Ukkonen

Ukkonen. Kirjoittanut anonyymi

Kaunis ol’ aamu

Ja auringon haamu

Säteillen taivaalta loisteli meill’?

Isäisen lailla

Lempeän aina

Kasvonsa puoleemme kirkkahat loi.

Lintunen pieni

Heti kun tiesi

Auringon silmiään nostelevan,

Laulaen nosti

Päätään ja tohti

Pesästään lähteä lentelemään.

Järvi se loisteli,

Pinnastaan poistui

Säteitä auringon taivaalle taas.

Metsää kuvasti,

Puita somasti

Läikkyvä pintansa heilutteli.

Järvelle sorsat

Läksi, kun tummat

Yö oli verhonsa heittänyt pois.

Pinnalla souti

Järven ja nouti

Kaloja, siellä jotk’ uiksenteli.

Metsänkin kukka,

Kun puna-tukka

Neitonen, päätänsä kaunisteli,

Vasten, kun poisti

Päältään, niin loisti

Luonnossa kaikkia kauniimpana.

Loisteli luonto,

Kun ihmisen muoto,

Luojan kun töitä hän ihmettelee.

Virkisti kaikki

Uudelleen hankki

Toimensa kaikille eläville.

Kun tuli ilta,

Pois kaunihilla

Lempeys taivaalta mennyt jo ol’,

Mustaks’ sen muoto

Tul’ koko luonto

Jo kauheissa koht’ oli puvussaan.

Tulta kun iski,

Nuolia tuiski

Ilmassa ukkosen loistavia.

Kauhea leikki:

Kun tulen liekki

Taivaalta yltäänsä virtaeli.

Metsäkin kaikui,

Kun ukkosen raikui

Jyminä ilmassa kuljeksien.

Vuori somasti

Lausui kovasti,

Min ukkonen ilmassa ilmoitteli.

Vainion vaipui

Vilja ja taipui

Kukkanen, jäykkänä seissut jok’oil.

Piilohon päätä

Painoi ja säätä,

Kauhistuneena, se pelkäsi jo.

Mi aamulla loisti,

Sen ehdolla poisti

Luojan käsi, mi tehnyt sen ol’.

Kaikki surussa

Murhe puvussa

Yö jo tummana peitteli taas.

Muistele aina,

Ett’ kukkasen lailla

Ihminen aikansa kukoistelee;

Vaan ukkosen nuoli:

Manalan tuoni

Sen ehtoa ennen jo majaansa vie.

J. A.– – –ande.

Lähde: Tapio 18.1.1873.