Tyttö ja leivo.
(Wallmarkin mukaan.)
Kirjoittanut Ernst Wallmark


”Pikku leivo”, lausui tyttö,
”Joka väikyt ilman alla,
Saata sana sulholleni,
Että häntä odottelen,
Odottelen aamust’ asti,
Että kukkia kosolta
Olen poiminut hänelle,
Joista seppelen sitoisin
Koristeeksi kutriensa –
Että istun rantuella
Unelmoissa unteloissa,
Levotonna lemmen tähden.
Riennä, leivo pieni, riennä!
Kovin pitkä on odotus”.
”Neito kaunis”, leivo lausui,
”Ei oo aikaa minulla
Viestin viejäksi sinulta.
Ei saa siipeni levätä,
En voi tiellä viivytellä,
Kun on kauas kulkeminen,
Lentäminen loitommaksi
Aina pohjolan perille
Metsän mahtavan salihin,
Salon siimesten sylihin”.
Kun mä sinne sitte saavun
Sanantuojana kevähän,
Mua kaikki tervehtävät
Ilon, riemun ilmiöillä,
Ja mun jälkeeni tulevat,
Mua sinne seurustavat
Sulotuuloset etelän,
Leyhkäykset lauhkeimmat:
Nietos sukkelaan sulavi,
Hanki maalta hälvenevi,
Puron aallot armahaiset
Luovat kaikki kahlehensa
Heittävät hopeaketjut,
Hyppivät hyvillä mielin
Pitkin laaksoa iloiten
Kastamahan ruohon juurta,
Pensaita viheräpäitä,
Kultamättähän kupeita.
Puiden nuput puhkeavat,
Kukat kuollehet heräävät,
Linnut kaikki laulelevat,
Visertävät virkeästi.
Samoin sydän ihmistenki
Tuntohista tulvehtivi
Juuri aivan autuaista.
Katsos, impi, senpätähden,
Että olen ammatilta
Pikasaattaja sanoman,
On mulla mokoma kiire,
Ett’en viipyä virassa
Saata matkalla venyä.
Vaan kun pääsen matkan päähän,
Kun mä koivun lehtyissä,
Lakan alla armahaisen
Istun piilossa iloiten,
Matkan vaivoista leväten
Koivun oksalla korean,
Vieretellen virsiäni,
Ilolauluja ladellen
Ja kun lehdossa lähellä
Näen neitosen ihanan,
Valkotukkaisen tulevan,
Uneksivan kuin sinunkin
Sinun vertaises sulossa,
Ja kun kuulen sydämensä
Sykkivän, kuten sinunkin,
Levotonna lemmen tähden,
Surussa sanomattomassa –
Silloin, sä etelän impi,
Simasuu, mieli suloisa,
Hälle laulan tervehdyksen
Viestin vienoisen kuletan,
Sisarsuihkehen sinulta.

S[imeon]. H[irvonen].


Lähde: Sanomia Turusta 19.10.1885.