

jos tuskan siivet ei mua varjoais.

Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat,

ja helein säde varjon synkimmän.

Mut ehkä sydämessä pimeän

syvimmät varjot itse valon luovat.

Maan suven huuman, pilven jumalaisen

ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen

niin ehkä heltymätön kipu tää

omasta julmuudestaan synnyttää.

Lähde: Harmaja, Saima 1935: Sateen jälkeen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.